Minun poikaystäväni ei osaa arvostaa minua. Hän ei ole esimerkiksi tyytyväinen kehonkokooni (olen 178cm, hän 172cm). Sen lisäksi ei ole paljoa keskusteltavaa. Väkisin väännämme jokaisen puhelun.
Meillä ei ole tekemistä keskenämme, emmekä ole sen lisäksi ihanteellisen näköisiä toisillemme (vain ok:n).
Yhdessäolomme alkoi mailaamisella. Ensin mailailimme puolivuotta, sitten tapasimme, jonka jälkeen emme enää mailailleet, vaan soittelimme/näimme. Tammikuussa tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitimme mailaamisen.
Se on juuri siinä, kun jos olisimme nähneet jossakin (esim. ravintolassa), emme olisi kiinnostuneet alkuunkaan toisistamme. En vedä häntä niin paljoa puoleensa. Olen ok, mutta se satuttaa, etten ole ihana, viehättävä. Jos nimittäin on kumppani, häntä kuuluisi "juonen mukaan" pitää suunnilleen ihanimpana vastakkaisen sukupuolen edustajana maailmassa. En ole hänelle lähimainkaan tuollainen!
Seurustelun aloittavien kannattaisi varmaankin tavata livenä ensimmäisen kerran. Viehätyksestä seurustelun KUULUU alkaa. Pelkkä viehätys ei riitä, harvallepa se riittäisi, mutta se on kuitenkin jonkinlainen edellytys seurustelulle.
No, me olemme poikaystäväni kanssa kaksi epätoivoista, läheisriippuvaista ihmistä, joiden on vaikea olla erillään toisistaan, kun ei ole ketään muutakaan.
Minulla siis on "turva", mutta turva ei ole kannustava, rohkaiseva, (normaalissa määrin) kumppaniaan ihaileva, vaan vain ihminen, jolta saa ainoastaan silloin tällöin seksiä ja smalltalkia. Että sellaista.. En ole suhteessa, jossa toisesta ihmisestä välitetään.
En jaksa tätä samaa tilanteen pitkittämistä. Joko ihmistä rakastaa tai sitten ei rakasta. Jos ollaan vuosi pidetty yhteyttä toisiimme, kerrottu lapsuutemme kaikki tapahtumat, harrastettu seksiä ja juteltu paljon, luulisi toista ihmistä silloin jo rakastavan! VUOSI. Se on riittävä aikaa suurten tunteiden puhkeamiseen. Mutta ei.. En ole hänelle se Oikea, hän on sanonut.
Meillä ei ole tekemistä keskenämme, emmekä ole sen lisäksi ihanteellisen näköisiä toisillemme (vain ok:n).
Yhdessäolomme alkoi mailaamisella. Ensin mailailimme puolivuotta, sitten tapasimme, jonka jälkeen emme enää mailailleet, vaan soittelimme/näimme. Tammikuussa tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitimme mailaamisen.
Se on juuri siinä, kun jos olisimme nähneet jossakin (esim. ravintolassa), emme olisi kiinnostuneet alkuunkaan toisistamme. En vedä häntä niin paljoa puoleensa. Olen ok, mutta se satuttaa, etten ole ihana, viehättävä. Jos nimittäin on kumppani, häntä kuuluisi "juonen mukaan" pitää suunnilleen ihanimpana vastakkaisen sukupuolen edustajana maailmassa. En ole hänelle lähimainkaan tuollainen!
Seurustelun aloittavien kannattaisi varmaankin tavata livenä ensimmäisen kerran. Viehätyksestä seurustelun KUULUU alkaa. Pelkkä viehätys ei riitä, harvallepa se riittäisi, mutta se on kuitenkin jonkinlainen edellytys seurustelulle.
No, me olemme poikaystäväni kanssa kaksi epätoivoista, läheisriippuvaista ihmistä, joiden on vaikea olla erillään toisistaan, kun ei ole ketään muutakaan.
Minulla siis on "turva", mutta turva ei ole kannustava, rohkaiseva, (normaalissa määrin) kumppaniaan ihaileva, vaan vain ihminen, jolta saa ainoastaan silloin tällöin seksiä ja smalltalkia. Että sellaista.. En ole suhteessa, jossa toisesta ihmisestä välitetään.
En jaksa tätä samaa tilanteen pitkittämistä. Joko ihmistä rakastaa tai sitten ei rakasta. Jos ollaan vuosi pidetty yhteyttä toisiimme, kerrottu lapsuutemme kaikki tapahtumat, harrastettu seksiä ja juteltu paljon, luulisi toista ihmistä silloin jo rakastavan! VUOSI. Se on riittävä aikaa suurten tunteiden puhkeamiseen. Mutta ei.. En ole hänelle se Oikea, hän on sanonut.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mitä sinä itse tunnet? Välitätkö hänestä ja eikö sua vaivaa yhtään teidän pituus eronne?
Sen epätoivoisen miehenkaipuunko takia aloit hänen kanssaan olemaan ja yrität sitä vieläkin, vaikka mies näyttää ettei ole susta fyysisesti eikä henkisesti kiinnostunut? Vihellä peli poikki!
En aio olla häneen enää yhteydessä.
Mitä minä itse tunnen? No, minä olen sellainen ihminen, joka pystyy pitämään toisesta ilman että toinen olisi mikään unelmien prinssi. Osaan arvostaa ihmistä sellaisenaan. Ymmärrän, että jokainen on inhimillinen, epätäydellinen. Jos jonkun epätäydellisyys on lyhyys, niin jollakin toisella on jokin muu asia. Ei sen puoleen häiritse, että joku on minua 6 senttiä lyhyempi.
Jos vietän tiiviisti aikaa jonkun kanssa, on 90 prosentin mahdollisuus että kiinnyn jossakin määrin tuohon ihmiseen. Niin kai se on jokaisen kohdalla... en usko olevani mikään poikkeus.