Hei!
Tämä voisi olla myös monessa muussa tämän palstan osiossa, mutta ajattelin laittaa sen tänne. Tuo avioero, kun pyörii mielessä kokoajan, mutta jostain syystä en vain pysty/uskalla lähteä.
Usein sanotaan, että rakkaus on tahto kysymys, minusta ei! Ensin pitää rakastua tai ainakin toisesta ihmisestä täytyy pitää niin paljon, että on valmis ajattelemaan lapsia yms perhe-elämää (näin siis minun mielestäni). Kun on rakastunut tms. niin silloin suhteen eteen pitää tehdä töitä, jotta se kantaa vuosia. Olen itse ollut naimisissa ja kihloissa kohta parikymmentä vuotta, emmekä menneet heti kiireellä naimisiin, joten toinen olisi pitänyt tuntea! Mutta, mutta ei se aina mene niin...
Keskustelimme aikoinaan esim. siitä miten lapsia kasvattaisimme ja mikään ei pitänyt paikkansa. Meillä pidetään tiukasti kiinni ns. rutiineista, myös lomilla. Nukkumaanmenoajat, ruokailuajat jne kaikki säilyy ennallaan. Lähestulkoon jokaisen ruokailun täytyy noudattaa koostumukseltaan ruokaympyrää jne. Puuttuu kokonaan elämisen ilo, kaiken pitää olla paikoillaan...
Muiden ihmisten pitää sopeutua meidän rytmiimme, pahimmoilleen tämä tarkoitti sitä, että kun menimme esim. mummolaan meillä oli omia ruokia mukana ja muuta vastaavaa. Nyt vaimoni ihmettelee miksen halua lähteä lomilla juuri minnekään?
Joo, sitten sanotaan, että mies tee sitä taikka tätä, jotta vaimosi voi hieman levätä. Jep minä olen aina tehnyt, itseasiassa pidän tavaroiden järjestelystä ja siivoamisesta, joskus on jopa hauska tiskata ja pestä pyykkiä. Ruuanlaitto ja leipominenkin on ihan mukavaa, tosin on jäänyt vähemmälle, kun ruoka tuppaa olemaan liian epäterveellistä tai ykspuoleista. Kun remontoimme taloa saattoi käydä niin, että olin kokopäivän kaivanut seinän vierustoja ja kun lopetelin vaimo ilmoitti lähtevänsä uimaan lasten kanssa minä voisin tehdä iltaruuan valmiiksi.
Eroasin heti jos vain saisin riittävästi rohkeutta, mutta joitakin vuosia sitten kun lähtö oli lähellä. Kävi selväsi se kuinka ilkeä ja vallanhaluinen vaimoni on. Hän valittaa aina ettei jaksa ja etten ole tarpeeksi läsnä, mutta nyt hän olisi halunnut ehdottoman yksinhuoltajuuden, jotta voi päättää kaikesta. Minä en haluasi alkaa riitelemään huoltajuudesta, mutta jos/kun eroan pakko kai se on tehdä. Yhteishuoltajuudessakin lapset luultavasti asuisivat äitinsä kanssa ja isovanhempien (objektiivisesti asiaan suhtautuvilla) huomaavaisella avustuksella minä olisin syypää kaikkeen. Myönnä kyllä että varsinkin viimeisten n. 7 vuoden aikana olen varmasti ollut rasittava jne enkä aina jaksanut tehdä töitä suhteen eteen, mutta vaimoni ei missään vaiheessa ole myöntänyt sitä että hänessäkin voisi olla jotain vikaa.
Pahimmassa kriisissäkin hän totesi että kunhan lapset lähtevät.... Sitten voimme alkaa elämään, elämään mitä? Nythän se elämä kun lapset ovat pieniä ja ihania.
En edes muista, koska olisimme viimeksi suudelleet, hän kun ei siitä oikein välitä... Oikeastaan olen päätellyt ettei hän ole koskaan rakastanut minua, jos kohta minkään häntä. Olen tainnut olla hänelle se paras kaveri, intohimoa ei ole koskaan ollutkaan (seksiä kyllä on, muttei sitä intohimoa). Pystyisin elämään ilman intohimoa, olenhan elänyt tähänkin asti, mutta elämän pitäisi edes muuten olla iloista. Ei kaikki voi aina olla huonosti.
Nyt kerään voimia ja rohkeutta lähteä, en halua olla loppu elämääni tohvelieläin vailla selkärankaa. Mutta haluan myös vaikuttaa lasteni elämään. Voi kun jaksaisin
Tämä voisi olla myös monessa muussa tämän palstan osiossa, mutta ajattelin laittaa sen tänne. Tuo avioero, kun pyörii mielessä kokoajan, mutta jostain syystä en vain pysty/uskalla lähteä.
Usein sanotaan, että rakkaus on tahto kysymys, minusta ei! Ensin pitää rakastua tai ainakin toisesta ihmisestä täytyy pitää niin paljon, että on valmis ajattelemaan lapsia yms perhe-elämää (näin siis minun mielestäni). Kun on rakastunut tms. niin silloin suhteen eteen pitää tehdä töitä, jotta se kantaa vuosia. Olen itse ollut naimisissa ja kihloissa kohta parikymmentä vuotta, emmekä menneet heti kiireellä naimisiin, joten toinen olisi pitänyt tuntea! Mutta, mutta ei se aina mene niin...
Keskustelimme aikoinaan esim. siitä miten lapsia kasvattaisimme ja mikään ei pitänyt paikkansa. Meillä pidetään tiukasti kiinni ns. rutiineista, myös lomilla. Nukkumaanmenoajat, ruokailuajat jne kaikki säilyy ennallaan. Lähestulkoon jokaisen ruokailun täytyy noudattaa koostumukseltaan ruokaympyrää jne. Puuttuu kokonaan elämisen ilo, kaiken pitää olla paikoillaan...
Muiden ihmisten pitää sopeutua meidän rytmiimme, pahimmoilleen tämä tarkoitti sitä, että kun menimme esim. mummolaan meillä oli omia ruokia mukana ja muuta vastaavaa. Nyt vaimoni ihmettelee miksen halua lähteä lomilla juuri minnekään?
Joo, sitten sanotaan, että mies tee sitä taikka tätä, jotta vaimosi voi hieman levätä. Jep minä olen aina tehnyt, itseasiassa pidän tavaroiden järjestelystä ja siivoamisesta, joskus on jopa hauska tiskata ja pestä pyykkiä. Ruuanlaitto ja leipominenkin on ihan mukavaa, tosin on jäänyt vähemmälle, kun ruoka tuppaa olemaan liian epäterveellistä tai ykspuoleista. Kun remontoimme taloa saattoi käydä niin, että olin kokopäivän kaivanut seinän vierustoja ja kun lopetelin vaimo ilmoitti lähtevänsä uimaan lasten kanssa minä voisin tehdä iltaruuan valmiiksi.
Eroasin heti jos vain saisin riittävästi rohkeutta, mutta joitakin vuosia sitten kun lähtö oli lähellä. Kävi selväsi se kuinka ilkeä ja vallanhaluinen vaimoni on. Hän valittaa aina ettei jaksa ja etten ole tarpeeksi läsnä, mutta nyt hän olisi halunnut ehdottoman yksinhuoltajuuden, jotta voi päättää kaikesta. Minä en haluasi alkaa riitelemään huoltajuudesta, mutta jos/kun eroan pakko kai se on tehdä. Yhteishuoltajuudessakin lapset luultavasti asuisivat äitinsä kanssa ja isovanhempien (objektiivisesti asiaan suhtautuvilla) huomaavaisella avustuksella minä olisin syypää kaikkeen. Myönnä kyllä että varsinkin viimeisten n. 7 vuoden aikana olen varmasti ollut rasittava jne enkä aina jaksanut tehdä töitä suhteen eteen, mutta vaimoni ei missään vaiheessa ole myöntänyt sitä että hänessäkin voisi olla jotain vikaa.
Pahimmassa kriisissäkin hän totesi että kunhan lapset lähtevät.... Sitten voimme alkaa elämään, elämään mitä? Nythän se elämä kun lapset ovat pieniä ja ihania.
En edes muista, koska olisimme viimeksi suudelleet, hän kun ei siitä oikein välitä... Oikeastaan olen päätellyt ettei hän ole koskaan rakastanut minua, jos kohta minkään häntä. Olen tainnut olla hänelle se paras kaveri, intohimoa ei ole koskaan ollutkaan (seksiä kyllä on, muttei sitä intohimoa). Pystyisin elämään ilman intohimoa, olenhan elänyt tähänkin asti, mutta elämän pitäisi edes muuten olla iloista. Ei kaikki voi aina olla huonosti.
Nyt kerään voimia ja rohkeutta lähteä, en halua olla loppu elämääni tohvelieläin vailla selkärankaa. Mutta haluan myös vaikuttaa lasteni elämään. Voi kun jaksaisin
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voi,kuinka tutulta tekstisi kuulostaa.Ihan kuin omia ajatuksiani.Minäkin mietin 10v lähtemistä,ei ollut rohkeutta.Pelotti jäädä silloin pienten lasten kanssa yksin.Olin alistettu ja nöyryytetty vaimo,ei minusta olisi ollut yksin selviytymään.Ei rahallisesti eikä etenkään henkisesti.
Ajan kuluessa luulin turtuneeni ja pystyväni sinnittelemään,kunnes lapset on isoja.Kunnes vuosi sitten tajusin,ettei kukaan muu voi tehdä päätöksiä elämästäni eikä pelastamaan minua vajoamasta täysin synkkyyteen.Lähdin lasten kanssa.Olin niin varma ratkaisustani,että oikein uhkuin voimaa!En osannut edes surra eroa silloin.Suru on tullut viiveellä,mutta se on vain käytävä läpi.
Ex ei olisi halunnut eroa.Pyysi takaisin ja oli ihan surun murtuma.2 kk oli yksin,kunnes tapasi nykyisen kihlattunsa.Ovat onnellisia ja hyvä niin.
Itse olen sinkkuna ollut koko ajan.Henkisesti olen vapaa ja nautin siitä,en ole kenelläkään tilivelvollinen menoistani eikä kukaan arvostele ulkonäköäni tai tekemisiäni.Kaipaan toki toista ihmistä ja uskon joku päivä kohtaavani miehen,joka arvostaa ja rakastaa minua.
Voimia sinulle.Olet ison päätöksen edessä.Mutta yritä vielä puhua vaimosi kanssa,jospa pääsisitte lähemmäksi toisanne ja liittonne pelastuisi.Onnea!
Kyllä elämä on tuskaista ja vaivalloista, jos koko ajan on mielessä ero. Stressaavaa,helvetillistä,kauheaa ym.
Voi muistan hyvin sen ajan kun sain itsestäni kiinni ja toteutin myös kauan vain ajatuksissa olleen eron. Sitä mietti ja mietti joka kulmalta. Oli jo ottamassa askeleen ja taas joku hellitti.
Sitten kerran hommasin vain asunnon ja näytin avaimia ukolle. Nyt tämä riittää. Sydän hakkasi ja kaikki muu katosi ympäriltä. Olin vain kuin joku toinen. Mutta se helpotti. Se oli tehty. Kävelin ulos ja otin lapset mukaan. Ei siinä enää mietitty. Lapsille se oli kuitenkin kovakin paikka, vaikka nopeasti he sopeutuivat uuteen elämäämme.Se oli meille kaikille kova pala ja kesti kuitenkin normalisoitua kuukausia. Mutta kuitenkin se ensimmäinen askel oli se vapauttava juttu ja sitten kakki jo sujuikin paremmmin.
Voimavaroja vapautui uuden ajatteluun . Tsemppiä sulle. Toteuta haave. Meillä on vain yksi elämä. Ei sitä kannata hukata. Kuitenkin toivon että olette jo jutelleet kaikki vaihtoehdot läpi! SE on aina parempi jos puhumalla saatte asiat korjaantumaan ja tunteita puolin ja toisin löytyisi. Mutta jos se tie on kuljettu loppuun niin jaksamista!
tai olet edes joskus kunnioittanut vaimoasi, muistathan kertoa hänelle rehellisesti lähtösi syyt. Ja toivottavasti mahdollisimman kunnioittavasti ja rakentavasti.
Nimittäin näin puolikeittiöpsykologista kuulostaa, että vaimollasi saattaa olla ongelmia turvallisuudentunteensa kanssa ja hän pyrkii tekemään maailmastaan turvallisemman kaikilla säännöillään ja järjestelyillään. Kuten valtaosa perfektionisteista tekee. Hän tuskin nauttii itsekään roolistaan, mutta ei pysty itselleen mitään, ilman kannustavaa tukea ja apua.
Lähtösi saattaa vielä pahentaa tuota pakkomiellettä hallita ympäristöään, sillä avioliiton päättyminen on valtava uhka ihmisen turvallisuudentunteelle. Ja silloin olisi hyvä, että vaimosi ymmärtäisi itse hakea apua.
Ei ole mitään mieltä luokitella vaimoasi vaikeaksi tai hulluksi tai suositella hänelle "hoitoon hakeutumista", vaan jos asiasta pystytään keskustelemaan rakentavasti, ehkä hän on jo itsekin kyllästynyt stressaavaan rooliinsa pitää huolta siitä, että koko maailma on järjestyksessä, eikä mitään pahaa pääse tapahtumaan - ja lähtee hakemaan itselleen apua.
"Ilkeys ja vallanhalu" kriisin uhatessa on vain perfektionistin tapa kovettaa itsensä pahimman uhatessa. Mitä vähemmän tunteita osoittaa tuollaisessa tilanteessa, sitä vähemmän osoittaa olevansa haavoittuvainen. Haavoittuvainen ihminen kun on entistä turvattomampi...
Ai mistäkö minä tiedän? Siitä, että voisin olla vaimosi. Joskin sillä erotuksella, että minun mieheni lähti toissa jouluna ilmoittaen, "ettei ole enää kivaa". Sen rakentavampaa tai syvällisempää keskustelua ei meidän avioerostamme tai sen syistä sitten käytykään, ei ennen eikä jälkeen tuon tekstiviestin.