Aluksi mieheni oli hyvin kiinnostunut tyttärestään. Vaihtoi mielellään vaippoja, heräsi öisin seurakseni kun imetin, halusi lohduttaa vauvaa kun hän itki, mutta taisi se kaikki olla vain uutuuden viehätystä, sillä sitä kesti huikeat ensimmäiset kolme viikkoa. Nyt en voi edes viedä roskia ulos yksin, vaan minun on aina otettava lapsi mukaan. Mies ei auta enää yhdenkään kotiaskareen suhteen, vaan koko kotikin on nyt minun hoidettavana. Ja jos hän jää hetkeksikin yksin lapsen kanssa ja vauva alkaa itkemään esim. nälkäänsä, hän hermostuu ja on siitä koko loppu päivän vielä vihainen. Onneksi hänellä on sentään tapana viedä vauva omaan sänkyynsä ja jättää tyttö sinne yksin huutamaan, mutta eipä ole kiva tulla takaisin sisään kun tyttö on itkenyt melkein äänensä käheäksi. Muille ihmisille hän silti esittää, että nauttii kun saa viettää aikaa tyttärensä kanssa, vaikka todellisuus on ihan muuta. Ja äidilleen hän kehuu kuinka hän aina imuroi ja järjetää paikat kuntoon kun minä vaan laiskottelen. Eipä paljon itsetuntokaan raskauden jälkeen ole kohentunut, kun mies koko ajan kritisoi lihavaa ulkonäköäni. Yritän järjestää asiat siten, että hän olisi mahdollisimman tyytyväinen ja hyvällä tuulella, sillä en jaksa hänen kiukuttelujaan, mutta en onnistu näemmä siinäkään. Alan olla väsynyt.. Onneksi minulla on kolmikuinen tyttäreni, jonka hymy valaisee aina synkimmänkin päiväni..
ja ihmiset kehuvat kuinka onnellinen varmaan olen, kun olen löytänyt itselleni niin upean miehen.. *huoh*
ja ihmiset kehuvat kuinka onnellinen varmaan olen, kun olen löytänyt itselleni niin upean miehen.. *huoh*
Vastaukset 4
Vanhimmat
meillä kans mies hoiti poikaansa aluksi oikeinkin mukavasti mutta katosi pian hoitoapu. minäkin täällä yksin uurastan pojan kanssa, kodin hommat teen minä .kyläilen aina poika mukana, harvoin jää kotia silloin kun pakko niin jätän kotia vähäksi aikaa. meillä mies on vielä työtön niin tuntuisi että olisi aikaa lapselleen.kyllä täällä multakin meinaa uurastus loppua. ihanaa aikaa sinulle ja pienokaiselle siitä se ilo aina hieman repeää kun otan pienokaisen viereesi=)
Mulla 2-kuinen tyttö.. mies ei ole ollut apuna lainkaan. En kyllä pakotakaan. ei oo ottanut syliin, eikä mitään muutakaan. Kodin ja lapsen hoidan minä, mieshän käy töissä?
En voi edes kaupassa käydä, että jättäisin lapsen isällensä. Jos lapsi vähän itkee, isä huutaa sille et hiljaa. tai mulle et vie se pois huutamasta. Onneks on niin kiltti lapsi, et itkee tosi harvoin. Aika onnellinen lapsi. Kyllä mulle sopii, että hoidan lapsen, mutta koti ei todellakaan näytä hoidetulta, pääasia mulle on lapsi. Isä ylpeänä puhuu tytöstään muille, mut ei millään tavalla näytä sitä lapselle. No, sepä siitä sitten...
Minulla ei ole lapsia itselläni, joten kommentoin täysin ulkopuolisena.
Kirjoittaja 1: minusta miehesi kuulostaa masentuneelta. Eikö hän ole töissä, jos makaa kaiket päivät sohvalla? Aivan oikein, että osoitat miehellesi sinun rajasi. Kaikkea ei pidä sietää.
Kirjoittajat 2 ja 3: teidänkin miehenne kuulostavat siltä, että kaikki ei ole psyykkisesti ok. Jos isä ei halua ottaa lastaan syliin, sanoo että vie se pois yms, kyseessä on jo vakava juttu, joka VAIKUTTAA LAPSEN PSYYKKEESEEN. Tärkein hoivaaja on äiti, mutta lapsen perusturva kehittyy 0-2 ikävuoden aikana, ja torjuminen ja huomiotta jättäminen jättää jälkensä.
Mitä jos hakeutuisitte jonnekin juttelemaan, olettehan toki miehillenne puhuneet suoraan ajatuksistanne?
Joka tapauksessa hirveästi tsemppiä sinne jokaiselle tuoreelle äidille!
Itse odotan ensimmäistä lastani. Välillä ajatuksissani käy se, että tilanteestamme muotoutuu samanlainen kuin kuvailemasi. Toisaalta olen kuitenkin jo päättänyt että en anna mieheni tehdä sitä lapsellemme. Suhteemme alussa koin monesti pahaa mieltä siitä että mieheni "solvasi" minua muille juuri siihen tyyliin että minä en tee mitään ja hän tekee kaiken.. Sitten kun puhuin hänelle jälkeenpäin siitä miltä minusta tuntuu semmoset tilanteet, niin hän sanoi että voithan puolustaa itseäsi ja antaa takasi samalla mitalla. no, minä otin heti onkeeni ja tein niin ku hän sano. Uskon mieheni yllättyneen siitä, en tiiä onko hän "katunut", mutta nykyään kuittailen takasi ja pistän miehellenkí jauhot suuhun semmosissa tilanteissa. Toisinaan hän saa minut melkeine suuttumaan, ennen peitin senkin, mutta nykyään en, koska sehän kertoo kuulijalle aika paljon jos toinen meinaa suuttua niistä puheista ja samalla pistää takasi niin paljon ku pystyy.. Ei ehkä kuulosta kovin hyvältä, mutta suhteemme voi hyvin ja olemme onnellisia.
Mitä vielä tulee siihen lapseen, aion pitää päätökseni siitä, ettei hän jätä minua yksin lapsemme kanssa.... Olen jo nyt vedonnut keskusteluissamme siihen, että eikö hän halua olla lapselleen paras mahdollinen isä. Mieheni voitontahto on kova, eikä hänessä saa olla moitittavaa, joten silloin hänen on tehtävä parhaansa etten moiti häntä muille ja etenkään hänelle itselleen. Toinen asia on se, että hänen TÄYTYY kantaa vastuunsa siitä, mihin on ollut osallinen.
Ja periksi en aio antaa koskaan. Olemme siis onnellisia ja minä aion olla onnellinen vielä sittenkin kun saamme ensimmäisen lapsemme. Ja aion huolehtia että myös lapsemme voi olla onnellinen kanssamme ja että lapsi kokee saavansa niin paljon rakkautta kuin meillä on mahdollisuus antaa.
En tiedä, toimiiko takaisin antaminen kaikilla, mutta ainakin minä huomasin sen toimivaksi. En alistunut siihen, miten mies minua kohteli. ja ilmeisesti hänkin on ollut tyytyväinen, etten ollut sellainen vässykkä, joka tekee kaiken juuri niinkuin hän sanoo.