Voi ei.
Neljä vuotta takana. Paljon iloja ja onnea. Rakkautta aivan liikaakin kai. Kuvittelin löytäneeni sen miehen jonka kanssa tallustella iäisyyteen saakka.
Pienistä asioista iski minulle pahoja ahdistuksia. Koin usein olevani toisarvoinen, huono, merkityksetön. Järki sanoi toisin, sydän vaan pelkäsi. Jatkuva menettämisen pelko istuu minussa syvällä. Mustasukkaisuutta, omistushalua. Molemmin puolin, vaikkakin itse olin suurin syyllinen. Pelkäsin myös miehen ailahtelua, sitä kuinka hän ei saanut otetta mistään. Kaikki vaihtui tasaiseen tahtiin, työt ja harrastukset sekä ystävät. Ainoa joka säilyi olin minä. Tunsin oloni turvattomaksi. Kaipasin vakautta. Toivoin mieheni olevan kuin peruskallio. Vahva ja voimakas. Vaan hän oli heikko ja pieni.
Lopulta vajosin jonnekin omaan piilooni, elämä kulki eteenpäin ja minä pysyin hiljaa. Olimme aina osanneet puhua, nyt en tiedä mitä kävi. Miksen avannut suutani. Kun sen tein ei mies tuntunut uskovan sanojani. Koetti parhaansa, pyrki lähelleni. Silti Ihastuin toiseen. En ihmiseen vaan hänen kauniisiin sanoihinsa. Tein sen mitä pelkäsin minulle tehtävän. En kyennyt myöntämään pettäneeni vaan väitin että muuta yhteydenpitoa ei ollut kuin tekstiviestit. Tokihan mies sitten lähti. Ja sitähän minä olin hakenutkin.
Nyt pohdin vain, oliko tämän sittenkään mentävä näin. Meidän piti onnistua. Uskoimme niin olevamme toisillemme ne oikeat. Suru on mieletön. Nyt olen menettänyt rakkaimpani. Molemmat vain itkemme. Hän lähti kolme päivää sitten. Unelmoimme tulevasta, kuinka hän löytää paikkansa elämässään, kasvaa mieheksi jonka luona tunnen olevani turvassa ja rakastettu. Kuinka palaamme yhteen ja elämme sen tarinoiden "elämänsä loppuun asti onnellisina" lopun.
Rakastan niin että sattuu. Tuntuu että annoin kaikkeni ja hävisin kaiken mitä minulla oli. Tänään hän katsoi minua silmiin, kerroimme rakastavamme toisiamme. Pidimme kiinni, enkä olisi halunnut irroittaa. Hän saa soittaa koska vain haluaa. Itkeä ja kertoa ikävästään, yksinäisyydestään. Tiedän aivan tarkalleen miltä hänestä nyt tuntuu.
Varmasti emme ole ensimmäinen pari joka uskoi kestävänsä kaiken ja silti epäonnistui.. Kertokaa mitä teen? Koska tämä tuska ja kipu, ikävä ja suru lakkaa? Voisimmeko minä ja mieheni vielä yrittää? Missä kulkee raja?
Mitä helvettiä minä nyt teen?
Neljä vuotta takana. Paljon iloja ja onnea. Rakkautta aivan liikaakin kai. Kuvittelin löytäneeni sen miehen jonka kanssa tallustella iäisyyteen saakka.
Pienistä asioista iski minulle pahoja ahdistuksia. Koin usein olevani toisarvoinen, huono, merkityksetön. Järki sanoi toisin, sydän vaan pelkäsi. Jatkuva menettämisen pelko istuu minussa syvällä. Mustasukkaisuutta, omistushalua. Molemmin puolin, vaikkakin itse olin suurin syyllinen. Pelkäsin myös miehen ailahtelua, sitä kuinka hän ei saanut otetta mistään. Kaikki vaihtui tasaiseen tahtiin, työt ja harrastukset sekä ystävät. Ainoa joka säilyi olin minä. Tunsin oloni turvattomaksi. Kaipasin vakautta. Toivoin mieheni olevan kuin peruskallio. Vahva ja voimakas. Vaan hän oli heikko ja pieni.
Lopulta vajosin jonnekin omaan piilooni, elämä kulki eteenpäin ja minä pysyin hiljaa. Olimme aina osanneet puhua, nyt en tiedä mitä kävi. Miksen avannut suutani. Kun sen tein ei mies tuntunut uskovan sanojani. Koetti parhaansa, pyrki lähelleni. Silti Ihastuin toiseen. En ihmiseen vaan hänen kauniisiin sanoihinsa. Tein sen mitä pelkäsin minulle tehtävän. En kyennyt myöntämään pettäneeni vaan väitin että muuta yhteydenpitoa ei ollut kuin tekstiviestit. Tokihan mies sitten lähti. Ja sitähän minä olin hakenutkin.
Nyt pohdin vain, oliko tämän sittenkään mentävä näin. Meidän piti onnistua. Uskoimme niin olevamme toisillemme ne oikeat. Suru on mieletön. Nyt olen menettänyt rakkaimpani. Molemmat vain itkemme. Hän lähti kolme päivää sitten. Unelmoimme tulevasta, kuinka hän löytää paikkansa elämässään, kasvaa mieheksi jonka luona tunnen olevani turvassa ja rakastettu. Kuinka palaamme yhteen ja elämme sen tarinoiden "elämänsä loppuun asti onnellisina" lopun.
Rakastan niin että sattuu. Tuntuu että annoin kaikkeni ja hävisin kaiken mitä minulla oli. Tänään hän katsoi minua silmiin, kerroimme rakastavamme toisiamme. Pidimme kiinni, enkä olisi halunnut irroittaa. Hän saa soittaa koska vain haluaa. Itkeä ja kertoa ikävästään, yksinäisyydestään. Tiedän aivan tarkalleen miltä hänestä nyt tuntuu.
Varmasti emme ole ensimmäinen pari joka uskoi kestävänsä kaiken ja silti epäonnistui.. Kertokaa mitä teen? Koska tämä tuska ja kipu, ikävä ja suru lakkaa? Voisimmeko minä ja mieheni vielä yrittää? Missä kulkee raja?
Mitä helvettiä minä nyt teen?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Niin nuolet haavojasi.
olen kokenut melkein saman,mul kans 4 vuotta suhdetta takana.alku mahtavaa,mut sitten koin samanlaisia huonoja tuntemuksia kuin sinäkin.mies kans heikko ja ailahteleva.muutettiin erilleen,miehen käytös muuttui mua kohtaan en tuntenut olevani tervetullut hänen luo,vaikka sanoi toista!Lähti viikon lomalle toiselle paikkakunnalle,ei soiteltu,kun tuli takas ni jätti minut toisen naisen takia!sanoi ettei jaksa miellyttää minua enää!?mut ei tiedä vaik parin kk:n päästä oltais taas yhdes!en huoli takas!käyn terapiassa ja suosittelen sitä sulle myös!jos teillä rakkautta riittää ni menkää parisuhde terapiaan,siellä kyl voi puhua turvallisesti kaikista tunteista ja oppia elämään parisuhteessa.
Tsau!
kuulostaa vähähän siltä, että olisi syytän ryhtyä lukemaan Luule Viiman kirjaa "Paras lääkäri". Älä anna kirjan nimen hämätä itseäsi.. Nuo kirjat ovat auttaneet minua paranemaan omista ongmistani.. Niin ihmissuhde, kuin sairauksien suhteen..
Onnistuneen parisuhteen tae on kaksi tasapainoista ihmistä. Jos on epävarma, mustasukkainen, säikky, ailahtelevainen ym. niin kannattaisi hankkia keskusteluapua ja lähteä vasta sitten suhteeseen (uuteen tai samaan vanhaan). Se ei siitä vaihtamalla parane, jos ihminen ei kerta kaikkiaan osaa olla onnellinen.
Olemme molemmat omalla tavallamme heikkoja.. Ehdotinkin miehelle parisuhdeterapiaa. Keskustelu ei-kenenkään maalla avun kanssa ei ainakaan voisi saada tilannetta pahemmaksi..?
Tapasimme eilen ja puhuimme suhteestamme. Hän kertoi kuinka näkee nyt kaiken toisin, kuinka vähän hän silloin osasi minua arvostaa kun seisoin hänen rinnallaan. Kuinka paljon oli saanut minulta tukea ja rakkautta. Hän haluaa että asuisimme erossa, tapailisimme (vain) toisiamme ja antaisimme ajan selvittää kuinka käy. Itse en enää tunne syyllisyyden taakkaa niin raskaana, en usko että pettäminen olisi missään tilanteessa oikeutettua. Minusta vaan tuntuu että näin pitikin käydä. Oli suunta mikä tahansa minun ja rakkaani välillä niin tästä on jotakin opittava. Ymmärrettävä itsestä ja toisesta uutta.
Koetin sanoa että voisi olla parempi antaa toisillemme tilaa niin, että elämiimme mahtuisi muitakin ihmisiä. Kokisimme uusia asioita muiden seurassa. Eihän se tietenkään hyvltä tuntuisi.. Mutta saisimme ehkäpä näistä kokemuksista varmuuden sille onko meillä keskenämme vielä tulevaisuus edessä yhdessä.
Kaulakiikku toimii useimpiin tilanteisiin
Mikä sinä olet sitä neuvomaan vai oletko kokeillut..?
Joops...taisitte olla molemmat hieman turhan samanlaisia...? Ehkä kannttaisikin yrittää hakea "sopivasti erilainen", eli itseä täydentävä kumppani?
..Kerroin miehelle toilauksestani.. Hän tuskin enää ikinä haluaa nähdä minua ja saan unohtaa toiveeni uudesta yrityksestä.. Olo on niin kurja ja tyhjä. Antaisin mitä vain että saisin tämän toimimaan, että saisin meidät takaisin..
Kuinka sinä uskoisit olevasi kenellekään tueksi kun itse olet täysin hajalla. Vanha sanonta "aika parantaa" pitää paikkansa.
Anna nyt entisten olla, jätä mies rauhoittumaan ja aivan omilleen, hän ei tarvitse sinua, etkä sinä häntä.
Ei ole asiaankuulumatonta eikä laitonta elää yksin ja tehdä itsenäisesti asioita, kehittää, parantaa ja koota itsensä kokonaiseksi.
Rakkaus on toisen kunnioittamista, hellyyttä, avunantoa, tukea, arvostamista; siis kaikkea kaunista ja hyvää. Rakkaudessa kumpikin arvostaa toinen toistaan.
Tuon taidon voi oppia ja oikean ihmisen kanssa sitä automaattisesti vaalii kuin herkää ja kaunista kukkaa joka sitten aikanaan täyttää koko kodin ja se luo kauneutta ympäristöönkin.
En mä saa asioita mihinkään järjestykseen. Sattuu vain. Vittu kun sattuukin....
Viimeinen asia mitä tarvitset elämääsi on paholaiset. Mitä varten sinä kutsut niitä edes luoksesi ja pidät suussasi? Puhumattakaan että pusket niitä vielä muiden silmille?
Tuo sinun kielenkäyttösi saa sinut näyttämään ja kuulostamaan vähän tollolta jota ei oikein kukaan ota vakavasti.
Joten siivoappa ensin kielesi ja lue sitten edellinen vastaukseni oikein huolellisesti uudelleen, ehkä hyvinkin saat siitä jotain irti.