Saako töitä jos kertoo, että sairastaa jotain sairautta? Joka vielä todennäköisesti oireilee niin säännöllisesti, että se vaikuttaa työntekoon, sairaslomia ym. Tuntuu vain tympeältä pimittää omat vaivansa, sen takia, että pääsisi paremmin töihin. Onks siis parempi olla kertomatta ja jäädä vain sit sairaslomalle, kun sen aika on? Onko kenelläkään kokemusta.
vajaakuntoinen työnhakija....
maitovasikka
7716
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Riippuu varmaan vähän siitä sairaudesta. Itse olen kertonut aina omani, siksi kun se näkyy päällepäinkin.
Olen siitä huolimatta saanut töitä ja normaaleissa työsuhteissa silti pysynyt kylläkin pätkissä ja sijaisena. Nyt on luvattu kahdeksi vuodeksi töitä. En siis saa mitään avustuksia sairaudestani eikä myöskään työnantaja. Mutta olen palkattu sairaudestani huolimatta ja mulla on ollut harvoin pitkiä työttömyyskausia.
Kerroin täysin avoimesti, että olen työnarkomaani. Haastettilja kysyi, koska voin aloittaa ja tilaisuuden päätteeksi toivotti minut tervetulleeksi taloon.
Tästä rohkaistuneena kysyin häneltä, että voisinko saada palkkaennakkoa vähäsen, kun on tullut rällestettyä vähän viimeaikoina.
Hän sanoi, että ilman muuta. Käy vaan lähteissäsi konttorin kautta.
Sitten havahduin hereille ja oli taas aika lähteä leipäjonoon.
Yrittäkää nyt hyvät ihmiset ajatella asioita järkiperäisesti. Terveys on HENKILÖKOHTAINEN olotila. Terveys on SINUN ja LÄÄKÄRIN välinen tieto ja sopimus. Usein rekryyn on mausteena työterveystarkastus ns. ennen "valintaa", mutta sekin tulos ei ole julkista tietoa työnantajalle.
Eli siis täysin intimiteettinen suojaoikeus!. Jos sinulla( maitovasikka ) on ongelmia terveydessä, ota yhteys ja varaa aika TYÖVOIMATOIMISTON vastaavaan asioita hoitavaan henkilökuntaan. Työnhaku onnistuu sinulta paremmin.
Me olemme sairaita eli työkyvyttömiä tai olemme työpaikkaa hakevia, terveitä! ihmisiä !
Itsekin olen ajatellut tätä alkuperäisen esittämä asiaa. Itse tiedän, etten ole kunnossa, mutta jotenkin en kuulu työkyvyttömyyseläkkeelle tai sairauslomallekaan. Tuommoisen selvittäminen olisi minun tapauksessa niin iso ruljanssi ja kuitenkin lopputulos täysin epäselvä, etten siten tee mitään 'asian hyväksi'.
Olen ja odotan lähes kauhulla töhön sijoittumistani. Siis haluan tehdä työtä ja saada oikeasti palkkaa, mutta kauhea stressi on siitä, miten pystyn terveydellisten asioideni takia. Minulla on pelkoja asian suhteen. Minun on myös otettava huomioon, että en kuitenkaan voi kunnolla tietää, vaikka pärjäisinkin vaivoineni kakkineni. - Hmmm? Stressaavaa tämä on. Olen mielestäni vajaakuntoinen työnhakija. Haastattelussa sitten en tajua, miten voisin tuoda vaivojani esiin, sillä en edes osaa arvioida haittaavatko ihan paljon työntekoani, haittaavatko nopeutta ja huolellisuutta jne ja että tuottavatko lopulta sairauslomia vai ei. Itsestä vain tuntuu, etten ole kunnossa. Kyse psyyken ja tuki- ja liikuntaelinten vaivoista.
Kai mulla on kohtalotovereita? Rajanveto on vaikeaa eikö? Jotain työtä voi ja jaksaa hyvin tehdä, jotain muuta ei. Lisäksi vaikuttaa kaikkinainen työilmapiiri ja esimies, kannustavuusasiat ja/tai alaspainaminen heti alussa, mikä usein tapahtuu ns. uudelle ja määräaikaiselle. - Katsellaan, ystävät!
Itsellänikin on tuki-ja liikuntaelinvaivoja (reuma), toisinaan kaikki toimii tosi hyvin, mutta sitä ei koskaan tiedä milloin tulehdukset pukkaa päälle.
Olin edellisessä työsuhteessa määräaikaisena työntekijänä, se loppui 2 vkoa sitten ja viimeiset puolitoista kuukautta olinkin melkein kokonaan sairaslomalla. Se työ oli sellaista että ei sopinut minulle pitemmän päälle, oli liian fyysistä, se aiheutti muitakin tuki- ja liikuntaelin vaivoja minulle. Olen lisäksi kova stressaamaan oman vointini takia. Tässä työpaikassa en taudistani puhunut kuin kahdelle ihmiselle. Nyt siellä ihmettelevät, että mikähän mulle tuli!!! Mieluummin nyt välttelen tätä paikkaa, en halua mennä sinne selittelemään että miksi en työhön kyennyt.
Tympeää nyt hakea töitä, kun reuma oireilee, liekö stressi siihen syynä. Ei vielä hankaloittaisi esim. toimistotöiden tekemistä, mutta jo viikon päästä saattaa tilanne olla aivan toinen. En sit osaa kuin miettiä ja kuulostella vointiani kaiket päivät. En tykkää puhua vaivoistani muille, olen todella herkkä ihminen. Ajatuskin ongelmieni jakamisesta "työkavereiden" kanssa saa aikaan paniikin, tulee pala kurkkuun. Ilmeisesti en ole sinut tautini kanssa, koska siitä muille puhuminen saa heti minut kyynelehtimään. Vaikeinta se on silloin kun tauti pahana, mutta myös oireettomana aikana en halua siitä mainita muille. Mulla taitaa olla jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko.
On varmasti niin, että pärjäisin tautini kanssa paremmin, jos osaisin olla sen suhteen avoin. Taitaa tämä oma stressi olla se pahempi vaiva, ainakin tällä hetkellä!
Mut pakko ottaa vastaan se mitä tulee!
Heippa! Juu, samaistuin kovasti sinuun, vaikkei mulla sama olekaan. Luettuani elämästäsi tuli mieleen, että vedät upeasti, rohkeasti ja taidokkaasti tätä kaksoisrooliasi: olet terve työllistymistä odottava työvoimatoimiston työnhakija JA samalla omassa yksityisyydessäsi tiedät tämän tosi kurjan sairautesi. Ihan kuin olisit malli siitä, mitä meiltä kaikilta toisaalta vaaditaankin. Siis, tarkoitan nyt meitä, jotka olemme työttömänä tai määräaikaisuuksissa. Ne sairaalloiset, jotka rutiinisti ovat vakituisessa työsuhteessa eivät joudu tähän puristavaan tunteeseen, heidänhän on helppokin aikaa myöten paljastaa sairauksien laatua; elävät enemmän kokonaisina.
Minusta tämä työllisen ja työttömän roolin vaihtelu on rankkaa, minulla myös psyykelle. Toisaalta tiedän, että kuulun kumpaankin rooliin, jos ajattelen niin, että työttömyyteni on kuin sairauslomaa (omassa päässäni). Kuitenkaan en voi ilmoittautua 'sairaaksi' työkkäriin tai työttömyyskassaan, josta 'palkkani' tulee... niin tai onkohan se sairauspäivärahaan verrattava. Mä tosiaan koen näin sekona nyt. Tämä ei minulla kestä kauan, olen sen verran lähestymässä 60:ä vuotta.
Voi se olla, että sinä torjut tautisi todellisuutta, mutta olisikohan siitä jotakin hyötyäkin sinulle. Osaat työntää sitä pois mielestäsi niin paljon kuin mahdollista. Minusta taas tässä kotona jouten ilman pääkop paa vieviä haasteita kaikki omat asiat ja vaivat suurenevat ja tuntuvat lujemmin. Sekin tekee epärealistiseksi, että miten asiani todella ovat. Tuo psyyken, mielen ja fysiikaan yhteen kuuluminen on tosi vekkuli juttu. Sinäkin sen tiedät! Stressi on varmaan reumaasi pahentavaksi, mutta taas sitten työ varmaan sinua jotenkin pitäisi pinnallakin.
Kyllä se minusta niinkin on, että määräaikaistyöntekijän on paras pitää mölyt mahassaan perussairauksistaan mahdollista jatkoa ajatellen. Saattaa olla niin, että asenteet ovat kovemmat/valikoivammat pätkäläisiin verrattuna 'meitin omiin vakituisiin'.
Sikäli, voih, tahtoisin halia Sua, joten hali-hali meille molemmille. - Jaksellaan. Jätetäämme asiamme Hänen käteen, joka parhaiten tietää, miten milloinkin asiain tulisi olla. Näin likeltä katsoen omaa elämääni ja tulevaisuuttani en ymmärrä yhtikäs mittään. Oonko minä kippee vai en? Noh, oon, mutta oonko liika kippee. Se kuitenkin tekee epävarmaksi. Sinullakin, varmasti, sillä aikamoiselle sair.lomallekin jouduit. Sinuna en kertoisi, mikä oli syy. Kiinnotaako se edes, kun olemme määräaikaisia. Noh, ei se ole halveksuttava rooli, joskus hyväkin, rooli. Joskus antaa turvaakin, pysyä tuntemattomampana. Hmmm?! ja heippa.
Kiitti kommenteista ja kannustuksesta!
Mulla tosiaan sitten työputki vielä aivan edessä olen vasta päälle kolmekymppinen ja tähän asti vain muutamia pätkätöitä ja lapsiani olen kotona hoitanut. Mutta pakko uskoa, että kyllä mullekin jokin paikka vielä löytyy, ja kaikenlisäksi sellainen joka sopii mun fysiikalle. Varmaan itsetuntokin sitten nousee kun tuntee itsensä tarpeelliseksi ja varsinkin sitten kun vielä pysyisi suht terveenä. Tsemppiä sulle! Voi kun saisin tulevaisuudessa kaltaisesi työkaverin, niin työntekokin olisi varmaan tosi kivaa!