Onko kenelläkään kokemusta erosta vaikka ei mitään erityistä syytä eroon olisikaan? Ei erityisiä riitojakaan parisuhteessa ja kemiat toimivat hyvin. Ollaan oltu "sielunveljiä". Kuitenkin ero yhteinen päätös. Naimisissa oltu useita vuosia ja lapsiakin tehty. Isi muuttaa pois, miltä hänestä tuntuu? Millaista luonnetta häneltä vaaditaan että pystyy jättämään lapsensa?
Kertokaa erostanne
Miksi?
71558
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei isyys siihen kaadu, että isi ei asu saman katon alla äidin ja lasten kanssa. Miehesi vaikuttaa ihan ok:lta joten ero tehnee hänelle ihan hyvää. Ja mitä tulee viimeiseen kysymykseesi: millaista luonnetta vaatii naiselta jättää lapsensa? Näitä nimittäin on kanssa. Toisin sanoen: jonkun on joka tapauksessa lähdettävä (erostahan oli kyse). Luuletko että se on helppo paikka miehellesikään?
Muuten otan osaa. Joskus vain käy niin, että kasvetaan erilleen tms latteeta, mutta nyt ei muuta kuin häntä pystyyn ja elämä uusiksi. Nyt sinulla on elämäsi tilaisuus ottaa opiksi.
Edessä se on vielä, joten kokemusta ei ole. Rauhallinen suhde on meillä jatkunut jo viitisentoista vuotta. Liian rauhallinen. Odotan vaan että lapset vielä kasvavat ainakin yläasteen loppumisikään. Vai kannattaako odottaa, sitä mietin.
Minäkin mietin. Meillä on jatkunut 13v 10 v naimisissa ja kaksi lasta. Mies kuulema rakastaa vielä minua, mutta minä en. En ehkä koskaan ole tarpeeksi rakastanutkaan. Ei meilläkään mitään hirmuriitoja tms ole. Lapset on aika pieniä vielä 8 ja 5, joten en haluaisi rikkoa heiltä kotia. Mutta...? Kumpi on pahempi, rakkaudeton koti vai onnellinen(?) äiti? Eli tulisinko onnelliseksi vai katkeroituisinko yksin. Miten voi tietää mikä on oikea ratkaisu? Ei kai muuten kuin miettimällä ja puntaroimalla asioita. Minä olen ehkä yltiöromanttinen kun kuvittelen että minua odottaa jossain se unelmien ritari... Tai oikeastaan ihminen joka sopii kanssani yhteen kuin vakka ja kansi. Josta tietää että tämä on se ihminen jonka kanssa haluan loppuelämäni viettää. Niin jospa vain tietäisi mitä tehdä.
Onneton äiti vaikuttaa kodin ilmapiiriin ja vanhempien välinen suhdehan se on "perhe" lapsille. Taitaa olla sulla kolmenkympin kriisi menossa, vaikka mikä minä olen sitä sanomaan. Samassa tilanteessa itsekin, mies ja erosin, koska en enää tuntenut MITÄÄN aviopuolisoa kohtaan.
Toisaalta, jos loukkauksia ja riitoja ei ole hirveästi ollut niin kannattaisi löytää se rakkaus uudestaan, varata yhteistä aikaa ja yhteisiä juttuja. Lapsille ero on kuitenkin iso asia.
Voisin sanoa nuorempana kaksi avioliittoa ja kaksi avioeroa kokeneena perheenjäsenenä (lapsena, nuorena), sekä nykyisin itsekin eronneena (ja nyt sinkkuna :)) että sen jälkeen myös paljon eronneiden kanssa jutelleena: lapsien "edun" nimissä ihmiset joustavat ja vetävät vieteriään aivan mahdottomasti. On hienoa, että ihan helpolla ei vanhemmat luovuta vaikka parisuhteessa olisikin ongelmia. Mutta oma galluppini näyttää menneen sellaiseksi, että eron jälkeen ja elämän taas normaaliksi saatuaan, eronneet osapuolet hyvin usein päätyvät toteamaan, että he olivat liitossa liian kauan juuri sen lasten "edun" tms muun tähän rinnastettavan syyn tähden. Tällä kokemuksella he eroaisivat uudessa liitossa ja vastaavassa tilanteessa paljon herkemmin, mutta totuuden nimissä he myös sanovat etteivät päästäisi tilannetta niin pahaksi kuin aiemmin, eli vieteriä ei vingutettaisi enää aivan äärimmilleen.
- Never save something for a special occasion. Every day in your life is a special occasion. Each day, each hour, each minute, is special. -
sehän tässä juuri huolestuttaa, että vieteriä tulee vingutetuksi liian kauan. Mutta helppo ei ole ratkaisukaan. Tunnen eläväni kultaisessa häkissä, ulkoisesti kaikki on paremmin kuin hyvin. Sen tietyn kynnyksen yli vaan pitäisi jotenkin ryömiä, eli saada eroaminen käyntiin. Henkisellä tasolla siihen olen kypsytellyt itseäni jo monta monta vuotta.Puhuminenko auttaa? No mutta jos en edes halua puhua. Tunnen meidän välisen suhteen jo ihan tarpeeksi hyvin, tästä se ei voi parantua, emme riitele koskaan, mutta emme tee muutakaan. Miehelleni tällainen turvallinen hiljaiselo luultavasti riittäisi lopuksi iäkseen. Minulle ei. Jatkan miettimistä....
Jos pystyy eroamaan "hymyssäsuin", niin silloin kyseessä on järkiero. Jos ero on raastava ja saa elämän sekaisin, niin silloin ei vielä ymmärretä täysin eron syitä ja kyseessä on traumaattinen ero.
Teidän tapauksesssa mitä ilmeisemmin kyseessä olisi järkiero (ilmeisesti ette vituta toisianne, kenenkään ei tarvi antaa periksi, jne).
Tuosta tilanteesta olisi erittäin hyvät mahdollisuudet myös jatkaa menestyksekkäästi, sillä olette jo hyväksyneet ja löytäneet uudestaan omat elämänne ja aikuisuutenne.
Eron ja sitä seuraavan uuden kuherruskuudauden jälkeen tulette molemmat jatkamaan samalla järkilinjalla, mutta uuden kumppanin kanssa. Seuraava ero on edessä n. 5 vuoden päästä.