Kun Hän on poissa

Kun muistelee niin se järkyttää yhä. Olin yhdeksännellä luokalla ja syksyä taisi olla silloin. Oli puhe ollut käydä pappaa katsomassa, kun en kolmeen kuukauteen ollut sitä nähnyt.Eräs lauantai olin sitten nukkumassa aamulla, kun puhelin soi. Äitini vastasi puheluun ja rupesin kuunteleen sitä puhelua tarkemmin. Kuulin kun äitini murtui puhelimessa. Kauhistuin ja kyyneleet tulvahtivat silmiini. Menin välittömästi keittiöön. Siellä äitini sanoi, että isä lähti sairaalaan, kun papalla on vedet keuhkoissa ja se ei enää elä kauaa. Ei mennyt kauaa, kun tuli puhelu isältä ja sanoi, että pappa oli kerennyt kuolla ennenkuin hän kerkesi paikalle. Silloin olin rikki. Päässäni pyöri ajatus, että miksi helvetissä en kerennyt kylässä käymään siellä? Olisin ihan hyvin kerennyt käydä. En pystynyt kouluunkaan meneen kun itkin kaksi päivää niin hirveästi. Itkun laukaisi millon mikäkin. Jos näin esim. pappani valmistamia koriste esineitä niin sekin riitti itkuun. Edelleen tulee kyyneleet, kun Jouluaattona tulee haudalla käytyä. Hän oli todella tärkeä ihminen minulle. Muistan tämän siksi niin hyvin kun ne oli mun elämäni ensimmäiset hautajaiset joissa olin vähän vanhempana. Edelliset olivat silloin kun olin 3 vuotias ja siinä iässä ei tajua eikä voi muistaa millaista siellä on ollut.

Puolitoista vuotta sitten kun äitini kuoli osasin sitä jo odottaa, hänellä oli todettu koko kehoon levinnyt syöpä ja oli vain ajasta kysymys. Olin käynyt häntä edellisenä iltana katsomassa ja huomasin ihon kalpeuden sekä kasvojen sileyden, äitini myös puhui kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena aivan sekavia. Tuntui etten halunnut lähteä vuoteen vierestä pois ja menin välillä huoneen ovelle palaten takaisin vuoteen viereen. Lopulta oli jo lähdettävä pois ja vielä ovella käännyin katosmaan äitiäni sanoen hyvää yötä. Aamulla tuli soitto sairaalasta ja pyydettiin tulemaan mahdollisimman pian äidin luokse, mutta ennenkuin ehdin edes yöpukua päältä vaihtaa tuli uusi soitto, että äiti oli kuollut. Muistan hyvin mitä kaikkea sen päivän aikana toimitin aloittaen soittoringin muille sisaruksille sekä sopien tapaamisen sairaalaan heti aamusta. Sen jälkeen hautajaisasioiden järjestelyt. Ilmoitin myös työpaikalle etten tule sinä päivänä töihin ja kerroin työtoverilleni poissaoloni syyn.
Sama tapahtui viime syksynä, reilut puoli vuotta äitini kuoleman jälkeen kun isäni kuoli. Isä kuoli aamuyöllä ja soitto tuli klo 6 aamulla. Samalla tavalla aloitin soittoringin ja muut tapahtumat. Eli järkytys ja itku kyllä tuli melkein heti, mutta jotenkin sitä alkoi järjestellä asioita eteenpäin ja vasta sitten saattoi surutyö alkaa.
Tänä keväänä toukokuun 20:s päivä kuoli läheinen nuori ystäväni, olin edellisenä iltana puhunut hänen kanssaan lyhyesti ja sovimme soittavamme seuraavana päivänä sunnuntaina. Hän ei sitä päivää ehtinyt nähdä vaan kuoli aamuyöllä yllättäen. Sain sunnuntaina päivällä soiton hänen isältään ja en halunnut uskoa todeksi ilmoitusta. Minun oli hetki rauhoituttava ennekuin pystyin soittamaan ystäväni veljelle jolta kysyin onko näin todella käynyt ja kun hän vastasi myöntävästi oli järkytys todella valtava. Jotenkin puhuin asiallisesti hänen kanssaan ja lopetin puhelun. Sen jälkeen olin aivan hukassa en tiennyt mitä tehdä ja päätin soittaa yhdelle tutulle rouvalle jonka äänen kuultuani purskahdin itkuun ja jotenkin sain selitettyä mitä olin juuri kuullut. Siinä vaiheessa olin todella järkyttyneessä tilassa mutta musitan vielä soittaneeni ystäväni äidille surun osanottoni. Muistan vain, että olin päivällä ulkona ja tein jotain pihatöitä, valmistamani ruoka maistui puulta enkä pysytnyt juuri mitään syömään. Seuraava viikko oli unissakävelyä enkä juuri mitään siitä muista kun rajut itkut iltaisin. Päivät meni aina jotenkuten töitä tehdessä oikeastaan täysin hällä väliä tyylillä ja koko ajan odotin, että ystäväni soittaa että kaikki on pelkkää unta ettei hän olekaan kuollut tai että se on väärin käsitys koko juttu.
Eli tässä huomasin itse kuinka vanhempieni kuolema oli helpompi hyväksyä koska heillä oli jo ikää ja kumpikin olivat vakavasti sairaina sekä olin nähnyt heidät molemmat edellisenä iltana. Tämän ystäväni kuolema on ollut paljon vaikeampi hyväksyä koska hän oli nuori ja elämä vielä edessä enkä ollut nähnyt häntä kolmeen viikkoon ja olimme suunnitelleet kaikenlaista kesälle. Eri tapauksiin näköjään reagoi eri tavalla.

Kun isäni kuoli, soitettiin sairaalasta, että hänet tapetaan kahden tunnin päästä, eli irootetaan koneista.Kysyin, eikö hän voisi kuolla luonnollisesti uskonnollisista syistä, niin se ei käynyt, koska luonnollinen kuolema olisi vienyt päiväkausia.Yllättävä sydäninfarkti vei hänet kriittiseen tilaan teholle.
Kun sain soiton, minusta tuntui kuin olisin ikäni uskonut maapallon olevan pyöreä, mutta se olikin litteä ja olin juuri maailman reunalla ja kävelin siitä yli tyhjyyteen.Pysyin hädin tuskin järjissäni.Ja sitten pitikin ilmoittaa äidilleni ja sisaruksilleni.Kuten, tiedätte, päivä oli äärimmäisen kova.Ja se kovuushan jatkui aikansa.
Kun lopulta tajusin, että hänen elämänsä tosiaan jatkui kuoleman jälkeen, oloni helpottui.

kaunis päivä, aurinko on heleä ja kirkas.
Vähän epätodelliselta tuntuu että rakas äitini on nyt poissa.
Suru tulee aaltoina. Yritän tukea isääni. Oma suru jää sivummalle. Kyllä minuakin lohdutetaan.

Elämällä on omat lakinsa.

Istuin junassa matkalla kotiin kun sain suruviestin. Muistan että päässäni ei liikkunut mitään. Tuijotin junan ikkunasta alkukesän vihreyttä enkä osannut ajatella mitään. Ehkä yritin saada korkeintaan asiaa mahtumaan päähäni. Asemalla vastassa olleille tokaisin, että hän on kuollut.
Jatkoin toimiani normaaliin tahtiin. Sitten yhtäkkiä tuli vain itku ja tuska.
Oikeastaan hautajaisiin asti en tajunnut mitään. On äärettömän rasittavaa kun tietää että läheinen on kuollut, mutta sitä ei jotenkin saa iskostettua tajuntaan.
Hautajaisten jälkeen makasin monta tuntia sängyssäni itkemässä, olin yhtäkkiä fyysisestikin täysin väsynyt ja poikki, niin kuin en olisi nukkunut pitkään aikaan. Ajoin illalla ruohon hautajaishameessa, en ollut jaksanut riisua sitä pois. Ruohonleikkuusta tulee aina mieleen tuo surkea päivä..

Äitini kuoli syöpään helmikuussa 2005.
Sairaalasta soitettiin aamuyöllä 4 aikaan että
oli nukkuessaan kuollut.
Hoitaja puhelimessa oli todella sympaattinen ja osasi sanoa oikeita sanoja ja jaksoi kuunnella vaikka varmasti oli kiirettä.
Perheemme on aina ollut todella kiinteä ja äiti oli se perus joka piti koko juttua koossa ja vaikka äiti oli sairastanut syöpää jo pidempään niin tietysti tuntui pari ensimmäistä päivää ettei sitä voinnut uskoa todeksi ja yritti jotenkin jaksaa eteenpäin sumussa ja esittää ulospäin reipasta että kyllä tässä pärjätään.

Nyt näin yli 2v jälkeen pystyn vähitellen katsella ilman itkutulvaa äidistä otettuja ja yhteisiä kuvia ja huomannut että jopa sisarukseni jotka on minua aika paljon vanhempia ovat tulleet jopa lähemmiksi kuin ennen.

Olimme parin sisareni kanssa katsomassa äitiäni juuri hänen kuolinpäivänään. Istuimme hänen luonaan seitsemän tuntia vaikka hän ei reagoinut mihinkään.
Silitimme poskea ja hiuksia ja suukottelimme.

äidin kädet ja posket olivat viilenneet ja tiedettiin että hänen poislähtönsä on hyvin lähellä.
Lääkäri oli muutamaa päivää ennen sanonut että kysymys on päivistä - korkeintaa parista viikosta.

toivoimme että äiti pääsee äkkiä pois, koska hän ei ollut viikkoon pystynyt juomaan eikä syömään mitään. ja oli hyvin sairas ollut lähes kolme vuotta.

olin kotonani ollut vajaa pari tuntia, kun puhelin soi. Sisareni nimi puhelimen näytöllä. Arvelin että hän kysyy mihin aikaan seuraavana päivänä menisimme äitiä katsomaan.
" minä täällä hei. Äiti on kuollut hetki sitten..."

Mitäkö tunsin ? toisaalta helpotusta. toisaalta raivoa miten äärimmäisen kiltti ja hyvä ihminen otetaan liian nuorena meiltä pois. Sitten pohjaton ikävä.
En ole katkera kuolemalle. olen katkera äidin lyhyelle ja vaikealle elämälle.

tästä kaikesta on aikaa pari viikkoa ja tunteet hyvin pinnassa. pohjaton ikävä ja suru suunnaton.

hyvin kaiken kyseisestä päivästä. Joskaan en saanut kuolinviestiä vaan löysin itse äitini kuolleena kotoaan. Hän kuoli yllättäen, aivan odottamatta. Äiti ei vastannut kyseisenä päivänä puhelimeen, joten riensin hänen luokseen. Ajoin tuhatta ja sataa, mielessä risteli pelko ja toivo vuorenperään. Jos kuitenkin... Vielä kun löysin hänet istumasta pää painuneen, yritin häntä epätoivoisena herättää sanalla kun soitin hätänumeroon. Sieltä sain ohjeita, mutta kun nostin äidin päätä pystyyn niin tiesin että kaikki on turhaa. Tyhjä katse, äiti katsoi lävitseni. Muistan kaiken, muistan ambulanssin tulon, ruumisauton,poliisit. Muistan mitä he sanoivat, mitä tekivät. Muistan miltä rakas äitini näytti siinä istuessaan, miltä tuntui. Seuraavat päivät menivät jonkinlaisessa usvassa,kun selvittelimme siskon kanssa asioita ja järjestelimme käytännön asioita.Isäkin on kuollut,joten kaikki jäi meidän tehtäväksemme. Hautajaisten jälkeen tuli masennus ja nyt lääkkeiden avulla yritän jatkaa. Tulevaisuus on toisenlainen, mutta sinne päin pyritään koko ajan.