Olen alkanut vähitellen kyllästyä tunteeseen, että jään vähemmälle kuin muut sisarukseni. En ole koskaan nuoruudessakaan pyytänyt vanhemmiltani mitään muuten kuin hätätapauksessa, enkä ole paljon materiaa saanutkaan. Lisäksi suhteeni vanhempiini on aina ollut etäinen (muna ennen kanaa, en tiedä). Silti olettaisin, että meidän sisarusten välillä toteutuisi edes jonkinlainen tasa-arvo taloudellisesti ja henkisellä tasolla.
olen sisaruksistani vanhin ja ainoa tyttö. Muutin jo 17 vuotta sitten toiseen päähän Suomea ja muutenkin itsenäistyin varhain. Sain itse lapsen 26 vuotiaana ns. sinkkuäitinä ja olin tuolloin taloudellisesti hyvin tiukilla. Pyysin kuitenkin vanhemmiltani taloudellista tukea vain muutaman kerran, kun rahat eivät yksinkertaisesti riittäneet edes ruokaan. Taloudellinen tuki ei ollut suuren suuri, yleensä n. 100 - 200 €.
Äitini tuli viideksi päiväksi tueksi heti synnytyksen jälkeen, mutta sen jälkeen hän, lupauksistaan huolimatta, ei ole tullut avuksi, vaikka olisin tarvinnutkin. Käyvät isäni kanssa kylässä kerran kahdessa vuodessa n. 1-2 vrk kerrallaan ja koko ajan on kiire pois. Jouduin edellisellä kerralla lähes pakottamaan heidät tulemaan, kun tulivat veljeni rakennukselle auttamaan 200 km:n päähän. Jos ajavat veljelleni 800 km, tuo 200 ei nyt ole enää paljon tulla meille. Tulivat velvollisuudesta.
Tyttäreni kanssa suhteet ovat luonnollisesti etäiset, koska näkevät korkeintaan kerran vuodessa. Taloudellisista syistä en ole pystynyt paljonkaan heille matkustamaan (1000 km).
Mutta veljeni kyllä saavat apua. Äitini oli veljeni luona auttamassa 1.5 kuukautta viime kesänä, kun perheeseen odotettiin toista lasta ja nyt syksyllä taas viikon verran, kun lapsi syntyi. ja perheessä siis kaksi aikuista ja vaimon sukua lähellä. Matkaa äidilläni kertyi 500 km per suunta, mutta se ei tuntunut hidastavan.
Sillä' aikaa isäni oli toisen veljeni perheessä kuukauden verran lapsenvahtiapuna. Tämä perhe sentään asuu vanhempieni lähettyvillä. Mutta isäni ei ole koskaan auttanut minua konkreettisesti missään.
Menin mieheni kanssa naimisiin muutama viikko sitten. Emme halunneet isoja häitä ja hyvin käytännöllisenä ja vaatimattomana ihmisenä ajattelin, että yhden päivän takia koko lapsuuden perheeni saatika sukuni järjestäminen paikalle olisi turhan kallis ja vaivalloinen operaatio. Pikkukaupungissamme ei ole majoitustiloja, eikä meille mahdu kuin korkeintaan pari ihmistä. Myös taloudellisesti isojen juhlien järjestäöminen olisi ollut liian iso rasite. Olemme mieheni kanssa jo nelikymppisiä, joten tässä iässä suuret juhlat ovat vähän yliampuvia.
Ilmoitin vanhemmilleni ja sisaruksilleni asiasta puhelimitse ja lisäksi kauniilla kutsukorttia muistuttavalla kortilla. Äitini halusi puhelimessa onnitella miestänikin, mutta samalla ilmeni, ettei hän muistanut edes mieheni sukunimeä (olemme seurustelleet ja asuneet yhdessä jo 2.5 vuotta). Isäni soitti muutaman päivän päästä lyhyet onnittelunsa.
Mitenkään muuten naimisinmenoamme ei ole muistettu. veljeni häissä vanhempani maksoivat kaikkien meidän majoituksen ja osan häistä. Myös häälahja oli aika arvokas. Häätilaisuuteen oli myös vanhemmiltani matkaa reilusti 600 km. Vaikka emme itse halunneet varsinaista hääjuhlaa, olisin silti odottanut vanhemmiltani edes jonkinlaista lahjaa tai muistamista.
Olisin joskus ollessani vauvaikäisen tyttäreni kanssa kaksin ja elämän ollessa rankkaa, halunnut muuttaa takaisin kotikonnuilleni ajatellen ehkä saavani sieltä konkreettista tukea lapsen hoitoon ja muutenkin elämään. Äitin sanoi "älä nyt hulluja puhu", eli todellakaan minua ei toivotettu tervetulleeksi. Jäin siis omilleni ja tänne etelään.
Tietyllä tavalla elän nyt jonkinlaista surutyötä siitä, että etten ole koskaan kokenut itseäni mitenkään tärkeäksi vanhempieni silmissä. Minulle tärkeät ja suuret onnen hetket ohitetaan (lapsen syntymä, kasvatus ja parisuhteen vahvistuminen), mutta veljeni saavat suitsutusta osakseen.
Olenko ollut liian vaatimaton lapsena ja nuorena, kun en ole vaatinut viimeisen päälle merkkivaatteita ja harrastusvälineitä, kuten veljeni? Sanotaan, että vaatimattomuus kaunistaa, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan sitä muuttuu näkymättömäksi vanhempiensa silmissä.
Kaikki tämä kuitenkin aiheuttaa sen, että entisestään etäännyn vanhemmistani ja samoin tyttäreni. Hoitakoon veljeni vastavuoroisesti vanhempiani heidän vanhuudenpäivillään sekä konkreettisesti että taloudellisesti. Minua he eivät ole tukeneet, miksi minä tukisin heitä.
olen sisaruksistani vanhin ja ainoa tyttö. Muutin jo 17 vuotta sitten toiseen päähän Suomea ja muutenkin itsenäistyin varhain. Sain itse lapsen 26 vuotiaana ns. sinkkuäitinä ja olin tuolloin taloudellisesti hyvin tiukilla. Pyysin kuitenkin vanhemmiltani taloudellista tukea vain muutaman kerran, kun rahat eivät yksinkertaisesti riittäneet edes ruokaan. Taloudellinen tuki ei ollut suuren suuri, yleensä n. 100 - 200 €.
Äitini tuli viideksi päiväksi tueksi heti synnytyksen jälkeen, mutta sen jälkeen hän, lupauksistaan huolimatta, ei ole tullut avuksi, vaikka olisin tarvinnutkin. Käyvät isäni kanssa kylässä kerran kahdessa vuodessa n. 1-2 vrk kerrallaan ja koko ajan on kiire pois. Jouduin edellisellä kerralla lähes pakottamaan heidät tulemaan, kun tulivat veljeni rakennukselle auttamaan 200 km:n päähän. Jos ajavat veljelleni 800 km, tuo 200 ei nyt ole enää paljon tulla meille. Tulivat velvollisuudesta.
Tyttäreni kanssa suhteet ovat luonnollisesti etäiset, koska näkevät korkeintaan kerran vuodessa. Taloudellisista syistä en ole pystynyt paljonkaan heille matkustamaan (1000 km).
Mutta veljeni kyllä saavat apua. Äitini oli veljeni luona auttamassa 1.5 kuukautta viime kesänä, kun perheeseen odotettiin toista lasta ja nyt syksyllä taas viikon verran, kun lapsi syntyi. ja perheessä siis kaksi aikuista ja vaimon sukua lähellä. Matkaa äidilläni kertyi 500 km per suunta, mutta se ei tuntunut hidastavan.
Sillä' aikaa isäni oli toisen veljeni perheessä kuukauden verran lapsenvahtiapuna. Tämä perhe sentään asuu vanhempieni lähettyvillä. Mutta isäni ei ole koskaan auttanut minua konkreettisesti missään.
Menin mieheni kanssa naimisiin muutama viikko sitten. Emme halunneet isoja häitä ja hyvin käytännöllisenä ja vaatimattomana ihmisenä ajattelin, että yhden päivän takia koko lapsuuden perheeni saatika sukuni järjestäminen paikalle olisi turhan kallis ja vaivalloinen operaatio. Pikkukaupungissamme ei ole majoitustiloja, eikä meille mahdu kuin korkeintaan pari ihmistä. Myös taloudellisesti isojen juhlien järjestäöminen olisi ollut liian iso rasite. Olemme mieheni kanssa jo nelikymppisiä, joten tässä iässä suuret juhlat ovat vähän yliampuvia.
Ilmoitin vanhemmilleni ja sisaruksilleni asiasta puhelimitse ja lisäksi kauniilla kutsukorttia muistuttavalla kortilla. Äitini halusi puhelimessa onnitella miestänikin, mutta samalla ilmeni, ettei hän muistanut edes mieheni sukunimeä (olemme seurustelleet ja asuneet yhdessä jo 2.5 vuotta). Isäni soitti muutaman päivän päästä lyhyet onnittelunsa.
Mitenkään muuten naimisinmenoamme ei ole muistettu. veljeni häissä vanhempani maksoivat kaikkien meidän majoituksen ja osan häistä. Myös häälahja oli aika arvokas. Häätilaisuuteen oli myös vanhemmiltani matkaa reilusti 600 km. Vaikka emme itse halunneet varsinaista hääjuhlaa, olisin silti odottanut vanhemmiltani edes jonkinlaista lahjaa tai muistamista.
Olisin joskus ollessani vauvaikäisen tyttäreni kanssa kaksin ja elämän ollessa rankkaa, halunnut muuttaa takaisin kotikonnuilleni ajatellen ehkä saavani sieltä konkreettista tukea lapsen hoitoon ja muutenkin elämään. Äitin sanoi "älä nyt hulluja puhu", eli todellakaan minua ei toivotettu tervetulleeksi. Jäin siis omilleni ja tänne etelään.
Tietyllä tavalla elän nyt jonkinlaista surutyötä siitä, että etten ole koskaan kokenut itseäni mitenkään tärkeäksi vanhempieni silmissä. Minulle tärkeät ja suuret onnen hetket ohitetaan (lapsen syntymä, kasvatus ja parisuhteen vahvistuminen), mutta veljeni saavat suitsutusta osakseen.
Olenko ollut liian vaatimaton lapsena ja nuorena, kun en ole vaatinut viimeisen päälle merkkivaatteita ja harrastusvälineitä, kuten veljeni? Sanotaan, että vaatimattomuus kaunistaa, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan sitä muuttuu näkymättömäksi vanhempiensa silmissä.
Kaikki tämä kuitenkin aiheuttaa sen, että entisestään etäännyn vanhemmistani ja samoin tyttäreni. Hoitakoon veljeni vastavuoroisesti vanhempiani heidän vanhuudenpäivillään sekä konkreettisesti että taloudellisesti. Minua he eivät ole tukeneet, miksi minä tukisin heitä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
älä ole mustis ja katkera!
ajattelinkin sun tekstiä lukiessa, että varmasti moni ei voi olla sanomatta, että olet mustasukkainen ja katkera. ainakin kuvasit tilanteesi rehellisesti, ja minä ainakin ymmärsin, ettei tilanteesi ole vain kateutta. puhu vanhempiesi kanssa, ennen kuin on liian myöhäistä.
uskoisin että mikäli kykenet käsittelemään lapsuutesi jos sieltä heijastuu tämän vastaava epätasa-arvo ja tilanteet niin hallitset asian paremmin. Itselläni on lapsuudessani ollut todellakin epätasa-arvoa ja nyt lähes sinun ikäisenä olen suhtautunut asiaan että asialle ei voi mitään muuta kun hyväksyä se ja elää omaa itsenäistä elämää. Olen läpikäynyt monet tuntemukset vihasta suruun sillä olen menettänyt myös molemmat vanhempani. Huomaan sisaruksissani selkeitä piirteitä kasvatuksessa joissa heitä on huomioitu enemmän. Toisaalta katson positiivisin mielin sillä olen itse ollut erittäin itsenäinen alusta lähtien ja rakentanut oman elämäni ilman minkäänlaista apua vanhemmiltani. Päinvastoin olen saanut vanhemmiltani taakan jonka purkamiseen on mennyt aikaa ym.
Sinun ottaisin ehkäpä asian vanhempasi kanssa myös esille en ehkä suoranaisesti mutta jollain tavalla. Mikäli ymmärrystä ja selvyyttä asiaan ei synny etäänny ja elä yksinkertaisesti omaa elämääsi huomioimatta heitäkään.
Aloittaja kertoo ihan oikeasta ongelmasta, joka tuskin on edes kovin harvinainen rakkaassa Suomenmaassamme.
Itsekin olen kokenut täysin samaa, tosin olen perheen nuorin. Äitini ikään kuin jatkuvasti syyllistää minua siitä, kun hän on "joutunut" auttamaan vanhempaa sisartani elämän myllerryksissä niin paljon. Minä taas en ole koskaan saanut minkäänlaista tukea, päin vastoin.
Sitä vain tulee ihmetelleeksi, mistä tuo kumma epätasa-arvoisuus lasten kohdalla oikein johtuu. Meilläkin veli on ollut jotenkin korokkeelle nostettuna koko ajan. Sisareni on ollut semmoinen, että hän on kyllä vaatinut ja siksi kai saanutkin paljon. Minä taas olen ollut arka enkä ole huutanut suureen ääneen apua joka välissä. Siksi kai sitten olen jäänyt suurin piirtein täysin osattomaksi.
Joskus minusta tuntuu, että olen aivan yksin ja erikseen koko lapsuudenperheestä. Välistä toivon, että vanhempani olisivat jättäneet lapsenteon noihin vanhempiin sisaruksiini. Minulle ei ikään kuin ole liiennyt rakkauden murusiakaan.
Huomaan ettet ole todellakaan kokenut moista, kun tuollaisia suustasi päästät.
Kai nyt jopa jo eläinmaailmassa oikeudenmukaisuus on kaiken a ja o! Ei se ole todellakaan mitään kateutta tai mustasukkaisuutta jos reagoi kärsimäänsä vääryyteen.
Itse painin samantapaisten ongelmien kanssa, kuin ap. Ja mietin, koska pätkäisen välini kokonaan vanhempien suuntaan, alkaa olla jo siinä mittakaavassa tämä epäoikeudenmukaisuus. Oman mielenterveyteni kannalta.
Uskon kuitenkin, että kysymyksessä ei ole sisarkateus, vaan
-sellainen käsittämätön juttu kuin, että sinä olet vain tyttö.
-ja toiseksi, olet saanut yksinhuoltajana lapsen.
-Ja kolmanneksi, palkkauksesi ei ehkä ole häävi, koska jouduit lainaamaan rahaa heiltä ruokaan.
Näillä kyseisillä saavutuksilla "meriittisi" ei yllä sille "kehuskelulistalle", jolla vanhempasi voisivat tukea omaa egoaan yhteisössä.
Nämä sisarusasiathan menevät niin, että vanhemmat arvostavat lapsissaan ainoastaan niitä asioita, joihin he itse eivät ole yltäneet. Omakotitaloja, yliopistoja ja kalliita autoja.
Mutta sinun saavutuksilla he eivät pääse mitenkään pätemään. Siksi ehkä se toivomus, että pysyt siellä missä olet. Etkä palaa kotipaikkakunnallesi, koska he saattaisivat joutua selittelemään sinun "huonoa tuuria" ympäristölleen.
tai vaisversa..
Pojat ovat äideilleen uusia nuoria miehiä, joita he ihannoivat, entisen miehen joko rupsahtaessa tai pois kuollessa, heistä tulee äideilleen sijaismiehiä, joita palvoa..
Sisaret, eli tyttäret rikkovat kuviota toisina naisina, ja jäävät vaille huomiota, narsismissa rypevissä äideissään ja he kiinnittävät kaiken huomionsa poikaansa - jota toki veli alias poika ei voi olla huomaamatta ja siksi usein sitten käyttääkin häpeilemättä rooliansa hyväkseen.. sekä suhteessa sisareensa että äitiinsä.
Prinssinä on hyvä olla. Ja palvottuna. Ehkä joskus raskasta, mutta edut voittaa haitat. Sisarta saa siinä mennen tullen sitten häväistä tai muuten vaan jättää huomioimatta -koska - niinhän äitikin tekee. Jos isä on poissa.
Näin se TASAPAINO vaan menee ja se on nähty -
jos tyttäret menettävät isänsä, se on sama, kuin menettäisivät aitansa, joka heitä ja heidän unelmiaan suojelee. Äidit ja pojat ovat keskenään raatelevat sudet.
Lyhyesti kokemuksella näin.
Ei ole koko totuus, yhtälailla maassamme on näitä että on, vaikka kaikki lapset tyttöjä ja silti eräät ovat jalustalla, toiset pohjamudissa.
No saavathan nämä jalustaihmiset auttaa sitten vanhempiaan kun ovat vanhoja ja sairaita, kun ovat ahneuksissaan pumpanneet vanhempansa kuiviin. Inhottaa tällaiset hemmetin pikkuhitlerit jotka pumppaa vanhemmiltaan rahaa, joko suoraan vaatien tai oikeista naruista vihjaten että "täytyisi taas saada xxx summa rahaa tarkoitukseen yyy"
Tilanteesi on todella harmillinen, otan osaa! Mieleeni tuli, että pystyisitkö solmimaan aviomiehesi sukuun lämpimät välit? Jospa saisit anopistasi (jos sinulla siis on!) "varaäidin", ja saisit kokea tuon välittämisen ja huolenpidon, jota oma äitisi ja siis vanhempasi eivät sinulle pystyneet tarjoamaan...? Lämmitä siis välisi miehen sukuun, niin saat uusia ja ehkä parempiakin "sukulaisia", jotka osaavat sinua ja perhettänne arvostaa! Kaikkea hyvää sinulle!!!
vaan kaikki vain
onnettomia tyttöjä -
huono mäihä äidillä silloin..
Muutenkin kuin rahallisesti voi
vanhempiaa kiristää.. heitä pitää
talutusnuorassaan lastenhoidoilla..
ilmaiseksi tietenkin, käyttämällä
suvun yhteistä mökkiä yksinomaan oman
perheensä käyttöön, koska sattuu olemaan nyt..
niin mikä???
Joo - o - monenlaista suosintaa ja pyrkyriä tai manipuloijaa ja itsensä kuitenkin pyhimyksenä esittävää joka perheessä :D
sen verran kokemuksesta sanon että ne sisarukset jotka eniten saavat huomioita, hellyydenosoituksia ja tukea vähiten loppupeleissä auttavat ! vanhemmat kun ovat vanhoja auttavat ne jotka vähiten ovat apua saaneet sillä ne jotka saavat kaiken ovat tottuneet vaan saamaan eivät antamaan! näin se vaan menee valitettavan usein...
Onneksi miehelläni on ihanat sukulaiset, ne tuntee paljon enemmän omikseen kuin omansa. Valitettavasti ja sorppa vaan, omat vanhempani ja siskoni jotka olette mitä olette oman suurenne itsenne kanssa.
Kyllä se oma suku on pahin. On se vaan kumma, kun tulen toimeen melkein kenen muun kanssa mutta en oman lähisukuni.
Tiedän noita tapauksia.
Sen vain sanon että multa on turha tulla pyytämään apua jonain päivänä. Ei, kyllä se on tää kermaperse jota on hyysätty ykkösenä koko ikänsä, se saa kyllä auttaa. Vaikka luulen ettei semmonen oma napa pysty kyllä auttamaan ketään, ei edes itseään,kuten on nähty. Kaikessa pitää tulla pyytämään pappabetalaria.
Ymmärrän tosi hyvin miltä tuntuu.
Meidän "perheessä" asiat menee aikalailla samaa rataa. Itse olin 15 vuotias kun muutin pois, enkä äitiäni tai isääni ole sen jälkeen paskan vertaa kiinnostanut miten minulla menee tai mitä minulle kuuluu. Aikani yritin nuoruudessa soitella pienellä opiskelija budjetilla. Mutta vastaanotto oli niin tympeää että en lopetin sitten soittelemisen. (sen jälkeen kun 15 -vuotiaana muutin pois kotoa, olen pitänyt itsestäni huolta, enkä ole rahallista apua saanut vaikka olin ala-ikäinen)
Muut sisarukset (itseäni nuoremmat,sisko 28 ja veli 25) ovat kyllä edelleen vanhempien huomion ja taloudellisen avun piirissä, vaikkakin ovat ihan ok ansaitsevissa duuneissa.
Räikeimpänä pidän sitä että menin 4 vuotta sitten vihdoin naimisiin. Ja paikalle ei vaivautunut kun vain isäni. sisarukseni ja äiteeni pitivät häihin tulemista liian rasittavana. kun matkaakin on 300km, tässä vaiheessa huomautan että mitään riitoja ei ole ollut.
Nyt olen ihan totaalisesti antanut periksi. Olen ymmärtänyt että on ihan sama mitä teen tai sanon, en tule koskaan "kuulumaan perheeseen".
vanhempani ovat aina sanoneet että minua ei tarvitse auttaa, koska olen aina ollut niin itsenäinen, valitettavasti minä jouduin kasvamaan siihen rooliin. En edes muista sitä että onko oma äitini minua koskaan edes halannut. Hemmetin vihainen se on aina minulle ollut, niin pienestä asti kun edes jaksan muistaa. Joten vedän tässä vaiheessa sen johtopäätöksen että olen ollut epätoivottu ja inhottava henkilö hänen elämässään.
Tiedän vain sen että sosiaalinen statukseni nousee mitä suurimpaan mittakaavaan siinä vaiheessa kun teemme miehen kanssa lapsen...
Sitä kun odotetaan perheeseen kun kuuta nousevaa, ja tiedän että olen meidän perheessä ainoa joka sen tulee koskaa tekemään!!!
Mutta sen olen jo etukäteen päättänyt että en aio, (toivottavasti) tulevasta raskaudesta edes ilmoittaa. En tee sitä kostoksi, minua vaan ei enää kiinnosta!!! En vain näe mitään syytä.
Olkoot, ja eläkööt omaa elämäänsä, minä en enää jaksa pahoittaa mieltäni!
Juuri tuolla itsenäisyydellä minullekin on perusteltu tuen vähäisyyttä. Pakko kai sitä on itsenäistyä, kun muuten ei mitään saa. Muistan kun sain lukioaikana minimin opintorahaa ja ostin sillä itselleni vaatteet ja kaikki hygieniatarvikkeet. Vaatteet pesin ja huolsin itse, koska muuten sukkani olivat veljilläni ja paitani äidilläni. Hygieniatarvikkeita esim. siteitä ei kotona koskaan ollut, kun olisin tarvinnut.
Koomista oli se, että nuorempi veljeni tuli parikymppisenä käymään luonani täällä etelässä. Hän kysyi "kuinka paljon äiti ja isä maksavat sinulle kuukausirahaa?" Hän oli muuttanut omilleen opiskelijakämppään. Jaa. Minulle ei ole koskaan maksettu kuukausi tai viikkorahaa saatika mitään sen jälkeen, kun muutin omilleni.
tasan eivät käy sisarusten lahjat.
Onneksi olet niin kaukana, että kun siellä päin jollekin tulee ongelmia, et joudu ensimmäisenä auttamaan.
Monta kertaa nim. tällaisissa tapauksissa kiskaistaan se syrjitty lapsi paikalle apuun, ja tämä tulee, ikään kuin kiitollisena siitä, että on taas armoissa.
Nyt sinulla on oma perhe ja ehkäpä mukavat uudet sukulaiset, jotka eivät kohtele sinua kuin tuhkimoa. Rakenna elämäsi omista lähtökohdistasi ja jätä lapsuus ja nuoruus nyt lopullisesti taaksesi.
Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta ei sitä tarvitse mukanaankaan raahata kaiken aikaa.
Ota uusi suunta ja opettele katsomaan eteenpäin, niin jaksat olla tasapuolinen ja kannustava äiti, vaikka saisit tusinan lapsia.
Ymmärrän aloittajaa kyllä hyvin. Varmasti toivoisit että saisit vanhemmiltasi edes hieman huomiota. He kun eivät tunnu välittävän sinusta tippaakaan. Itseäni ihmetyttää tuo mitä kerroit, että veljesi ovat saaneet apua lastenhoitoon, vaikka siellä päässä on 2 vanhempaa, sinä olit aikoinaan yksin tyttäresi kanssa. Olisivat he joutaneet sinuakin tulla auttamaan kun sitä tarvitsit.
Eipä meilläkään se sisarusten välinen tasa-arvo ole ikinä toteutunut. Minulla on 2 veljeä ja 1 sisko. Siskoni on ollut se isän lellikki ja ns.isäntyttö, hän kun on aina osannut vetää oikeista naruista ja olla niin saatanan mielinkielin. Myös vanhempien ristiriitoja hän on osannut käyttää hyväkseen: "Kun äiti kieltää niin isä antaa ja isä on maailman paras. Ja sitten taas toisinpäin".
Kaksoisveli jota vanhemmat ovat pitäneet suojassa kaikelta pahalta. Minusta ei niinkään ole ollut väliä. Usein sain ruumiillista kuritusta veljeni tempauksista tai muuten vain aiheettomasti. Tyyliin että jos sattui vaikka vahinko ja meni vaikka jokin astia esim.lasi rikki, niin kauhea huuto ja hiuksista repiminen. Mutta kun armas veljeni mm. kiusasi erästä poikaa naapurustossamme ja sotki ja tärveli heidän pihaansa, ei porukat välittäneet pätkääkään. Eli meni mielestäni aika pahasti puurot ja vellit sekaisin ja ns. b-luokan lapsen teot sai kohtuuttomat mittasuhteet. Veli vain osasi esittää ja manipuloida, minä sanoin mitä ajattelin.
Ei ole nyt kovinkaan kauan aikaa kun äiti sanoi minulle näin siellä käydessäni: "Kuule xxxxx, onko sulla lainata mulle 200€ rahaa kun huonekaluliikkeessä A on sohvat tarjouksessa ja mä haluaisin tuonne X:n huoneeseen sohvan jossa mä voin nukkua?" Tämä X on siis kaksoisveljeni joka asuu 120km päässä ja tulee aina viikonloppuisin "kotiin". Siis hänellä on siellä päässä oma kämppä kalusteineen ja töissä käy. Mutta joka viikonloppu hänet sieltä autolla haetaan tänne ja veli nukkuu äidin sängyssä ja äiti nukkuu olohuoneen sohvalla ja nyt mutsi olisi halunnut hankkia veljen tyhjäksi jääneeseen huoneeseen vuodesohvan joka mun olis pitäny ostaa. Älkää kysykö mitä se velipoika täällä tekee kun et todellakaan tiedä, en ole niin paljon tekemisissä.
Muistan kun olin joku varhaisteini eikä meillä ollut kovin häävi taloudellinen tilanne enkä siis saanut jotain uusia kenkiä kun olisin tarvinnut, niin äitini sanoin näin: "äiti ei nyt voi auttaa mutta kyllä sä voit sitten tuoda mummulle lapset hoitoon kun on sen aika". Eli joskus hamassa tulevaisuudessa saan lastenhoitoapua kun en aikoinaan sopivia kenkiä saanut. Ikää oli tosiaan tuolloin 14v. Nyt 21v eikä oo vielä aikeita lapsia hankkia, ehkä joskus mutta ennemmin vien ne muksut päiväkotiin kuin narsistisen mummunsa luo.
Onhan nämä vähän vanhojen kaivelemista, mutta ajattelin nyt kertoa omista kokemuksistani. Tuo lasten epätasa-arvoisuus tuntuu olevan aika yleistä, ainakin tämän palstan perusteella. Ikävä kyllä. Sen minäkin tiedän, että kun se aika koittaa että lapset huolehtii vanhemmistaan, niin minä loistan poissaolollani.
hyviä kirjoituksianne kaikesta kokemastanne vääryydestä ja jotenkin sain kiinni omasta lapsuudestani ja niistä kokemuksistani joita kohdalleni osui myöskin. Olen kanssa ollut se "syntipukki" "mustalammas" ja mitä kaikkea nyt lapsen osaksi on vaan jaksettu ja osattu kantaa. Olen aina ollut sellainen "neiti suorasuu" ja siitä eivät koskaan tykänneet, vaan olisi pitänyt hiljaa olla. No kovasti opettelin, ja nyt aikuisena sitten suu käykin kun papupata ja ihan vaan pelkästään siitä puhumisen ilosta jos löytyy joku kuuntelija. Äitini vihasi minua ja kyllä sen monta kertaa sain tuntea nahoissani, selkäsaunoina ja tukasta vetämisenä ja millä milloinkin, remmiäkin tuli ja kaikkea en edes halua ajatella. Hän myöskin jaksoi joka päivä muistuttaa siitä kuinka kiitollisia meidän lasten pitäisi olla siitä että hän meidät tähän maailmaan teki.(!!??) Lapsena jo ihmettelin, en toki ääneen, mitähän kiitollisuutta tässäkin elämässä oikeasti on. Sisareni hän manipuloi minua vastaan ja kantelemaan aivan kaikesta mitä tein tai en tehnyt, tehtävämäärä nimittäin lapsena jo oli aika valtava. Milloin piti tämä asia tai tuo toimittaa ja perunat pestä ja astiat tiskata ymym... En muista enää sellaista aikaa lapsuudestani jolloin olisi ollut aikaa omille leikeille kun aina piti olla jotain tekemässä. En muista edes että olisin yhtä ainoaa leikkikalua omistanut, joskus nukkea pyysin mutta sain vastaukseksi että, leiki kävyillä. Sitten seurasi usein kertomus siitä miten äiti joutui kävyillä aina leikkimään ja laittoi niille tikkujalkoja että näytti eläimiltä... Navettaa oli leikkinyt. Minua kun kävyt eivät kiinnostaneet kun kaikilla muilla oli leikkikaluja, nukkeja, autoja ym. Nuoremmalle sisarelleni ostivat jopa pienen polkupyörän ja minua siihen kiellettiin kokonaan koskemasta.
Voi näitä juttuja olisi vaikka kirjaksi saakka mutta nyt ei ole aikaa tämän enempään.... Tulee muuten aika paha mieli kun näitä alkaa tuolta mielen syvyyksistä kaivelemaan. Miettii vaan sitä että se kaikki minkä koki jatkuvasti johti sellaiseen käytökseen minulla, että voisin olla rikollinen. Mutta onneksi sitten jossakin vaiheessa se oma järki ja järkeilyni voitti ja pelasti minut todella huonolta elämältä, vaikka siihen suuntaan kovasti jo olin menossa.
Nyt olen jo 55v, vanha nainen. Toivon vaan että tällainen olisi taakse jäänyttä elämää perheissä, että jokainen osaisi nähdä että kaikella mitä tekee sille pienimmälle, olisi syy ja seuraus. Omat lapseni kasvatinkin täysin eri tavalla mitä omat vanhempani aikanaan tekivät. No ehkä jotain pientä tuli toistettua mutta kun huomasin itse niin lopetin siihen.