Mä olin jo luopunu toivosta kun sä taas yhtä-äkkiä halusitkin mut takaisin. Antaisinko sun taas satuttaa muo? Sä vakuutit olevas tosissas. Mä halusin uskoa, vielä viimeisen kerran. Pyysin ettet enää hajottais muo, kertoisit jos jotain olis vialla. Puhuisit suoraan. Kaikki piti olla hyvin ja aloin ihan oikeesti uskoa että tästä vois vielä tulla jotain. Väärässä olin, taas kerran. En tiedä mitä viikonloppuna tapahtu, mut ilmeisesti mä en ole selitysten arvoinen. Olin sulle yhdentekevä. Viihdykettä yksinäisiin iltoihin. Ja mä olisin ollu valmis oleen niin paljon enemmän. Toivottavasti joskus rakastut. Ehkä sä silloin ymmärrät miten oot muo satuttanu. Mutta älä vielä, en tiedä miten kestäisin sen. Vaikka oonhan mä kestäny kaiken muunkin mitä oot mulle tehny...
Teit sen taas
Milloin musta tuli tällänen?
131305
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tuntui kuin olisin lukenut itsekirjoittaamaani tekstiä. Samaistuin täysin. Mulle kävi ihan samalla tavalla. Nyt tuntuu ettei elämä ole elämisen arvoinen. Koko maaiilma on säpäleinä yhden ihmisen takia.
Sitä mä en pysty käsittään että asioista pitää tehdä tarkotuksella niin helvetin vaikeita. Ei vaivauduta edes lopettamaan suhdetta kunnolla, vaan odotetaan että toinen kyllä muutaman päivän jälkeen tajuaa missä mennään. Ite en kyllä tosta ratkaisusta tällä kertaa pahemmin yllättynyt. Kaverille kun on aina ollu lähes mahdotonta myöntää että jossain mättää. Kovasti vaan toivoin että olisin tällä kertaa ollu ees sen arvonen. Mutta nyt kun mitään ei varsinaisesti oo lopetettu, on taas helppo palata vanhaan kaavaan. Soittaa mulle kännissä, sanoa että haluaa selvittää asioita. Todellisuudessa tarkoitus on vaan pönkittää omaa itsetuntoa. Varmistaa että en varmasti unohda, tarkistaa että vieläkö ikävöin. Antaa toivoa juuri sen verran, että alkaa taas miettimään että "mitä jos..." Kun vaan olis silloin tarpeeks vahva, niin sais tän kivun joskus loppumaan...
Toi on just niin tyhmää, että ei edes osaa lopettaa suhdetta!!!!!!!!!!!!!!!
Mä en ymmärrä sitä.
Kyllä minä ainakin rehellisesti kerron mikä on, jos haluan lopettaa. Ja todellakin teen selväksi, että toinen on vapaa.
Tuo, että ikään kuin jättää ilmaan asiat ei ole mitään muuta kuin pelkuruutta ja tyhmyyttä. :((((
Voimia teille kirjoittajille!!!
Se lähtee susta. Poistat sen numeron kännykästä, tai jätät vastaamatta joka kerta. Jos se joskus selvinpäin tulee asiasta puhumaan, niin käsket sen painua hornan tuuttiin. Kasvata nyt se selkäranka ja toistele itsellesi "ansaitsen parempaa, ansaitsen parempaa"
Että ärsyttää olla tällanen! Tietää kyllä ettei ansaitse tollasta ja ettei siitä koskaan edes tulis mitään. Silti pelkään että käy taas niin kuin ennenkin. Jossain vaiheessa erehdyn kuunteleen sen selityksiä ja unohdan taas kaikki päätökseni. Ja taas jatkuu sama oravanpyörä. Pari vuotta oon tuhlannu tyyppiin joka ei luultavasti koskaan tuu oleen valmis sitoutuun keneenkään. Ennen sentään tajusin luopua leikistä jos tuntui ettei homma toimi...
Eiköhän tosiaan olis aika ottaa itteensä niskasta kiinni ja kerätä talteen viimeiset itsetunnon rippeet vielä kun niitä on. Helpottaa kun saa täällä purkaa tuntojaan, hän kun ei siihen tilaisuutta antanut... Kiitos kun annatte voimia!
Mikä siinä miehessä on sitten niin ihmeellistä, kun sä aina lankeat samaan ansaan? Oletko yksinäinen? Pelkäätkö ettei kukaan muu huoli? Mieti nyt KAKSI VUOTTA mennyt jo hukkaan! Missä unessa sä oikein olet? :D
...miehessä on ihmeellistä, tai vähintään hämmästyttävää!
Se vaan osaa halutessaan olla niin TÄYDELLISEN IHANA. Kun ollaan yhdessä, tuntuu ettei tarvii miään muuta (Tiedän, kuulostaa tosi kliseeltä!!!).
Eikä nyt ole kyse mistään ensirakkaudesta. Oon aiemmin elänyt parissakin pidemmässä suhteessa (yht. 10v), mut tällä kertaa vaan kolahti vähän lujempaa.
Eikä tätä exääni voi missään nimessä sanoa pahaks ihmiseks, vaikka niin noista aiemmista tilityksistä vois helposti kuvitellakin. Ollaanhan me tietysti riidelty, useinkin, mutta aina "asiallisesti", siis ilman turhia loukkaamisia.
Se on vaan liian tottunu meneen niinku haluaa, ei osaa puhua tunteistaan, jättää ennemmin leikin kesken kuin alkaa selvittää asioita.
Ihana, itsekäs, hauska, välinpitämätön, hellä, ajattelematon, seksikäs, kylmä ja tunnevammainen pelkuri. Kusipäistä suloisin. Ei kai se ihme oo jos tollanen tyyppi pistää tytön pään sekaisin?
Mutta toipumassa ollaan. Täytyy vaan toivoa ettei törmää tyyppiin vähään aikaan, se kun vois olla aika kova paikka. Tällä hetkellä tuntuu ettei ole enää edes mitään sanottavaa hänelle. Ihania ystäviä onneksi kyllä löytyy, mutta eipä niille viitsi päivästä päivään samoja juttuja jauhaa. Ja täältähän näitä mun sepustuksia ei ole kenenkään pakko lukea...
Onhan se aika kliseistä kieltämättä. Eikä se nyt ole varmaan ainoa ihana mies täällä. Meitäkin miehiä löytyy, jotka emme ole kylmiä ja tunnevammaisia idiootteja. Vai haluatko sä niitä negatiivisia juttuja painottamaan positiivisia?
Pisti oikein mietityttään tuo kysymykses... Sikäli osuit oikeaan, että en vois kuvitellakaan eläväni "täydellisen" miehen kanssa. Kyllä miehessä aina jotain pientä vikaa pitää olla, virheettömyys on niin kovin tylsää.
Tässä tapauksessa vaihtelua vaan oli vähän turhankin paljon. Liikaa kaiken maailman paskaa jonka toivoi katoavan, kunhan vaan rakastaa tarpeeks...
Itteensä tästä kuitenkin loppu peleissä voi ainoastaan syyttää. Eihän kukaan pysty satuttaan noin pahasti jos et anna siihen tilaisuutta. Ehkä se on vaan se perinteinen "naiset rakastuvat renttuihin"-syndrooma mikä muokin vaivaa... Mutta eikös se ole paranemisen ensimmäinen askel kun myöntää olevansa sairas? ;)
Luen myös tekstiäsi kuin omaa elämääni. Nyt jo viisi vuotta...tästä tarinasta saisi myös kirjan, joten en ala tarkemmin tässä kertomaan..enkä edes jaksaisi. Ja taas yksi käsittämätön syy miksi suhde ei voi jatkua. Nyt vaan on jotenkin erilainen tunne..eli täysin tyhjä sillä saralla. Paras on kun ajatukset alkavat tulla mieleen..pakottaa itsensä ajattelemaan jotain muuta. Miksi jatkanut? koska mies on just niin ihana muuten (ei hakkaa hauku tms) ja puhuu ja lupaa. Ja kun rakastaa..jaksaa aina uskoa. Vaikka kaikki merkit on selvät jaksaa uskoa. Olen monesti toivonut että minusta olisi tullut aivokirurgi..ehkä voisin ymmärtää enemmän mitä miesten päässä liikkuu. Väsynyt, ihmeissäni ja kaiken antaneena, mutta elämä jatkuu. Kyllä paljon helpottaa kun tietää ettei ole yksin kokemassa samaan. Voimia kaikille.
Itellä niin samanlaisia tunteita! Meidän kesä meni viikonloppu suhteiluna, heinäkuussa tuli tauko, kun mies ei halunnut sitoa itteään. Otti tosi kipeää, itsellä oli jo ehtinyt kehittyä tunteita miestä kohtaan. Jotenkin rämmin kuitenkin sen heinäkuun yli ja alkoi jo tuntua että voitolla ollaan. Sitten tämän miehen piti ottaa yhteyttä, ja voi helvetti kuinka pelkäsin enää mitään hänen kanssaan aloittaa, mutta kun olen heikko ja tunteita oli jäljellä, menin mukaan siihen hulluuteen taas. Pari kuukautta sitä sitten taas kestikin. Viikonloppu vietettiin yhdessä, ja mies vielä itse suunnitteli tulevaisuuden juttuja, mitä tehtäis kun minulla olis seuraava vkl vapaa... Sitten maanantaina puolilta päivin tuli tekstiviesti jossa hän vain kylmästi ilmoitti että haluaa pitää taukoa tässä meidän jutussa, ja käski minun mennä ja kulkea silmät auki, että eihän sitä koskaan tiedä mitä vastaan tulee... siis niin helvetin typerää!! Aikuinen mies ja ei tommosta asiaa pysty edes silmästä silmään puhua! Olen niin loukkaantunut ja niin sydän rikki!!! Silti tiedän että vain vinkki mieheltä, ja niin minua taas viedään. Kirjoitin miehelle kirjeen ja kehoitin häntä miettimään asian loppuun asti, jos minut vielä joskus haluaa. Yksinkertaisesti sen takia, että en kestä tälläistä jojottelua. Niin ristiriitaista viestiä mies itsestään antaa, ensin sanoo rakastavansa, ja seuraavassa käänteessä haluaa pitää taukoa! Tosi paska olotila!
Surullista ja silti jollain tavalla lohduttavaa tietää etten ole ainoa joka on itsensä tähän jamaan päästänyt :(
Ekasta viestistä ei oo kulunut vielä kahta viikkoakaan. Itseäkin hämmästyttää miten olo on jo nyt näin paljon parempi. On auttanu uskomattoman paljon kun on saanut täällä purkaa sydäntään ja kertoa kaiken mitä niin kovasti halusi hänen ymmärtävän. Kiitos kun olette "kuunnelleet", jakaneet koemuksianne ja annatte voimaa!
Mutta on tähän ryhdistäytymiseen muitakin syitä ollut. Kuin tilauksesta elämääni ilmestyi uusi innostava "projekti", joka on pakottanut ajatukset edes hetkeksi pois surusta. Myös pari uutta harrastusta tuli aloitettua, joten eipä ole jäänyt liikaa aikaa itsesäälissä kieriskelylle!
Lisäksi oon tietoisesti vältellyt tilanteita jossa kohtaisin exäni. Kerran olen hänet vilaukselta nähnyt ja muutaman viestin häneltä saanut. Hetken aikaa päässä pyöri taas kaikenlaisia ajatuksia. Mitään selityksiä en häneltä vieläkään saanut. Lopulta kuitenkin tajusin etten niitä enää edes tarvitse ja pyysin häntä lopettamaan viestien lähettelyn. (Ainakaan vielä en ole sitä katunut...)
Yhteisen ystäväpiirin vuoksi tiedän törmääväni häneen jatkossakin silloin tällöin. Edelleen pelkään mitä tapahtuu kun hänet ensimmäisen kerran kohtaan. Itseni tuntien reaktioni voi olla mitä tahansa. Mutta ainakin juuri nyt olo on päättäväisempi kuin kertaakaan aiemmin. Sen on vaan riitettävä toistaiseksi.
Eipä ne keinot siis olis voineet paljon perinteisemmät olla: puhuminen, positiivisiin asioihin keskittyminen, uudet harrastukset ja etäisyys auttoi mut sen kaikista synkimmän vaiheen yli. Haavat on vielä pahasti auki, mutta eiköhän se aika viimeistään tee tehtävänsä.
Ja kiitos vielä sinulle Wikked. Herättelysi tuli tarpeeseen ;)