kävin haastattelussa hakemalleni kurssille,vetäjät kyselivät ihan nomaaleja asioita ja kun kerroin miksi haluan mukaan kurssille muuttui keskustelun ilmapiiri heti osanotoiksi ja sääliviksi katseiksi.kerroin siis haluavani mukaan koska miehen kuoleman jättämä tyhjyys on mieletön,en enää tiedä kuka olen ja mitä haluan tulevaisuudelta.haluan vaan jotain muuta ajateltavaa ja päivärytmini taas ennalleen.töihin en ole vielä valmis menemään ja toisinaan haluan vaan nukkua enkä herätä koko päivänä.suru on syönyt sisältä kaiken sen mikä ennen oli olemassa.olen tyhjä kuori.en ole koskaan ikinä voinut sietää sääliä ja pään kallistelua.vaikka on normaalia että ihmiset tuntevat myötätuntoa minua kohtaan haluaisin kuitenkin että minua kohdeltaisiin ihan niinkuin muitakin ihmisiä.haluaisin taas tuntea itseni normaaliksi ihmiseksi.ja haluaisin että minua kohdeltaisiin sellaisena.tässä ei nyt ollut päätä eikä häntää mutta sainpas purettua tämän kiukun sisältäni.kiitos siitä.
sääli leskeä kohtaan
25vtyttönen
91150
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
säälin kohdetta! Tietynlaiset tarinat saavat kanssaihmisissä aikaan empatiaa. Miksi ME lesket tarvitsimimme erityiskohtelua?
säälin kohdetta.en kaipaa ihmisten sääliä.olisiko ollut parempi valehdella ja keksiä tarina miksi haluan kurssille mukaan.kerroin rehellisesti mitä haluan ja miksi,yhtäkkiä ilmapiiri muuttui sääliväksi.no se siitä,ehkä jatkossa minua sitten kohdeltaisiin normaalina aikuisena ihmisenä.ja jos olisit ymmärtänyt jutun juuren tajuaisit että ei todellakaan kyse ole mistään erikoiskohtelun hausta,päinvastoin.kapinasta sääliä vastaan.
luin juttusi ja tuli mieleen että:
Ehkäpä se mainitsemasi reaktio ei ollut ollenkaan sääliä vaan myötätuntoa. Niillä on jokin jännä ero... ja iso ero.
Me ihmiset kun koemme usein toisten ihmisten tunteet oman itsemme kautta, siis ikäänkuin omana kokemuksenamme. Se on meidän vahvuus ihmisinä ja myös meidän 'heikkous'. Tai pikemminkin meidän 'hauraus'.
Siis ehkä he eivät säälineet sinua, vaan kertomuksesi sai heidät miettimään omaa itseään ja elämäänsä ja rakkaimpaansa, ja minkälaista on menettää. Luulen että kertomuksesi kosketti ja opetti hieman enemmän olemaan just tässä elämässäolon hetkessä enemmän kiinni.
Pidän peukkuja että pääset kurssille mihin hait! Siitä se taas päivä kerrallaan etenee. Pýsyttelemällä kiinni 'arjessa'. Voimia sinulle ja lykkyä!!
nimim eräs äskettäin läheisensä menettänyt
Hei !
oot aivan oikeessa muiden käyttäytymistä kohtaan. Itse olen ollut leski vähän aikaa ja alkaa tympiin jatkuva surunvalittelu ja olkaan taputtelu. Emmä mielestäni oo muuttunut, vaan haluaisin elää elämääni. Se että toinen meistä on poissa ei saisi olla esteenä "normaalille" elämälle. Mulla on kaverit lakanneet käymästä kai ne pelkää surua ja luulee että itken tai jotain kokoajan. Tosin mulla on kuitenkin lapset jotka pitävät mun jalat maassa ja pakottavat jonkilaiseen rutiiniin. Ihmisten pitäisi olla "normaaleja" ja antaa asioiden olla. Voimia sulle ja kyllä se ajan kanssa. Voi olla että miehenä mun ajatusmaailma on pikkaisen kovempi.....itken mä silti vieläkin kun siltä tuntuu.....Älä kerro muille jos epäilet siitä olevan haitta sulle...tsemppiä elämänpolullesi
tarkoitin,hyvä että joku sentään ymmärsi:)vaikka suren,teen sen itsekseni,omilla ehdoillani,enkä haluaisi että jokapäiväisessä elämässäni se jatkuvasti tulisi esiin ja julkiseksi.suru on minun henkilökohtainen asiani ja jotain joka on vain minun ja kuuluu minulle.ajan kanssa luulen ihmisten pikkuhiljaa unohtavan ja suhtautuvan minuun normaalisti,tai sitä ainakin toivon.samoin sulle tsemppiä,elämä ottaa ja antaa.onneksi on muistot ja rakkaus jotka pysyvät.
Hyväähän ihmiset kai tarkoittavat, mutta selkään taputtelu on niin uskomattoman ärsyttävää ja kyllästyttävää. Jotenkin helpottavaa, että niin se on toisistakin.
Suruni on minun, jaan sen kenen kanssa haluan, jos/kun haluan ja kaikki "kuinka sä nyt oot jaksanut yksin, miten lapset?"-kyselijät ei helpota mun oloa.
Sääliä en kaipaa, enkä loputonta ymmärrystä. Olen sama ihminen kuin ennenkin, nyt tietysti ihan erilaisessa tilanteessa. Toivoisin, että minuun suhtauduttaisiin minuna, ei toisen leskenä.
Kertomatta jättäminen helpottaisi montaa tilannetta, mutta olen kyllä enimmäkseen kertonut suoraan mieheni kuolemasta. Toiset ihmiset säälii, jotkut pelästyy/pakenee. Onneksi monet osaavat suhtautua.
olen samaa mieltä ja saman kokenut. Tilanteen mukaan kerron asiasta, en läheskään kaikille.
Ja pahaa eivät todellakaan tarkoita, mutta voisi semmoisen ylettömän surkuttelun jättää ja olla asiallisia.
Kuitenkin hatunnosto niille, jotka uskaltavat tulla juttelemaan, koska paljon on niitäkin, jotka juoksevat pakoon.
Leski sana on kamala. En koskaan tule sitä sanaa itsestäni käyttämään.
Leski sana on kamala.
Tästä ollaan samaa mieltä.
Karkuun juoksijoita on yllättävän paljon, sellaisiakin joiden olisin kuvitellut olevan tukena vaikeassa tilanteessa. Apua ja tukea on onneksi tullut yllättäviltä tahoilta, joten keskimäärin ihan hyvin.
-ja vielä kun tuon leski-sanan perään/eteen lisätään yksinhuoltaja, saadaan aikaan "titteli" jota en olisikoskaan itselleni halunnut.