Olen viimeinkin ottanut itseäni niskasta kiinni! Olen tiukalla dietillä (ENED) ja muutaman vuoden aikana olen saanut kuulla kommentteja ystäviltäni siitä, miten olen lihonut, vieläkin lihonut ja taas lihonut. Luulin, että olisin saanut kannustusta ja tukea nyt, kun laihdutan, mutta mitä vielä!
Joudun kuuntelemaan tarinoita siitä, miten joku x laihdutti jollakin pilipali-dietillä ja lihoi taas ja joku y oli vähän samanlaisella kuin minä ja lihoi taas. Joka väliin joudun sanomaan, että tämä ei ole minulle mikään mieluisa puheenaihe ja tiedän mitä olen tekemässä. Laihdutustarinat eivät minua kiinnosta.
Eilen käytiin pizzalla ja otin salaattiannoksen. Olen siinä vaiheessa diettiä, että mielitekoja ei ole, eikä edes näläntunnetta. Tuntui törkeältä, että kaikki vuorotellen tyrkyttivät minulle pizzaansa, "ota edes yksi pala, eihän se nyt ole niin vakavaa." Jo tilausjonossa jouduin puollustelemaan salaattivalintaani."Onhan täällä kevytpizzojakin!" Koko ruokailun ajan jouduin kuuntelemaan laihdutusjuttuja ja "kyllähän salaatistakin voi tietysti tulla täyteen." parasta oli pizzan jälkeen, kun vuokrasimme dvd:n ja kaverit ostivat herkkuja; kun sitten katsoimme leffaa kaikki tyrkyttivät sipsejä, keksejä, karkkia jatkuvalla syötöllä... se siitä leffasta sitten! Kukaan ei pystynyt keskittymään elokuvaan, kun kaikki olivat keskittyneet siihen, että minä en syö herkkuja! Kaverit ovat normaalipainoisia ja minä reilusti ylipainoinen -en todellakaan tajua, miksi en saa laihduttaa rauhassa.Onko ihmisillä niin kova syyllisyydentunto omasta mässäilystä vai missä mättää? Onko muilla vastaavia kokemuksia? Oletteko kertoneet avoimesti (esim. töissä) olevanne laihiksella? Tuleeko kateutta tai ymmärtämättömyyttä vastaan? Ajattelin jatkossa valehdella aina, että olen juuri syönyt kotona ja "ihan ähkyssä." Tai voisin esittää, että "maha on sekaisin." Tiedoksi vaan kavereillekin!
Joudun kuuntelemaan tarinoita siitä, miten joku x laihdutti jollakin pilipali-dietillä ja lihoi taas ja joku y oli vähän samanlaisella kuin minä ja lihoi taas. Joka väliin joudun sanomaan, että tämä ei ole minulle mikään mieluisa puheenaihe ja tiedän mitä olen tekemässä. Laihdutustarinat eivät minua kiinnosta.
Eilen käytiin pizzalla ja otin salaattiannoksen. Olen siinä vaiheessa diettiä, että mielitekoja ei ole, eikä edes näläntunnetta. Tuntui törkeältä, että kaikki vuorotellen tyrkyttivät minulle pizzaansa, "ota edes yksi pala, eihän se nyt ole niin vakavaa." Jo tilausjonossa jouduin puollustelemaan salaattivalintaani."Onhan täällä kevytpizzojakin!" Koko ruokailun ajan jouduin kuuntelemaan laihdutusjuttuja ja "kyllähän salaatistakin voi tietysti tulla täyteen." parasta oli pizzan jälkeen, kun vuokrasimme dvd:n ja kaverit ostivat herkkuja; kun sitten katsoimme leffaa kaikki tyrkyttivät sipsejä, keksejä, karkkia jatkuvalla syötöllä... se siitä leffasta sitten! Kukaan ei pystynyt keskittymään elokuvaan, kun kaikki olivat keskittyneet siihen, että minä en syö herkkuja! Kaverit ovat normaalipainoisia ja minä reilusti ylipainoinen -en todellakaan tajua, miksi en saa laihduttaa rauhassa.Onko ihmisillä niin kova syyllisyydentunto omasta mässäilystä vai missä mättää? Onko muilla vastaavia kokemuksia? Oletteko kertoneet avoimesti (esim. töissä) olevanne laihiksella? Tuleeko kateutta tai ymmärtämättömyyttä vastaan? Ajattelin jatkossa valehdella aina, että olen juuri syönyt kotona ja "ihan ähkyssä." Tai voisin esittää, että "maha on sekaisin." Tiedoksi vaan kavereillekin!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mikä on kevyt pizza? Ei ole koskaan tullut vastaan. Äh...yritänkö löytää tekosyytä, että voisin syödä pizzaa. Hih!
Luulen, että kaverisi vain ajattelivat sinulla olevan tylsää ja siksi yrittivät tyrkyttää herkkuja. Kuulosti kunnon mässäilytapaamiselta. :)
Itsellä ei ole vastaavaa kokemusta, koska yleensä en edes kerro olevani laihiksella. Sanon vaan ettei tee mieli. Sukulaiseni tietää minut hirveänä herkkusuuna ja he ehkä "innoissaan" olettavat minun ahmivan pöydän tyhjäksi, mutta sitten harmittelevat, kun en syökään. Ei ne kuitenkaan ala tyrkyttämään. Onhan se harmi tietenkin, jos heille tulee paha mieli, koska käyn muutenkin todella harvoin kylässä jopa äitinikin luona.
Kyllä saa tosissaan pitää laihiksesta ja elämäntapojen muutosyrityksistä kiinni, kun näkee kavereita, sukua ja työkavereita!! Yksin menee ihan ok, mutta seurassa oleminen on ihan kamalaa punnertamista tuputusta vastaan.. Siitä tulee paha mieli, ja yleensä jossain vaiheessa kaikki kaatuu siihen, ettei yksinkertaisesti enää jaksa kammeta vastaan joka paikassa. Tämä tuputus ja maanittelu tapahtuu yleensä nimenomaan _pahiten_ juuri silloin kun kaikki tietävät, että yritän säännöstellä syömisiäni!!
Nykyään olen päässyt herkkujen ja perusruoankin kanssa vähän parempaan malliin, vaikka työtä onkin paljon jäljellä. Olen onnistunut mielestäni näinkin hyvin siksi, että en ole kertonut ponnisteluistani kenellekkään. Ja seurassa ollessani suoraan sanottuna raakasti valehtelen koko ajan. Se on inhottavaa, mutta ei niin paljon pahaa mieltä aiheuttavaa kuin jatkuva tuputusten torjuminen.
Kun olen mielialasyöjä(kin) ja jatkuva leikkimielisen(?) tuputuksen torjuminen saa aikaan todella pahan mielen (kaverit ei halua että laihdun?! tekisi mieli syödä, mutta en haluaisi pilata hyvää alkua yms.), niin ainoa reaktioni lopulta pinnan katketessa ja pahan mielen räjähtäessä on ollut syödä, syödä, syödä kuin huominen ei koskaan koittaisi =(.
Tällä hetkellä, kun mennään ulos syömään niin sanon esim. juuri syöneeni ja otan siksi vain salaatin tai kevyen keiton tms. Paikasta riippuen voin myös sanoa, että en voi syödä vaikkapa pitsaa koska siinä on juustoa joka ummettaa ja minulla on jo ennestään pari päivää ummettanut. Jossain en voi ottaa leivoksia tai muuta, koska saan näppyjä suklaasta, vatsavaivoja kermasta, söin juuri ison pussin karkkia enkä saata syödä enää mitään makeaa oksentamatta -mielummin otan leipää tms. Sipsejä en ota, koska olen juonut päivällä liikaa kahvia tai minua muuten närästää, enkä saata syödä rasvaisia sipsejä tai suolapähkinöitä tms. Dippejä en ota edes vihannesten kanssa (jotkut kaverit tykkää dippailla esim. kurkkua ja porkkanoita iltasnäksinä), koska maito alkaa kiertää vatsassa. Kekseistä ja maidottomista leivoksista kieltäydyn myös sillä perusteella, että lääkäri on käskenyt rajoittaa sokerin käyttöäni (väsymys, hieman kohonnut sokeri). Samoin vetoan osittain suolaisten kanssa hieman kohollaan oleviin kolestroliarvoihin ja verenpaineeseen.
Tuttavani eivät varmaan enää usko mitään mitä vaivoistani sanon, mutta vähät siitä: painoa on tippunut jo paljon, vaikka liikuntaa en harrastakkaan.
Jatkuva valehtelu on rasittavaa (ja koko ajan pitää muistaa mitä on sanonut kellekin, ja mitä vaivoja on keksinyt, ottaa selvää mitä missäkin ruoassa on että voi valehdella jäämättä kiinni, ja paljonko sokeriarvot ovat ollessaan lievästi kohollaan,..vain verenpainetta ei tarvitse keksiä koska sitä on oikeasti..), mutta kun aiemmin ei ole ollut mitään apua kun olen hokenut olevani laihiksella..
Joskus olen ajatellut ottavani porukoita vakavaan neuvonpitoon ja sanovani suoraan, että minua tippaakaan naurattamatta todella loukkaa se, että he tyrkyttävät minulle kaikkea mahdollista, vaikka tietävät että omaksi parhaakseni yritän elintapojani muuttaa ja laihtua. Että odottaisin heiltä ystävinäni enemmänkin tukea ja kannustusta, tai vähintäänkin tuputtamisesta pidättäytymistä jos eivät kannustukseen kykene. Ja että taistelu omassa mielessä omia tapoja ja haluja vastaan on jo aivan tarpeeksi vaikeaa ilman tarkoituksellista houkutteluakin. Oma kamppailu on muutenkin huteralla pohjalla, eikä onnistumisesta ja tahdon riittämisestä ole mitään takeita, koska pitää opetella koko syöminen ja ajatustenhallinta alusta alkaen uusiksi.
Ei ole vielä se päivä tullut..
Omalla kohdallani on ollut kyllä sillain, että aina kun olen ollut kavereitten kanssa liikkeellä tai seurassa, niin olen syönyt kuten muutkin. Olutta olen kyllä ottanut aivan minimaalisesti.
Dieetti on sujunut hyvin ja painoa on tippunut 10kg alle vuodessa. En näe mitään järkeä olla sivustaseuraajana kun muut syövät, sillä tuskin kukaan on niin rankalla dieetillä, että yksittäiset syömiset ratkaisisivat, vai onko??
Muuten en siis herkuttele lainkaan, mutta seurassa olen kuten muutkin. Kokonaisuus ratkaisee, sen tietää vähäjärkinenkin!
Kyllä minäkin syön ystävieni kanssa enkä keksi mitään inhottavia valheita. Kaikkea kohtuudella. Ei kukaan ole lihonut yhden päivän syömisistä. Olisi täysin eri asia mässätä niitä jokapäivä.
Minulla ruokavalion muuttaminen paremmaksi on todella rankka operaatio syömishäiriön vuoksi. On pakko ottaa alkuun rankka linja, jotta pääsee vauhtiin ja saa itsensä vieroitettua ylimääräisestä ahtamisesta ja herkkujen mässyttämisestä. Sitten kun/ jos "repsahdus" tulee (alkuvaiheessa) se syö itseluottamusta ja uskoa onnistumieseen niin paljon, että koko hyvä alku kaatuu siihen. Säälittävää ja naurettavaa, mutta näin se vaan menee. Vähän samaan tapaan se menee kuin kuivilla ollut alkoholisti ottaisi "vain yhden oluen" ja sitten on taas putki päällä.. Kun saa rankan linjan kunnolla toimimaan ja sujumaan, ja oman mielenkin rentoutumaan kun huomaa asioiden olevan hallussa, niin sitten voi jotain kivoja juttuja sallia itselleen.
Jokainen kai tekee sillä tyylillä kuin itselle toimii. Minun on pakko tehdä näin, koska kokemuksesta tiedän, että muilla tavoilla pääsen alkuun, mutta pysyvää korjausta syömistapoihin ja ajattelukaavaan ei niillä tule.
kaikki ole samanlaisia possuja ja ruuan mättäjiä.
eihän tässä kukaan ole väittänytkään, että syömättä lihoi. taisi olla ihmetys juuri siinä, ettei ole hyvä lihoa, mutta ei saa laihduttaakaan.
aika harvassa on varmaan ne ylipainoiset, joilla on normaali suhde ruokaan, joten siksi ihmettelen noita jotka paasaavat namipäivien tärkeydestä.
itselläni ja monella muulla se kuitenkin on ihan joko tai.
ei tupakkilakkolaisen yksi tupakka jää yhteen, eikä raitistunut alkoholisti voi ottaa yhtä.
jos suhde ruokaan ei ole normaali, niin miten voi olettaa, että yksi pala kakkua ei muuttuisi yhdeksi kokonaiseksi kakuksi.
ilkeää possutella ihmisiä, jotka yrittävät...
vaan kaikkea se kateus tosiaan teettää.
Juuri näin hoikkis!
Kun namit -ja ihan oikea ruokakin!- ovat sellainen ongelma kuin minulla ovat, niin on pakko olla radikaali toimissaan. Harva alkoholistikaan onnistuu elämäänsä parantamaan yrittämällä vain kohtuullistaa juomistaan. Lähestulkoon aina alkoholistilta vaaditaan täydellistä raitistumista, jotta elämän laatu alkaa koheta.
Se todellakin tuntuu omituiselta, kun muut ihmiset arvostelevat sitä, että yrittää laihduttaa, yrittää kontrolloida syömisiään, yrittää pitää tiukan linjan ja opetella normaaleille syömisrytmeille ja -tavoille, yrittää saada elämänsä raiteilleen ja kunnon kohenemaan. Aina muka syöt liian vähän, väärää ruokaa, väärään aikaan.. Tai et voi kuulemma olla niin tiukkis ettei yhtä tällaista tai yhtä tuollaista sovi ottaa, et voi menettää koko diettiä yhdessä illassa, jne. Ja nämä samat ihmiset kuitenkin arvostelevat myös sitä, kuinka olet lihonut, että sinun pitäisi laihtua niin saisit paremman näköisiä vaatteita, laihduttaisit niin jaksaisit paremmin,.. Ehkä he arvostelevat kummassakin tapauksessa leikillään, mutta yhtä lailla ne kommentit aiheuttavat mielipahaa.
Syömishäiriö ei ole selätettävissä yhdessä yössä tuosta noin vaan, vaikka se näennäisesti helpolta vaikuttaakin: lopettaa vain turhan mättämisen. Häiriön kanssa selviytymään oppiminen vaatii paljon työtä ennen kaikkea henkisesti. En usko, että voin koskaan "parantua" tästä, mutta voin oppia selviytymään päivästä toiseen, samalla tavoin kuin alkoholisti, tai vaikkapa anorektikko, jotka myös usein ovat enemmän tai vähemmän ongelmansa vankeja koko lopun elämänsä, vaikka elävätkin "tänään" terveemmin.
Vai kateus, kylläpä naurattaa. Miten voisin olla kateellinen siitä että eräät tahtovat mässäillä kuin siat. Ei tee mieli mässätä makealla. Se on ollutta ja mennyttä. 20kg oli ylipainoa ja nyt enään pari hassua kiloa. Voi.voi.
olet yllättävän vihamielinen muka laihtuneeksi.
niin kuin ei alkoholistikaan välttämättä ole juoppo, niin ei syöppökään aina lihava.
itse huomasin myös, että lihominen oli suorastaan hienoa muiden mielestä. laihtumista ei ole noteerattu kun muistutuksina siitä, kuinka helppoa minun on kun kilot lähtevät itsekseen.
nyt kun minulla on muutama kilo urakkaa jäljellä, niin onkin jo suorastaan anoreksia, vaikka tähtään vain läskittömään vyötäröön normaali painon rajoissa.
mistä lie johtuu tuo ruoan tuputus ja aliarvioiminen... tiedä häntä... mutta voisiko olla kateutta?
ei kannata missään tapauksessa katkaista dieettiä vain, jotta kaverit ei naljaile. joku voi pitää taukoja, mutta itselläni oli muutama tauko ja ei ollut ihan helppo saada takaisin sitä fiilistä, missä ei enää tee edes mieli herkkuja.
pidä pintasi ja vaihda kaverit jos et heille kevyempänä kelpaa.
tyhmää kun kaverit tyrkyttää mutta pidä vaan pintasi.Itselläni onneksi kaverit sekä sukulaiset kannustavat eivät tyrkytä mitään kun tietävät et olen laihiksella,joskus jos meinaan ottaa jotain makeaa,muistuttaa heti joku et muista laihiksesi :)Tsemppiä sulle!
Niinkuin joku jo tuossa äkkäsikin, minulla on taustalla epäterve suhde ruokaan, syömishäiriöksikin sitä nimitetään. Eli pakko olla tiukka linja, kuten alkoholisteilla viinan kanssa. Ei siis pizzan palastakaan tai putki jää päälle.
Olen miettinyt paljon lähipiirini suhtautumista ja löysin aika jännän havainnon; olen ollut aina "väärän kokoinen." Olen ollut muiden mielestä aina liian laiha tai lihava, en ikinä sopiva ja ihana. Olen ottanut koko ikäni vastaan arviota siitä, miltä näytän. Olen ollut aina kivan/ hyvän näköinen, niinkuin nytkin lihavana: en näytä säkiltä -piirteet ovat tallella.
Alan kallistumaan jonkinlaisen piilokateuden puoleen -eihän ystävät voi olla avoimesti kateellisia? Miehet ovat aina kiinnittäneet minuun paljon positiivista huomiota kiloista riippumatta. Jos se sitten riittää? Aika kurja fiilis tästä oivalluksesta...
mutta ensi kerralla kun joku alkaa arvostella sinua, niin kysäisepäs, että olisiko jonkin toisen mittailu välillä paikallaan, ettei mene liian tylsäksi=)
tsemppiä pudotukseen.
Kuullostaa kateudelta.Ei tartte olla mitään tekemistä painon kanssa. Sulle ollaan jostain ihan muusta kateellisia. Voiks pitää paikkaansa? Painon hallinta on sun heikko kohta ja kaikki asiat sitten rokotetaan siihen (koska muut näkee, että se on arka paikka). Neuvo: älä näytä loukkaantumistasi, heitä vaikka vitsiä painostasi. Ja ole tyytyväinen itteesi sellaisena kuin oot. Uudet kaveritkin vois olla ihan hyvä juttu (kateus ja ystävyys on huono yhdistelmä), eiks olis hienoo saada ystäviä jotka tukee?
Aina jos jäätelöä(sulamassa) tai herkkuja jää yli, niin yleensä jos kukaan muu ei halua, niin minä syön ne. Sama tapahtuu muunkin ruoan kanssa, itse en tosin silloin halua syödä niitä, herkut on eri asia ;) Mutta joskus tulee jotain syötyä, äitini on aina laittanut jo aluksi minulle isoimman annoksen ruokaa!
Sitten jos en syö sitä, tai kieltäydyn syömästä ruoan tai herkkujen loppua, niin -> syyllistäminen. "oisin minäkin voinut syödä, säästin sinulle. itse en saanut syötyä, että sinä saisit. no nyt pitää heittää roskiin ihan hyvä ruoka, jos et kerta syö."
Ja minä en ole kertaakaan pyytänyt itselleni mitään lisää!!! Ärsyttävää.
Teini-iässä tapahtui tosi usein, nykyäänkin.
Oon aina miettinyt että mistä johtuu se etten raaski ruokaa heittää pois. Tästä syystä. Mutta minusta sitä ruokaa ei kannattaisi alun perin tehdä liikaa! Nyt olen päättänyt että jos aion laihtua normaalikokoiseksi niin on pakko olla tiukka ja "haaskata" ruokaa, jos ei muu auta.
silloinkin, kun sen tarpeetta syö. Anna mennä surutta roskiin vaan. Kenenkään nälänhätä ei sinun tähteillä lähde.