Lueskelin muiden tarinoita ja ongelmia, ja vaikka se onkin ikävää että ongelmien kanssa kamppaillaan, niin kuitenki se antaa jonkinsorttisen lohdun etten ole yksin.
Raskausaikani oli todella raskas henkisesti, mieheni vietti paljon aikaa ystäviensä kanssa ja oli öitä poissa, kadoksissa. Olin tahtomattani yksin ja huolissani. Asuin miehelleni tutulla paikkakunnalla, jossa minulla ei ollut sitä sydän ystävää, tukea ja ymärtäjää. Olin aivan hermorauniona ja halusin muuttaa takaisin stadiin perheeni, ystävieni ja työpaikkani lähelle. Mieheni kuin silloin oli työtön, ihan vapaasta tahdostaan. Kymmeneen vuoteen kuin ei kunnon lomaa ollut pitänyt???!!!
Muutettuani stadista minun ystäväni jäi. Olin silloin päättänytkin asettua aloilleni ja rauhoittua, elää sitä perhe elämää jota olin kaivannut. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta pikku hiljaa huomaamatta asiat monimutkastui ja aiheutti eripuraa.
Raskauden puolivälin aikaan rupesin pakkomielteen lailla etsimään asuntoa stadista, ystäviä, tukea, ja rauhaa. En kestänyt katsoa sitä menoa kotona. Muutuin aivan hysteeriseksi ja viskelin miestäni esineillä kuin hän kännissä tuli kotiin ja rupes öykkäröimään. (Ei koskaan väkivaltaisesti). Asunnon saanti oli kuitenkin vaikeaa, ja jossakin mieleni popukoissa pelkäsin erota, ihan lapsemmekin takia. Minun edellisestä avoliitosta minulla oli jo kouluikäinen poika jolta yritin kokoajan peitellä murheitani, ja mieheni välisiä riitoja.
Loppujen lopuksi saimme asunnon Helsingistä n. kuukautta ennen laskettua päivää. Kuvittelin että kaikki asiat vaan selkiytyisivät ja saisin itelleni mielenrauhan täällä omilla tutuilla kulmillani. Poissa niistä mieheni "juoppo" ystävistä.
Poikani synnyttyä mieheni juominen loppui kuin seinään. Työpaikan hän sai jo pitkälti ennen synnytystä, ja kaikki vaikutti menevän oikeaan suuntaan. Toivoin että mieheni tutustuisi vuorostaan minun ystäviini ja elämään täällä. Mutta hän vain sulkeutui kotiin sohvan ja tietokoneen väliin. En saanut häntä minnekkään mukaan.
Tänä päivänä kuin poikamme on reilu puoli vuotias olen edelleen uupunut väsyny ja epätoivoinen. Tiedän että kuulostan hankalalta, mutta tuntuu kuin mikään ei enään tunnu miltään. Me olemme kaikesta eri mieltä. IHAN KAIKESTA. Kuin toinen suuttu niin toinen hermostuu entisestään. Ja minä olen ihan hermoraunio. Väsynyt. Mieheni on kokoajan puuttumassa ja kritisoimassa minun äitinä olemiseen ja tapoihini hoitaa lasta. Miksi tämä on näin ja miksi tatä asiaa ei ole tehty niin...koko ajan kysymyksiä ja painostusta. En ole vienyt lastani hoitoon kuin kahdesti. Kuin mieheni puolestaan viettää välillä öitä, lähes viikottain vanhempiensa luona omalla/ vanhalla paikkakunnallaan jossa hänellä on työnsä. Tavallaan olenkin aina helppottunut silloin koska meillä on rauha talossa silloin.
Tiedän että se olen minä kuin hermostun ja rupean rähinöimään. Olen niin turhautunut ja väsyny, ja tuntuu kuin tämä suhde olisi jo aikaa sitten kuollu ja kuopattu. Mieheni sanoo rakastavansa minua kaikista riidoista huolimatta, kuin taas minä elän siinä menneessä pahassa. Elän kuin odottaen että joku muu sanoisi sen viimeisen sanan, koska en itse uskalla erota. Elän siinä toivossa että tämä paineen tunne päässä hellittäisi ja voisin taas olla se vanha iloinen ja positiivinen minä.
En halua olla kiukutteleva pikku tyttö jonka pillin mukaan tanssitaan, kuten mieheni sanoo, vaan haluaisin tuntea uskoa ja luottamusta toisiimme. En tiedä miksi en osaa luottaa, ja hellittää. Saan aivan käsittämättömiä raivareita, eroamassa, huudan, itken ja tunnen vain inhoa ja surua ja pettymystä. Olen aivan poikki.
Haluaisin uskoa että me voitamme nämä vaikeudet. Mutta ollaanko me vaan niin erillaisia? Olenko minä seonnut? tai sekoamassa. Onko muut voittanut suhteensa takaisin? Neuvoja. Apua. Js SUURI kiitos ajastasi, että jaksoit lukea loppuun.
Raskausaikani oli todella raskas henkisesti, mieheni vietti paljon aikaa ystäviensä kanssa ja oli öitä poissa, kadoksissa. Olin tahtomattani yksin ja huolissani. Asuin miehelleni tutulla paikkakunnalla, jossa minulla ei ollut sitä sydän ystävää, tukea ja ymärtäjää. Olin aivan hermorauniona ja halusin muuttaa takaisin stadiin perheeni, ystävieni ja työpaikkani lähelle. Mieheni kuin silloin oli työtön, ihan vapaasta tahdostaan. Kymmeneen vuoteen kuin ei kunnon lomaa ollut pitänyt???!!!
Muutettuani stadista minun ystäväni jäi. Olin silloin päättänytkin asettua aloilleni ja rauhoittua, elää sitä perhe elämää jota olin kaivannut. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta pikku hiljaa huomaamatta asiat monimutkastui ja aiheutti eripuraa.
Raskauden puolivälin aikaan rupesin pakkomielteen lailla etsimään asuntoa stadista, ystäviä, tukea, ja rauhaa. En kestänyt katsoa sitä menoa kotona. Muutuin aivan hysteeriseksi ja viskelin miestäni esineillä kuin hän kännissä tuli kotiin ja rupes öykkäröimään. (Ei koskaan väkivaltaisesti). Asunnon saanti oli kuitenkin vaikeaa, ja jossakin mieleni popukoissa pelkäsin erota, ihan lapsemmekin takia. Minun edellisestä avoliitosta minulla oli jo kouluikäinen poika jolta yritin kokoajan peitellä murheitani, ja mieheni välisiä riitoja.
Loppujen lopuksi saimme asunnon Helsingistä n. kuukautta ennen laskettua päivää. Kuvittelin että kaikki asiat vaan selkiytyisivät ja saisin itelleni mielenrauhan täällä omilla tutuilla kulmillani. Poissa niistä mieheni "juoppo" ystävistä.
Poikani synnyttyä mieheni juominen loppui kuin seinään. Työpaikan hän sai jo pitkälti ennen synnytystä, ja kaikki vaikutti menevän oikeaan suuntaan. Toivoin että mieheni tutustuisi vuorostaan minun ystäviini ja elämään täällä. Mutta hän vain sulkeutui kotiin sohvan ja tietokoneen väliin. En saanut häntä minnekkään mukaan.
Tänä päivänä kuin poikamme on reilu puoli vuotias olen edelleen uupunut väsyny ja epätoivoinen. Tiedän että kuulostan hankalalta, mutta tuntuu kuin mikään ei enään tunnu miltään. Me olemme kaikesta eri mieltä. IHAN KAIKESTA. Kuin toinen suuttu niin toinen hermostuu entisestään. Ja minä olen ihan hermoraunio. Väsynyt. Mieheni on kokoajan puuttumassa ja kritisoimassa minun äitinä olemiseen ja tapoihini hoitaa lasta. Miksi tämä on näin ja miksi tatä asiaa ei ole tehty niin...koko ajan kysymyksiä ja painostusta. En ole vienyt lastani hoitoon kuin kahdesti. Kuin mieheni puolestaan viettää välillä öitä, lähes viikottain vanhempiensa luona omalla/ vanhalla paikkakunnallaan jossa hänellä on työnsä. Tavallaan olenkin aina helppottunut silloin koska meillä on rauha talossa silloin.
Tiedän että se olen minä kuin hermostun ja rupean rähinöimään. Olen niin turhautunut ja väsyny, ja tuntuu kuin tämä suhde olisi jo aikaa sitten kuollu ja kuopattu. Mieheni sanoo rakastavansa minua kaikista riidoista huolimatta, kuin taas minä elän siinä menneessä pahassa. Elän kuin odottaen että joku muu sanoisi sen viimeisen sanan, koska en itse uskalla erota. Elän siinä toivossa että tämä paineen tunne päässä hellittäisi ja voisin taas olla se vanha iloinen ja positiivinen minä.
En halua olla kiukutteleva pikku tyttö jonka pillin mukaan tanssitaan, kuten mieheni sanoo, vaan haluaisin tuntea uskoa ja luottamusta toisiimme. En tiedä miksi en osaa luottaa, ja hellittää. Saan aivan käsittämättömiä raivareita, eroamassa, huudan, itken ja tunnen vain inhoa ja surua ja pettymystä. Olen aivan poikki.
Haluaisin uskoa että me voitamme nämä vaikeudet. Mutta ollaanko me vaan niin erillaisia? Olenko minä seonnut? tai sekoamassa. Onko muut voittanut suhteensa takaisin? Neuvoja. Apua. Js SUURI kiitos ajastasi, että jaksoit lukea loppuun.
Vastaukset 1
Vanhimmat
hei itselläni on hyvin samantapainen ongelma,haluaisitko keskustella kanssani ongelmista sähköposteitse,osoitteeni on: [email protected]
olisi ihanaa vaihdella kuulumisia!!!