No niin. Selasin siis aikani kuluks aamukahvilla noita kaiken muailman sivuja ja törmäsin tällaseen juttuun:
"Lapsuuden valtava merkitys ihmisen elämässä tuntuu meistä niin itsestäänselvältä, ettei sitä kyseenalaista kukaan. Se tuntuu itse asiassa ainoalta ihmiselämän selitysmallilta. "No kato mun isä oli sellanen. Mun äiti teki aina näin." Tällaisia lausuntoja kaikki päästelevät suustaan eikä kenenkään tule mieleenkään kyseenalaistaa niitä. Pitäisikö?"
Mä rupesin tuossa vaan omalta kohdalta miettiin,että missä asioissa itse ajattelen noin ja löysinkin muutaman joita yritän tuolla tavoin perustella. Esim. tällaiset, että jos suutun niin korotan ääntäni,äitikin tekee aina niin.Saatan luvata jotain mitä en pidä,isäkin tekee aina niin.Olen täysin surkea kokki koska äitinikin on jne,jne.. Eli tuollasia pikku juttuja.
Nythän siis tuon alkuperäisen jutun kirjoittaja mietti,että on vanhempien syyllistämisestä vapaita yhteiskuntia..Länsimainen yhteiskunta tais olla ainut joka perusteli aikuisiän käytöstään ja tapojaan tuolla tavoin.
Kuinka vahvasti elämän painopiste on lapsuudessa?
Mitä asioita sinä elämässäsi perustelet sen mukaan kuinka vanhempasi ovat toimineet?
Ja kuinka pitkälle tässä syyllistämisessä saa mennä, miten suuria omia mokiansa elämässä voi vanhempien niskoille kaataa?
"Lapsuuden valtava merkitys ihmisen elämässä tuntuu meistä niin itsestäänselvältä, ettei sitä kyseenalaista kukaan. Se tuntuu itse asiassa ainoalta ihmiselämän selitysmallilta. "No kato mun isä oli sellanen. Mun äiti teki aina näin." Tällaisia lausuntoja kaikki päästelevät suustaan eikä kenenkään tule mieleenkään kyseenalaistaa niitä. Pitäisikö?"
Mä rupesin tuossa vaan omalta kohdalta miettiin,että missä asioissa itse ajattelen noin ja löysinkin muutaman joita yritän tuolla tavoin perustella. Esim. tällaiset, että jos suutun niin korotan ääntäni,äitikin tekee aina niin.Saatan luvata jotain mitä en pidä,isäkin tekee aina niin.Olen täysin surkea kokki koska äitinikin on jne,jne.. Eli tuollasia pikku juttuja.
Nythän siis tuon alkuperäisen jutun kirjoittaja mietti,että on vanhempien syyllistämisestä vapaita yhteiskuntia..Länsimainen yhteiskunta tais olla ainut joka perusteli aikuisiän käytöstään ja tapojaan tuolla tavoin.
Kuinka vahvasti elämän painopiste on lapsuudessa?
Mitä asioita sinä elämässäsi perustelet sen mukaan kuinka vanhempasi ovat toimineet?
Ja kuinka pitkälle tässä syyllistämisessä saa mennä, miten suuria omia mokiansa elämässä voi vanhempien niskoille kaataa?
Vastaukset 54
Vanhimmat
muovaa ihmisen myöhempää käytöstä.
Välttämättä en silti allekirjoita sitä, että huonot käyttätymismallit periytyvät automaattisesti.
Niistä voi joku ottaa onkeensa ja toimia päinvastoinkin.
itsessäsi piirteitä/tapoja joita ajattelet oppineesi vanhemmiltasi?
Entä toimitko isänä samalla tapaa kuin oma isäsi?
oli taitava käsistään, puutyöt sun muut jutut sujuivat, ja mulla on vähän samaa vikaa.
Siihen ne yhtäläisyydet sitten loopuvat, äijä lähti toisen naisen matkaan ja unohti meidät.
Itsellä olisi tarkoitus toimia toisin.
"äijä lähti toisen naisen matkaan ja unohti meidät."
Kuulostaa vähän liian tutulta.
on heikot vanhempien puolelta niin ei se voi olla vaikuttamatta ainakaan varhaislapsuudessa, joillakin vain voi olla kykyä riuhtaista itsensä irti vanhempien keskinkertaisuudesta viimeistään murrosiässä...
Siinä vaiheessa kun ymmärtää miksi tekee jotain on mahdollista muuttaa käytöstään. Vain laiska ja saamaton jää syyttämään esimerkiksi vanhempiaan jostain käytösmallista eikä tee itse elettäkään asian muuttamiseksi omassa itsessään.
Vaikeaa muutos on vain silloin, kun vaikuttimet ovat tiedostamattomia.
onnistu vaikka kuinka haluais.
Esimerkiksi nyt kun itse olen äiti,olen monesti ajatellut,että tässä ja tässä asiassa toimin toisin..kunnes huomaan toimivani aivan samalla tapaa kuin äitini.
Olen myös luonteeltani kuin äitini kopio,samoin on siskoni ja joskus se pistää rasittaan jopa itseä. Että oikeasti on äärimmäisen herkkä ja haavoittuvainen kun taas päällepäin pitää näyttää olevansa vahva ja kaiken kestävä.
Ehkä sitä pitää vaan tosissaan alkaa tekemään töitä itsensä kanssa jotta ei huonoja tapojaan/piirteitään siirrä lapsellensa.
Mä huomaan vain vähän äidin vaikutuksia ja en yhtään isän omassa käytöksessäni. Tietysti elinympäristö muokkaa meidän käytöstä yms mutta se on täysin omissa käsissä mihin suuntaan omaa elämäänsä vie ja kuinka paljon antaa vanhojen asioiden vaikuttaa käytökseensä.
Harvalla on oikeasti niin traumaattinen lapsuus, että se jättää jälkensä psyykkeeseen, loput on vaan heikkoja jotka eivät kykene ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja syyttävät mielellään muita. Se on kiva ryypätä oikein huolella, kun voi sitten sanoa, että "ryyppään koska vanhempani ei antanut mun katsoa lapsena telkkaa 22.00 jälkeen ja ahdistuin siitä". Vanhemmat ovat lempikohde, koska asioita ei voi tarkistaa eikä vanhemmat pysty puolustautuun "niin mutta kun musta tuntuu, mä otin ne sillain" ajatusta vastaan.
Saman perheen lapsetkin voivat isona olla ihan erilaisia vaikka lähtökohta on sama. Kaikkien ihmisten oma luonne vaikuttaa siihen miten asiat ottaa vastaan ja kuinka hyvin niitä pystyy käsitteleen sekä miten paljon niiden antaa vaikuttaa.
Vaikuttaahan siihen oman persoonan kehittymiseen monet muutkin asiat kuin vanhemmat. Kuitenkin kun tässä on asiaa miettiny niin tosi paljon niitä tapoja ja luonteenpiirteitä kuitenkin periytyy.
Onko sun välit omaan isään etäiset vai minkä vuoksi huomaat omassa käytöksessäsi vain äidin vaikutuksia?
Meitä on perheessä kolme sisarusta, mun lisäks sisko ja veli. Mulla on eri isä kuin näillä kahdella ja silti me ollaan siskon kanssa aivan äidin kaltaisia kun taas veli on ihan erilainen, sellanen rauhallinen ja tasapainoinen eikä turhia hötkyile. Että kyllä vaan voi monenlaista persoonaa saman katon alla kasvaa :D
Sitä myös mietin,että kuinka ne omat vanhemmat vaikuttaa siihen oman puolison valintaan? Oletko sä huomannut suhteissas yhtäläisyyksiä tai todella suuria eroja verratessa miestä omaan isään?
Äiti ja isä erosivat kun olin 2v ja sillä isä ei ole jättänyt muhun jälkiään.. luojan kiitos :D Kaikki jotka tuntevat isäni, sanovat etten ole yhtään hänenlaisensa, ainoastaan silmät ovat samanlaiset.
Periytyvistä asioista mulle tulee mieleen aikas samanlainen käsiala äitini kanssa. Oli muuten kätevä ja pätevä ominaisuus, kun teininä väärentelin sen nimmareita poissaololappuihin jne :DD
Sitten tulee taiteellisuus, olen tosin varmaan suvun ainoa joka ei osaa piirtää edes suoraa viivaa mutta se näkyy muulla tavoin esim väri ja tyylitajuna. Tosin oman "tyylini" olen jalostanut tahallani värikkääksi, koska pidän beige/harmaa (ladylike) tyyliä pirun tylsänä.
En mä osaa sanoa isästä mitään, kun en sitä oikeesti tunne mutta jos huomaan yhteneväivyyksiä, niin juoksen lujaa kirkuen karkuun. Tosin sairaalloisen mustasukkaista varmaan juoksee kaikki muutkin normaalin itsesuojeluvaiston omaavat.
Sama juttu, vanhemmat eros kun olin 2v. Isä lähti uuden naisen matkaan, alussa yritti muka pitää yhteyttä mutta nyt ei tunne eikä tiedä mun elämästä mitään. Kerran kuukaudessa soittaa ja kertoo mitä mä olen elämässäni muka tehnyt väärin ja yrittää omalla tavallaan hippaisen myöhässä "kasvattaa". Ja sehän ei muuta kuin saa ketutuskäyrät noiseen jolloin joka puhelussa tulee sama kommentti; "Sä oot niin herkkähipiäinen,ihan kuin äitis" ja siihen loppuu aina ne puhelut,heh.
Joo..Tuohon oman puolison valintaan vaikuttavista jutuista mäkään en oikeen osaa sanoa mitään. En koe itse vertaavani ketään omaan isääni, mutta jotkuthan väittää puolison valintakriteereinä olevan melko voimakkaasti se,että mitä samoja piirteitä löytyy omasta isästä/äidistä. Tiedä siitä sitten..
Meillä sama juttu, äijä lähti toisen matkaan mistä tosin kukaan ei ollut surullinen. Se oli vaan onnenpotku, että siitä niin helposti eroon pääsi. Jos äiti olis alkanut eroa ottaan, niin olisi voinut olla hengenlähtö lähellä. Muutaman kerran se otti minua uuden rouvan ja veljien luokse ja sitten kun äijä lähti (tais lentää) sieltäkin, niin minä jatkoin käymistä.. äijän poissaolosta viis veisaten :D
Nyt en ole nähnyt sitä 16v, tiedän kyllä mistä sen löytäisin, koska se ei asu kaukana muttei mua kiinnosta yhtään. En välitä siitä pätkääkään.
Samoin olen kuullut, että se olisi puolison valintaan vaikuttava tekijä mutta tiedä sitten tosiaan kuinka paljon se oikeasti vaikuttaa kaikilla. Joillakin ei välttämättä vaikuta yhtään ja toisilla taas enemmän. Mä en ainakaan välitä muusta kuin, että välttelen mustasukkaisia. Tosin välttelisin niitä muutenkin, kun tiedän kuinka kammottavia ne on vaikken itse muista oman isäni sekoiluista mitään. Juttuja olen kyllä kuullut. Kerran kun vanhemmat oli n.20v, niin vanha n.70-80v pappa keppinsä kanssa oli köpötellyt kadulla vastaan ja oli sitten äijälle sanonut kohteliaana, että "sinullapas on kaunis rouva". Niin äijä oli vaan todennut, että turhaan yrität iskeä sitä ja lyönyt nyrkillä täysiä päin naamaa, niin että pappa oli maannut selällään kadulla.
Äiti sanoi, ettei se ole koskaan elämässä hävennyt niin paljoa kuin silloin.
Mä luulen,että mun isä olis hyvä isä jos vaan jaksais yrittää. Tai olis ollu. Mä olen ainakin saanu sen käsityksen,että se on sitä kyllä mun nuoremmille sisaruksille (joita tapasin viimeks joulun jälkeen). Sääli tässä on se,että mä uskon,että me tultais hyvin juttuun ja uskon myös sen,että jos isä mua vähääkään tuntis niin olis mun valinnoista ylpeä. Kuitenkin asiat on menny näin ja molempien halukkuus mitään muuta yrittää alkaa pikkuhiljaa totaalisesti hiipua. Mä yritin teini-iästä tähän asti olla isän "ylpeyden aihe" koskaan kuitenkaan mitään positiivista palautetta kuulematta. Kai se kiinnostus yrittämiseen siinä sitten häviääkin enkä enää edes koe,että se olis mun elämäntehtävä.
Tuo mustasukkasuus on tullu tutuks toisten sisarusten isän kohdalla. Se ei jääny vieraiden mukiloimiseen ja pahoinpitely kohdistui myös omaan äitiin. Äitini tätä touhua katsoi 10vuotta kunnes kyseisen ketkun jätti, yhteiset lapset kuitenkin sitoo loppu elämän eikä se taatusti ole helppoa. Se on ehkä ainut piirre mitä mä kartan viimeseen asti, tuo fyysinen agressiivisuus (kuten kuka tahansa tervejärkinen). Tämän jälkeen äidillä oli mies joka pahoinpiteli henkisesti ja yritti eristää äidin muusta maailmasta kokonaan. Eli jos ei ole lapsuudessa ollut mallia,että millainen mies pitäis olla niin ainakin on tarpeeksi esimerkkejä millaista ehdottomasti pitää välttää.
Olis hyviä jos jaksaisivat yrittää, huononhan niistä juuri tekee se etteivät edes yritä/ei kiinnosta.
Toi on hieman ikävää, kun olet kerran yrittänyt saamatta vastakaikua. Mulla taas on parempi juttu, kun en itsekkään välittänyt siitä hevon sontaa. En odottanut mitään, niin ei tullut myöskään pettymyksiä.
Siis kyllähän se äijä äitiäkin hakkasi minkä kerkesi, piilotteli vaatteita ettei pääse töihin jne. mutta onneksi se tosiaan häipyi, niin ei tarvi enempää pohtia kuinka surkea elämä meille kaikille olisi tullut, jos se olisi ollut mukana. Olen jo lapsena tiedostanut kuinka suuri onnenpotku sen häipyminen meille oli, kun seurasin sen uuden perheen vaiheita. Äijän häipyminen (tai häivyttäminen) oli niillekkin suuri onni eikä kukaan jäänyt kaipaan. Yksi veli oli sen kerran nähnyt ylittämässä katua ja tää tuumas, että ajais muuten päälle mutta kun siitä saa kuitenkin saman tuomion ku ihmisestä, niin ei viitsi enempää antaa sen elämää pilata :DD
Ja mä todella toivon,että se ukko koettaa nuorempien lastensa kanssa hyvittää sen mitä ei mulle voinut/viitsinyt antaa,että joku näistäkin pettymyksistä hyötyis.
Joo,ja mä olen sellanen sinisilmäinen taivaanrannan maalari joskus,että jaksan uskoa ihmisten hyvyyteen ja haluun korjata tekemiään virheitä jos siihen mahdollisuus annetaan. Mä annoin, monesti mutta kävi kuinka kävi enkä oikeesti enää kauheesti jaksa sillä päätäni vaivata. Jotkut ihmiset ei vaan muutu. On se kuitenkin aika rankkaa huomata,että ei kelpaa omalle isälleen. Onko se vika isässä,mussa vai olosuhteissa niin silti se on väärin.
Mutta tuo teidän isän tapaus kuulostaa kyllä todella ikävältä. Millasia miehiä tämäkin maapallo päällään kantaa..?! Luojan lykky se teille tosiaan taisi olla. Kyllä se vaan niin on,että parempi ilman isää kuin huonon isän kanssa.
koetut traumat jättäisi jälkiään. Luulen, että monella agressiivisella aikuisella viha kumpuaa lapsuuden pettymyksistä. Ei pystytä antamaan anteeksi ja lapsena koettu välinpitämättömyys, hylätyksi tuleminen jättää jälkensä.
Monesti on hyvä käsitellä lapsuudessa tapahtunutta, sieltä löytää usein vastauksia omaan käytökseensä ja tämän kun ymmärtää pystyy muuttamaan itseään ja omaa käytöstään eri suuntaan.
Mahdollisuuden antaminen on hieno asia mutta täytyy myöskin osata lopettaa pään hakkaaminen tiiliseinään, siitä ei tule kuin oma pää kipeäksi. Sun ja mun tapauksessa väittäisin vian olevan isässä, ihan täysin. Munkaan tapauksessa isä ei edes tuntenut minua niin hyvin, että olisi voinut alkaa syrjiin sen takia mutta äitipä tuntee eikä syrji yhtään :D
Sillä mulla aina keittääkin, kun jotkut mistään mitään tietävät hurskastelijat väittävät, että lapselle on aina ja vain parasta jos oma isä ja äiti pysyy yhdessä.. my ass. Montakohan koulukaveria tuli meillekkin yökylään turvaan kotonaan taphtuvaa väkivaltaa vanhempiensa taholta.
Kuinka moni nukkui koulussa, kun kotona ei saanut öisin nukuttua, kun iskä ja äiskä tappeli niin että ikkunat helisi, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen. Enemmän tuommoiset jatkuvat kriisit ja tappelut tuo lapselle traumoja kuin yhden vanhemman kanssa oleminen.
Mulla itselläni ei ole mitään huonoa sanottavaa minun äitini kasvatuskyvyistä ja olen todellakin edelleen kiitollinen siitä ettei minun tarvinnut elää nuoruuttani ainakaan isän aiheuttamassa väkivallan polttopisteessä, varsinkin kun hänestä kehkeytyi vielä alkkiskin kaikkien muiden ongelmien lisäksi.
Sitä minä en ole luojan kiitos joutunut kokemaan, vanhempien ryyppäämistä kotona, ihan vaan senkin ansiosta ettei se äijä ollut meidän kanssa. Mun äiti ei juonut ikinä kotona ja sitten kun olin iso, hän alkoi käymään jossain tansseissa. Yleensä autolla tai otti pari paukkua mutta hieman humalassa olen äitini nähnyt vasta, kun olin n.30v.
Traumat kotona tapahtuvasta juomisesta olenkin saanut seuratessani niitä onnettomia kavereitani joiden kotona iskä ja jopa äiskäkin saattoi ottaa "hieman" sivistyneesti muutaman olusen/paukun viikonloppuisin raskaan työviikon jälkeen rentoutuakseen. Ts. ne oli koko viikonlopun perseet olalla ja tappelivat/riehuivat toistensa tai muitten kanssa, ja myös lasten kasvattaminen humalassa oli suosittua puuhaa. Sen vuoksi minulla on ehdoton sääntö ettei minun kodissani juoda ikinä pulloakaan mitään alkoholipitoista enkä ole ikinä ollut lasten aikana yhtään humalassa enkä tule oleen. Lasten perusturvaan kuuluu ettei heidän tavitse kotonaan jännittää/pelätä oudosti käyttäytyviä aikuisia.
Riippuu miltä koulukunnalta kysyy. Kyllä noi lapsuuteen tuijottavat ovat yleensä niitä jotka eivät välitä yhtään yksilön omasta vastuusta omasta käytöksestään. Minä taas olen niin yltiörehellinen ja suoraselkäinen että vastaan itse omista tekosista.
Minua ei ole hylätty eikä kohdeltu välinpitämättömästi joten en osaa sanoa sellaisen vaikutuksista mitään omakoht. kokemusta mutten edelleenkään uskoisi sellaisella olevan suurtakaan vaikutusta ellei viallinen yksilö itse anna sellaisella olevan joten sekin riippuu siitä yksilöstä itsestään.
mä olen joskus niin urpo,etten tajua koska mun oman mielenterveyteni takia kannattas luovuttaa. Mä olisin täysin valmis sanomaan isälle,että mä en halua kuulla siitä enää mitään jos ei tuon vähempää vois kiinnostaa. Mutta mutta..sitten alan miettiin,että mä tiiän kuinka paha mieli sille tulee. Että kyllä se välittää vaikka ei sitä osaakkaan näyttää. Jaa-a..mene ja tiedä.. Sitä ei vaan haluais uskoa,että oma isä on noin välinpitämätön ja etäinen omasta tahdosta. Mutta vasta viime aikoina olen alkanu pitään puoliani oikeesti kun se alkaa puhelimessa paasaan. Ja kun en ole nöyränä vaan kuunnellu niin soitotkin on alkanu väheneen, viimeisimmästä soitosta on 2kk enkä edes tiedä sen uutta numeroa. Eikä se tiedä,että mä muutin toiselle puolelle Suomea.Hah.
Joo,toi väittämä vanhempien väkinäisen yhdessä olon hyvistä puolista ei kyllä mene mullekkaan läpi. Mä en ikinä antais lapseni kasvaa kodissa jossa ei ole kaikki onnellisia,turvassa ja tasapainossa. Kyllä kaks (onnellista) kotia on aina parempi kuin yksi riitaisa.
Alkoholismi on myös sellanen mitä munkaan ei onneks ole tarvinnu kokea. Äiti ei koskaan juonu kun olin pieni/nuori mutta sitten kävikin niin,että kun nuo nuoremmat sisarukset oli pieniä ja äiti niiden nukkumaan mentyä lauantaisin otti siiderin tai kaksi niin tämä väkivaltainen isäpuolihan pisti lasiin salaa vodkaa! Siis mitä liikkuu tuollasen miehen päässä? Äiti alko ihmetteleen,että miten ihmeessä se alkaa noin nousta päähän kunnes näki. Siihen jäi ne paritkin siiderit.
Eli ihan samaa mieltä ollaan alkoholinkin käytöstä. Ei todellakaan sopivaa lapsiperheessä. Humalaiset vanhemmat on aina lapselle pelottavia, oli sitten kuinka leppoisa ilmapiiri tahansa.
"Kenen syy?" Olipahan aikas pahasti sanottu, me jokainen itse elämme oman elämämme, valinnat ovat vain ja ainoastaan itsemme valitsemia.
"Lapsuuden valtava merkitys ihmisen elämässä tuntuu meistä niin itsestäänselvältä, ettei sitä kyseenalaista kukaan. Se tuntuu itse asiassa ainoalta ihmiselämän selitysmallilta. "No kato mun isä oli sellanen. Mun äiti teki aina näin." Tällaisia lausuntoja kaikki päästelevät suustaan eikä kenenkään tule mieleenkään kyseenalaistaa niitä. Pitäisikö?"
Todella pitäisi kyseenalaistaa. Jos teet väärin, se on sinun oma vikasi. Äitisi tai isäsi ei siihen ole syyllinen.
"Kuinka vahvasti elämän painopiste on lapsuudessa?"
Ainostaan kasvatus, mitä kodista saat evääksi elämälle, se kantaa.
"Mitä asioita sinä elämässäsi perustelet sen mukaan kuinka vanhempasi ovat toimineet?"
En perustele, enkä syyllistä omista valinnoistani vanhenpiani.
"Ja kuinka pitkälle tässä syyllistämisessä saa mennä, miten suuria omia mokiansa elämässä voi vanhempien niskoille kaataa?"
Ei mitään mokia voi, eikä saa vanhenpien niskoille laittaa, tai se ei ole heidän ns. syytä. Katsominen peiliin auttaa.
Otsikon oli vaan tarkoitus kiteyttää,että onko syy vanhemmissa,kasvatuksessa,ympäristössä,itsessä vai missä. Tarkoitus oli herättää keskustelua,ei väittää että itse vanhempiani millään muotoa "syyllistäisin".
Se oli yleisesti kirjoitettu, omia ajatuksiani.
Sori, jos otit itseesi, tarkoitus ei ollut se, ymmärsin kyllä kysymykset;)
Kiteytän vielä, "itsessä se ns. syy on"
"Niin makaat kuin petaat"
erilainen kuin äitini.
Äitini mollasi minua lapsena, en ikinä tee niin omilleni
Äitini huusi ja nalkutti, en koskaan huuda ja nalkuta
Äitini mielestä oli oikein antaa tukkapöllyä ja luunappeja, minä en koskaan tee niin.
Mutta minuun on vaikuttanut mummini, joka kasvatti minua ja hoiti kun olin 0-6 vuotias äitini ollessa töissä. Mummi oli hyväsydäminen, kiltti, avoin, aina valmis auttamaan, itsepäinen piti oman päänsä vaikka olisi ollut väärässä, piti ihmisiä tasa-arvoisena ja kohteli heitä sen mukaan. Noita piirteitä/tapoja minä löydän itsestäni
Niin minäkin ajattelin,että en koskaan huuda enkä nalkuta ja juuri nämä piirteet on ajoittain sellaisia mitä en voi itsessäni sietää. Tosin pojalle en tätä ole vielä tehnyt ja pyrin tietenkin käytöstäni jollain tapaa muuttamaan ollakseni vanhempana hieman erilainen,yhtään väheksymättä enemmän kuin hyvää äitiäni.
Paras tapa alkaa muuttaa käytöstään on huomata puutteensa ja sitä mä tässä yritän itseni kanssa nyt työstää :)
Mun kohdalla taas pyrin parhaani mukaan olemaan täysin erilainen kuin mummini. En halua olla nenääni kaikkien asioihin työntävä,määräilevä,epäilevä ja joka asiasta loukkaantuva pessimisti.
ensimmäinen vuosi on perusturvan kasvun aikaa ja siten ensiarvoisen tärkeää myöhemmälle elämälle. Jos tällöin kotona on jotain suuria ongelmia, kuten esim. toisen tai molempien vanhempien alkoholismi ja sen mukanaan tuoma yleinen ahdistuneisuus, lapsen perusturvallisuus kärsii vakavasti. Ongelma myöhemmällä iällä on siinä, ettei ensimmäisen vuoden asioita muista, vaikka ne ovatkin painuneet tunnemuistiin ja vaikuttavat käyttäytymiseen suuresti.
Toisin sanoen lapsuuden merkitys on oikeasti suuri. Omista mokistaan ei voi tietystikään syyttää vanhempiaan, vaan ne ovat viime kädessä itsestä kiinni, mutta eväät kotoa elämään eivät välttämättä ole kovinkaan hääppöiset ja kyvyt kohdata vaikeuksia huonot. Lapset - myös aikuiset lapset - ovat lisäksi todella solidaarisia vanhempiaan kohtaan, eivätkä halua tai kykene näkemään näiden negatiivisia tekoja.
Täytyy muistaa lisäksi, että länsimainen yhteiskunta onkin ainut, jossa lapsenkin individualismia ja kykyä pärjätä yksin korostetaan siten, että vauvan on mm. opittava mahdollisimman pian nukkumaan yksin. Käytännössä lähes kaikissa muissa yhteiskunnissa lapset nukkuvat äitinsä kanssa varsin pitkään. Tälläkin asialla on mielestäni suuri merkitys perusturvan kasvun kannalta ja toin tämän esiin mainitessasi sen, että muissa yhteiskunnissa ei syyllistetä samalla tavalla vanhempia.
Vanhempiensa tekoja ja niiden vaikutuksia ei ole välttämättä helppo nähdä. Ne kaikkein kipeimmät asiat ovat piilossa niin monen kuoren alla, ettei niitä tunnista. Myös itsesuojelu vaikuttaa asiaan. Ja tietysti kunkin ihmisen mahdollisuudet käsitellä lapsuuttaan, itseään ja käyttäytymismallejaan ovat kovin erilaiset.
Melko tyhjentävä vastaus minkä kyllä täysin allekirjoitan.
Tuota "yksin mahdollisimman aikaisin" pärjäämistä en ole koskaan kyennyt ymmärtämään. Jokaisen lapsen henkilökohtaiset tarpeet on erilaiset ja esimerkiksi tuo nukkuminen meillä järjestettiin täysin pojan ehdoilla; vieressä nukkui niin kauan kuin kaikille oli hyvä eikä sängystä putoiltu,omaan huoneeseen siirryttiin kokeilujen jälkeen silloin kun pojasta turvalliselta siellä tuntui nukkua eikä niin,että nyt ja nyt on pakko toimia näin koska näin muutkin tekevät ja näin muka kuuluu tehdä.
Itsellä tämä oman persoonan ja luonteen kehittyminen on siinä määrin vielä kesken,että en tiedä mitkä vanhempieni ratkaisusta ja tavoista loppujen lopuksi on juurtunut niin syvälle,että ne eivät siitä muutu. Ehkä se elämä vielä hioo nämäkin kulmat jotta en loppujen lopuksi olekkaan yhtä herkkä kuin äitini on, se jää nähtäväksi.
Täytyy muistaa, että aivan kaikenlaiset vanhemmat ovat kasvattaneet ja kasvattavat aivan kaikenlaisia lapsia. Vanhempien virheisiin on helppo vedota omaa epätäydellisyyttään miettiessä. Näinhän se silti menee: varhaislapsuudessa annetaan peruspalikat elämään. Jollei lapsuus ole turvallinen ja kasvatus jollain tasolla johdonmukaista, on aikuisena ongelmia edessä todennäköisemmin.
Lapset ovat myös puolikopioita vanhemmistaan, niin hyvässä kuin pahassa. Tämä näkyy myös sisarusten luonteenpiirteiden eroissa. Isin tyttö omaksuu isän käytöspiirteitä jne.
Ympäristövaikutukset muokkaavat meitä pitkälle ihmisinä. Kuka mahtaa vain olla tarpeeksi vahva huomaamaan, että vanhemmista riippumatta minä itse voin rakentaa oman elämäni, tehdä omat päätökseni menneistä huolimatta.
Tottakai syytän vanhempiani monesta. Silti se on pitkälle omaa henkistä heikkouttani, etten pääse ongelmistani eroon.
"Kuka mahtaa vain olla tarpeeksi vahva huomaamaan, että vanhemmista riippumatta minä itse voin rakentaa oman elämäni, tehdä omat päätökseni menneistä huolimatta."
Tämä taitaa olla kaikista vaikeinta ihmisille kenellä on oikeesti ollu vaikea lapsuus. Tosin se oma vahvuus myös määrittelee aika paljon sitä kuinka paljon on valmis kestämään ja hyväksymään.
Itse koin hyvin väkivaltaisen lapsuuden. Eli isäpuoleni pahoinpiteli äitiäni jopa sairaalakuntoon, ei mua itseä ole pahoinpidelty. Keskustelimme tästä äidin kanssa pari viikkoa sitten ja vasta nyt tajusin,että en koskaan muista edes nähneeni äidillä mustelmia. Niin se ihmismieli vaan pyyhkii muistista asioita joita ei kykene käsittelemään.
Näin se homma etenee valitettavasti. Toivon, että sinä ja äitisi olette päässeet asiassa parempaan suuntaan tavalla tai toisella.
Kaverini isä oli alkoholisti ja joi ittensä hengiltä 39-vuotiaana. Äitinsä on aina asunut muualla. Kaveri itse on absolutisti, todella rauhallinen mies, ja ehkä hyväsydämellisin ihminen mitä tunnen. Kadehdin häntä osaltaan, en muistoja. Niin vahvaa toista ihmistä en tunne.
Kaikki mikä ei tapa jne.? Mene tiedä.
ehkä pikkuisen negatiivissävytteinen sana, joten nostan esille "kenen ansiosta".
Isäni on ja oli hyvin periksiantamaton tavoitteiden saavuttamisessa7asioiden loppuun saattamisessa ja itse olen oppinut häneltä periksiantamattomuutta.
Isäni on hyvin epäitsekäs ja tätä piirrettä on myös minussa.
Kumpikaan vanhemmistani ei ole koskaan nipottanut pikku asioista, enkä minäkään nipota.
Vanhempani ei kaikkina aikoina onnistuneet ihan täydellisesti hoitamaan talouttaan. En aio toistaa heidän virheitään.
No mä jo aloin oikeesti lannistua kun jäin pohtimaan mitä kaikkia vikoja olen omaan luonteeseeni vanhemmiltani poiminu :D
Joten jos miettis jotakin positiivista..
Ajattelen muita ennen itseäni, aivan kuten äiti.
Olen lämmin,hellä ja aina läheisteni tukena kuten äitini.
Olen huumorintajuinen,tyylitajuinen,hyvällä tavalla sarkastinen ja vahvasti elämästä nauttiva aivan kuten molemmat vanhemmat (luulisin).
jne.
Molemmat vanhemmat on kyllä olleet surkeita rahan kanssa..minä tuplaten surkeempi :D
Asiasta toiseen; meidän telkusta ei näy BB.. =/ Mä olen niin pahoillani.
korjata tilanteen, kun ostat katseluaikaa netti-TV:stä ;)
Mä koitan miettiä, et mitä negatiivista olis tarttunut lapsuudesta ja en mä löydä oikein mitään.
Olen monesti todennut, että olen saanut elää varsin onnellisen ja tasapainoisen lapsuuden ja siitä olen kiitollinen vanhemmilleni ikuisesti. Välimme ovat edelleen erittäin läheiset ja lämpimät.
Siihen mä en kyllä ryhdy, muthan tuomittais täydelliseks BB-faniks ja vielä ilman todellisia perusteita!
Se on todella hienoa,että koet saaneesi onnellisen lapsuuden :) .. Itse olen myös äidilleni erittäin kiitollinen, aina on ollut tukena ja läheinen, koko ajan läheisemmiksi vaan tullaan. Oli olosuhteet mitkä hyvänsä niin aina olen kokenut olevani äidin lähellä turvassa ja täysin pienine vikoinenikin hyväksytty. Saman tunteen haluan omille lapsilleni ja siihen haluan panostaa,läsnäoloon.
katsella salaa sieltä netti-TV:stä BB:tä ja sit voit kertoa mulle privana siitä.
Kirjoitat vain tänne *privat to xxx...* niin kukaan muu ei näe sun tekstiä.
ihan vähäsen epäilyttää..että eikö sitä ihan varmana nää kukaan? Olis epämiellyttävää jos alkais kiertään ilkeitä huhuja kuinka taas yks latvalaho on käännytetty BB-uskoon.
Mut hei..Siis mä maksan siitä,että saan kevennettyä sun taakkaa. Onko tää nyt sitten reiluu?
voit verrata vaikka siihen, että mä lahjoitan joka kuukausi suoraan tililtä rahaa hyväntekeväisyyteen, enkä ole itse vailla mitään, koen vain antajan iloa siitä :)
Sä olet kyllä taitava kääntään asiat niin vinksalleen,että tuo logiikka vaikuttaa jopa uskottavalta.
Mä olen aina sanonu,että tykkään enemmän antaa kuin ottaa joten enhän mä voi tässä vaiheessa periaatteitani muuttaa. Ja pakkohan mun on tehdä mitä jo lupasin.
Arrh..
Mutta shhh..tästä ei sitten puhuta..!
Se niin ole et ponnahduslauta kehitykselle ammennetaan juuri vanhemmista, lapsuudesta sekä kasvatuksesta. Lopun määrää sit se et onko korvien välissä sahajauhoo vai mitä.
Lapsi hakee jo vaippaiästä asti roolihahmot omista vanhemmistaan sekä määrittää kasvatuksen mukaan sen millainen lapsesta oikein tulee vanhemmiten.
Itse laskisin melkein kaiken vastuun juuri vanhemmille.
"Itse laskisin melkein kaiken vastuun juuri vanhemmille."
Aika jyrkkä mielipide. Että sitä voi tehdä mitä vaan ja sanoa,että "mutku isikin pieksi niin mäkin pieksen"? ei kait..Itse antaisin lähtökohtaisen vastuun vanhemmille, mutta suurin vastuu on siellä korvien välissä. Jos vaan humisee niin humisee,ei se vanhempien vika yleensä ole.
Ja entäpä muut sukulaiset,kummit, ystävät,vanhempien ystävät,hoitotädit, opettajat jne..aika paljon lapsi on myös muiden aikuisten käytösmalleja seuraamassa, kai nekin aika suuresti vaikuttaa?
Kenellekä lasten kasvatus kuuluu ? Vanhemmille etusijassa.
Vanhemmat kuitenkin viettää suurimman osan ajasta lapsen kanssa ja tuo vaahtosammuttajan kokoinen sinappikone on yllättävän viisas, moni aliarvio omaa lastaan.
Vaippaikä on juuri tuo ratkaisevin ikä missä määrätään lapsen kehityssuunta edellyttäen todellakin et onko pääkopassa edellytyksiä oikea suuntaiselle kehitykselle.
silti noin jyrkkä vanhempien syyllistäminen ei taida kyllä olla ihan oikein.
Jos mä kokisin elämäni tässä raskaaks niin voisinko mä häipyä ja jättää lapseni ihan vaan siks,että mun isäkin teki niin?
En mä koe,että mulla on oikeus elää miten huvittaa ja syyttää siitä vanhempien mahdollisesti tekemiä virheitä.
Siinä olen samaa mieltä,että voi kasvattaa joko suoraan tai kieroon mutta se on vain lähtökohta. Loppu siitä itsensä kehittämisestä on täysin omalla vastuulla,omasta pääkopasta ja halusta kiinni.
Moni asia on itsestä kiinni ja et haluaako toimia oikein monessakin asiassa.
Mut kuitenkin sen verran vänkään vastaan et mielestäni lapsuudenaikainen kasvatus juuri määrittää sen miten myöhemmässä vaiheessa oikein toimit.
Kuitenkin jokainen on tapauskohtainen eikä aina automaattisesti kaikkea voi mainitsemallasi tavalla sysätä vanhempien niskoille tai no jos sysää niin ehkä sekin ominaisuus tulee juuri lapsuudesta. Lapsena jos et ole tottunut ottamaan vastuuta tekemisistäsi niin tuskin osaat sitä tehdä myöskään vanhempana vaan sysäät vastuun muille.
Tuokin myös et oikeus elää miten huvittaa, no jos lapsena näin olet saanut toimia niin tuskin se vanhempanakaan muuksi muuttuu ?
inhoon tällasia tilanteita kun en tiedä kuinka vastaan vänkäämistä voisin jatkaa :D
Okei,mun on nyt pakko myöntää,että sun puheissa on munki mielestä noiden perustelujen jälkeen vahva pointti.
Eipä mulla tähän ole mitään lisättävää. Aikalailla samaa mieltä ollaan.
Kyllä vanhemmat aina jotenkin leimansa jättää, vaikkei toki vastuuta omista ratkaisuista voikaan vierittää heidän niskoilleen. Nuoruuteni mielenterveysongelmaisen, hetkittäin jopa väkivaltaisen alkkisäitini varjossa jätti muhun sellaisia jälkiä, jotka aiheuttavat toisinaan hankaluuksia tämän päivän ihmissuhteissani. Mutta en syytä äitiäni OMISTA virheistäni enkä vedä äitisuhteestani mitään tekosyitä tai verukkeita. Kyllä mä vastuuni kannan elämästäni.
Voin silti sanoa syyttäväni äitiä jossain määrin. Meidän koko perhe, sisarukseni, isäni, jossain määrin myös muu suku yrittivät kyllä kykyjensä mukaan tukea äitiä, äiti kävi lukuisia kertoja sairaalassa ja katkohoidoissa, pitkäaikaisesti hyvällä terapeutilla, perhekriisitapaamisia yms.. Äidillä olisi ollut lukemattomia tilaisuuksia nousta suostaan. Silti hän valitsi aina viinan ja kärsivän marttyyrin osan. Äidillä oli itsellään äärettömän kova lapsuus, ja hän tapasikin syyttää kaikesta muita, vanhempiaan, miestään, lapsiaan, sukulaisiaan, syy oli aina muissa ja hän itse oli olevinaan kuin tahdoton räsynukke.
Vuosikausia vakuuttelin tiukasti itselleni etten ole lainkaan kuin äitini, minä otan vastuun itsestäni ja elämästäni. Ja näin olen tehnytkin. Mutta nykyään olen ikäväkseni joutunut myöntämään itselleni että olen omaksunut äidiltäni tiettyjä ikäviä käytösmalleja. Joudun todella tekemään töitä että tunnistaisin ylipäänsä tällaiset alitajunnasta kumpuavat asiat. Esimerkiksi se, etten osaa suuttua avoimesti, enkä nostaa reilusti negatiivisia asioita esiin parisuhteessa. Jos suutun, tai jokin asia harmittaa, menen lukkoon ja lopulta asia purkautuu itkuna sen sijaan että keskustelisin suoraan ja rehellisesti tunteistani. Vaikka olen vuosikausia selittänyt itselleni etten ikinä saa tukahduttaa itseäni niin kuin äitini, niin silti huomaan nyt tekeväni niin. Kun 17 vuotta elämästään katsoo vierestä kun äiti, eli naiseuden roolimalli tukahduttaa jatkuvasti omat tarpeensa niin kyllähän tällainen käytösmalli lapsen alitajuntaan jollain tavalla syöpyy. Vanhempana joutuu sitten työskentelemään enemmän itsensä kanssa ettei huomaamattaan ajaudu samaan noidankehään tunteiden käsittelyn ja käytösmallien suhteen.
pienemmästäkin elämänsä läpi ruikuttavan pitäis tuo sun teksti lukea.
Vahva olet saanu olla,että tuon pyörityksen olet kestänyt,täydet sympatiat sinne.
Myöskin vaatii melkoista "luonteen lujuutta" kyetä arvioimaan äitinsä käytöstä inhimilliseltä kannalta ja syyllistämättä.
Sehän on alku kun huomaa itsessään piirteitä joita voi ajan kanssa ja itseään painostamatta alkaa työstään parempaan suuntaan. Pikkuhiljaa sitä oppii avautumaan ja keskustelemaan tunteistaan rehellisesti.
Tekstistäsi päätellen kuitenkin hienosti olet saanut oman elämäsi vauhtiin etkä vaikuta siltä,että antaisit vaikean lapsuutesi vaikeuttaa elämääsi yhtään sen enempää kuin se väkisinkin tekee. Hieno juttu! :)
asiassa liene lähtökohtaisesti se, että on kohtuullisen vaikea erottaa kasvatuksen ja geenien vaikutusta toisistaan eli olenko äitini kaltainen, koska hän on kasvattanut tietyllä tavalla vai koska jaamme saman perimän.
Länsimaissa saamme varmaankin kiittää S. Freud:ia kaikista niistä paineista joita vanhempien päälle on kasattu. Kasvatuksen vaikutusta on pidetty niin vahvasti oikeana, että harva tutkimuskaan on pyrkinyt sitä kumoamaan vaan käyttänyt enemmänkin lähtöoletuksena - on siis keskitetty siihen miten ja unohdettu entä jos ei mitenkään.
Mut jos Judith Harrisia on uskominen niin vanhempien kasvatus saa melkoisen synninpäästön lasten tulevaisuudesta - hetkellinen onnellisuus on taasen toinen asia.
Jos kiinnostaa asia niin lainaa/osta kirja "Kasvatuksen myytti" - Judith Harris.
Ai kenen syy - meidän kaikkien yhdessä. Niin yksilönä kuin ryhmänä.
Käynpä tämän viikon aikana kirjastolla katsomassa jospa kyseinen opus olisi lainattavana. Tähän mennessä en ole minkään sorttisia kasvatuskirjoja tai muita pilkuntarkkoja ohjeistuksia ollut vailla,enkä siis ole nytkään mutta aihe on kyllä mielenkiintoinen ja mielelläni selvitän asioihin ja teorioihin erilaisia näkökantoja.
minäkään ole yhtäkään kasvatusopusta lukenut (ai sen kuulemma huomaa), mutta ko. kirja ei onneksi sitä olekaan. Ei sekään mikään Jumalan kirjoittama opus ole, mutta antaa aikas mielenkiintoisia näkemyksiä.
Niin on sanottu ja ilmeisesti sanotaan. Kyllä aika paljon on peritty siltä suunnalta... onneksi ja valitettavasti. Tottakai joistain virheistä on päättäny oppia, mut paljon on myös tulle sellaista tiedostamatonta oppimista, kielenkäyttö ja tietyt asenteet.
Osasta toki pyrkii aktiivisesti eroon, mut ne joita ei tajua niin on vaikea itse huomata. Ite oon huomannu että kiroilu ainaki on sellainen pahe jota tulee varottua, mut joskus sit tärähtää jotain ajattelematonta suusta.
Mun mielestä ihmisen omaan minään vaikutetaan ulkopuolelta ensimmäiset kolmevuotta jolloin annetaan perusteet ja sit varmaan peruskoulun aikana muokataan loppuun. Sen jälkeen sit tapahtuu enää hiuksen hienoa kehitystä eikä siihen vaikuta enää muut kuin oma itse.
Mie kyllä pistän omat mokani ihan omaan piikkiin. En syytä porukoita omista tekemisistäni, en ees ylinopeus sakoista. Joo tosin se että naiset ei osaa ajaa, on ehkä lähtösin isiltä...
peritty on paljon, myöskin onneksi ja valitettavasti.
Niin sitä periytyy ja oppii sekä huonoja että hyviä ominaisuuksia,pääasia ja suurin toive jokaisella lapsella ja nuorella on kai kuitenkin se,että perheestä löytyy hyvä roolimalli ja henkilö joka on tukena myöskin omine vikoineen hyväksyttynä.
Joo..mokat myös omaan piikkiin samoin kuin onnistumiset. :)
Mä perustelisin aika paljonkin ainakin omista tavoista sen mukaan miten vanhemmat on toimieet, jos joku kysyisi. Mietityttää hieman, että jos länsimainen yhteiskunta on ainoa, niin miten muut yhteiskunnat mahtavat perustella tapojaan ja käytöstään, uskonnollako.
naapurit, kaverit, lähikaupan kassa, muut miehet ja naiset, tv, kirjat, kylän vanhimmat, muut lapset, imettäjä etc. Unohtamatta geenejä.
Äiti joka antoi herkkyyden ja hellimisen taidon.Isä antoi sanojensa takana pysymisen lahjan.Molemmat opetti olemaan rehellisiä kävi miten kävi.Mulla lapset saanet nämä opit kans ja hyvin menee vaikka monta itkua itketty.
Jos vanhempasi ovat mättäneet sinua niin pahasti, että olet saanut aivovamman tai kuollut, niin aika paljon voi vanhempien niskoille kaataa.
Hyvin suhteellista. Uskon myös, enkä vain oman kokemuksen perusteella, että geenit vaikuttavat hurjan paljon. Lapsi saattaa periä isovanhemmalleen tyypilliseen eleen tai asennon, vaikkei olisi eläissään tätä isovanhempaa ehtinyt nähdä. Käyttäytymismallien kanssa on sama juttu.
Näkisin silti, että yksilöllä on aina yksilön vastuu kykyjensä mukaan tutustua itseensä ja mahdollisuuksien mukaan myös sukuunsa ja näiden olosuhteisiin ja miettiä, mikä osuus on ollut perimällä, mikä ympäristöllä.
On vaurioita - esim insestistä seuraavat - jota on hirvittävän vaikea paikata, mutta ihmisen uusiutumiskyky on muuten aika ilmiömäinen.
Menneitä sukupolvia ei voi vastuuttaa omista teoistaan, vaikka niiden toimintatapoja olisikin toistanut.
On mahdollista oppia kohtuullisen hyväksi kokiksi, vaikkei olisi keittiön saloja omaksunut äidinmaidossa. Kokemukset täytyy vain hankkia itse. Lapsi on jollain tavoin alttiimpi omaksumaan uutta tietoa, mutta viimeaikaisin aivotutkimus on osoittanut, että kyky oppia säilyy läpi elämän (ehkä sairaustapauksia lukuunottamatta) ja kehittyy, jos sitä ylläpidetään ja harjaannutetaan aktiivisesti.
Ihmiselle on myös ominaista laiskuus, mukavuudenhalu sekä muuttumishaluttomuus. Pelko säätelee suurta osaa toiminnasta, suojaa, mutta myös kahlitsee.