Etsin kohtalotovereita, miten selvitä rakkaan sisaren menetyksestä.. Oltiin parhaita ystäviä ja erottamattomia.. tähän saakka : (
Onko sisarensa menettäneitä : (
hentepa
276170
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
En ole kohtalotoverisi varsinaisesti, sillä en ole menettänyt siskoa, vaan rakkaan äitini. Kylläkin aivan liian varhain. Mutta haluan sydämestäni toivottaa sinulle voimia valtavassa menetyksessäsi ja surussasi. Uskon, että löydät täältä kuitenkin myös sisarensa menettäneitä.
Hetki kerralaan, pienin askelin...
Minun pikkuveljeni ja isosiskoni kuolivat vajaan kolmen kuukauden välein (aikuisia alle viisikymppisiä) kaksi vuotta sitten. Äitini kuoli kolme ja puoli vuotta sitten.
Pikku hiljaa toipuu ja toipumista vaikeuttaa että täytyy olla toisten tukena.
Voimia ja yritä keksiä vaikka uusi harrastus ja pakota itsesi sinne. Se auttaa.
Hei!
8.Syyskuuta menetin ainoan sisareni, rakkaimman ystäväni ja tukijani yllättäen.
Tapaus lienee liian tuore, että voisin kertoa, kuinka siitä voi selvitä. Päivä kerrallaan. Ensi alkuun hän oli mielessä jokaisella askeleella tuskaisena muistona, mutta hautajaisten jälkeen pikkuhiljaa, alkoi tulla mieleeni valoisia asioita ja kiitollisuus niistä vuosista, jotka sain pitää sisareni. Ikävä ei katoa, se muuttuu erilaiseksi, näin uskon, sillä olen menettänyt joitain vuosia sitten myös veljeni, jota ajattelen päivittäin, mutta enää en niin tuskaisesti, vaan kaivaten.
Omalla kohdallani oli tärkeää, että sain jättää sisarelleni hyvästit hänen arkkunsa äärellä, nähdä hänen rauhallinen ilmeensä ja tuntea, että hän on perillä.
Jaksamista suuressa surussasi.
Minä menetin sisareni 15. syyskuuta, hän oli myös minulle ainut sisar ja vielä niin nuori : (. Nyt tuntuu, että olen yksin : ( Minusta tuntuu, että päivä päivältä oloni menee huonompaan suuntaa.. on huono päivä ja sitten kaksi vielä huonompaa ja sitä rataa. Mutta tämä tuskallinen tie on varmaan käytävä siihen, että pääsee surussa etenemään.. Kai siellä tunnelin päässä joskus valo pilkottaa.. näin täytyy uskoa.
Voimia kaikille viestiini vastanneille : ) Kiitos paljon viesteistänne!
Osanottoni kaikille vastanneille!
Meitä on : (
Ihminen elää niin omassa kiireisessä arjessaan, että ei tule ajateltua tällaista.. tai että tällainen sattuisi omalle kohdalle.. vaikka lehdestä lukee päivittäin miten kaikkea tapahtuu MUILLE!
Sitten kun omalle kohdalle sattuu, se todella pysäyttää ja laittaa ajattelemaan!!!
MIKSI.. on se kysymys mitä tulee mietittyä tänä päivänä aika usein!
Kirjoitit niin totta! Ei tällaisia järkyttäviä suru-uutisia osaa omalle kohdalle ajatella ja sitten yhtäkkiä, pahin mahdollinen tapahtuu.
Rakkaan äitini kuolemasta on nyt vähän reilu neljä kuukautta ja tänään "pomoni" kysyi jutellessamme, että etkö ole vieläkään päässyt yli asiasta. Olen miettinyt tätä koko päivän. Se tuntui niin pahalta. Ettäkö kolmessa kuukaudessa olisin surrut suruni rakkaan äitini poismenon johdosta. Suruhan on muuttanut sydämeeni asumaan, vaikka toivottavasti ajan myötä se muuttaakin muotoaan. Mutta toisaalta en ole vihainen hänelle, sillä hän ei varmaan tiedä mistä puhuu. Hän on onnellinen, jos ei ole joutunut kokemaan tällaista tuskaa.
Miksi? Sitä minäkin mietin päivittäin.
Voimia ja jaksamista!
Kukaan ei voi sanoa tai saa sanoa, kuinka pitkään ihminen saa surra! JOkainen ihminen on yksilö ja suree niin pitkään kuin siltä tuntuu... voi hyvä ihme sentään! Eipä taida pomollasi olla tosiaan kokemuksia! Minä ajattelen tällä hetkellä, että en selviä tästä milloinkaan : ( On niin paha olla : ( Jatkuva tyhjyys, kurkun kuristus, ahdistus, masennus ym... Hyvä, että arkirutiineista selviää. Odotan aamulla iltaa ja illalla aamua.. jos tämä tunne katoaisi.. Mutta tätä surun vaihetta kestää niin pitkään kuin kestää ja pitää yrittäää mennä vaan päivä kerrallaan eteenpäin. Ei suunnitella tulevaisuutta yhtään pidemmälle..jospa se siitä JOSKUS!!!
Voimia!
Itse menetin myös ainoan siskoni n.4vk sitten. En tiedä osaanko sinua lohduttaa, koska itsekään en tiedä miten selviän tästä. Halusin vain kertoa, että sinulla on kohtalotovereita. Mekin olimme siskoni kanssa todella läheisiä, jaoimme kaiken ja teimme paljon asioita yhdessä. Hän oli minun paras ja ainoa todella läheinen ystävä. Ei sitä surua voi mitata tai tunnetta kuvailla, jonka tämä on jättänyt jälkeensä. Ensimmäisen viikon olin shokkitilassa ja itkin ja pelkäsin vain, tuntui, että maailma romahtaa. Sitten pari viikkoa asia tuntui todella epätodelliselta, selvisin olemalla mahdollisimman paljon liikkeessä, tekemällä paljon töitä, urheilemalla paljon, pysähtymättä ollenkaan. Karkotin ajatuksen mielestäni ja tuudittauduin kai uskomaan, että ei hän ole oikeasti poissa. Nyt vasta olen oikeasti ymmärtäny, että emme näe enää ikinä. Se tuntuu vaan niin käsittämättömältä. Olin aina ajatellut, että olisimme lähellä toisiamme aina. Välillä tuntuu, että en ikinä selviä tästä, en varmasti täysin selviäkään. Toivon kuitenkin, että pystyn (ja myös sinä) kääntämään ajan kanssa muistot positiivisiksi, jotta ne toisivat iloa, eivätkä enää tuskaa. Minulla on paljon ihania muistoja siskostani ja toivon voivani olla onnellinen, että hän oli elämässäni 23v ja toi siihen niin paljon. Minulla oli maailman paras sisko koko lapsuuteni ja nuoruuteni, olen onnekas siitä. Ei elämä voi ikinä pysyä samana ja paikallaan, meillä on oma elämämme ja vielä paljon tekemistä täällä maailmassa, paljon ihania ihmisiä ja uusia kokemuksia.
Minua on auttanut puhuminen todella paljon, kannattaa jakaa kaikki pienimmätkin tuntemukset läheisten ihmisten tai ammattiauttajan kanssa, jotta ne eivät jää kytemään sisällä. Itkut pitää itkeä, eikä esittää liian vahvaa, mutta kuitenkin pysyä elämässäkin kiinni ja tehdä normaaleitakin asioita.
Piti vielä sanoa, että olen todella pahoillani puolestasi ja otan osaa suruusi. Ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Itselleni tämä ollut pahin asia, joka ikinä tapahtunut, tai voisi kuvitella tapahtuvan elämässä. Ei tällaista toivoisi edes pahimmalle viholliselleen. Toivon sinulle paljon voimia!
Hei!
Otan osaa suruusi!!! Minusta tuntuu juuri tuolta myös.. itse en ole kyllä kyennyt tekemään oikeastaan mitään.. haudalla vaan käymään ja sen tiimoin kävelemässä. Epätodelliselle tuntuu edelleen kaikki ja en tiedä miten saisi elämän tästä taas raiteilleen!!!
Jos haluat kirjoitella minulle yksityisesti ja näin saataisi molemmat vertaistukea.. laita viesti tänne : )
Voimia sinulle ja kaikille muillekin!!!
Kiitos paljon. Olisi kyllä todella kiva kirjoitella ihmisen kanssa, joka ymmärtää ja käy läpi samoja tunteita. Juuri, että molemmat saataisiin vertaistukea ja voitaisiin jakaa tunteita ja kokemuksia. Mä oon tosi kiitollinen mun ihanien ystävien ja tuttavien tuesta ja avusta, mutta eiväthän he tietenkään voi täysin ymmärtää miltä tuntuu tai mitä käyn läpi.
Mulle voi kirjoitella osotteeseen: [email protected]
Hei!
Postia lähti tulemaan sinulle :)
14.2 ystävänpäivänä meni minun veljeni alle 30vuotiaana työmaalla yllättäin sairauskohtaukseen..ei mitään sairauksia aiemmin.kova tekemään töitä.yhtäkkiä ennen työpäivän päättymistä tulitieto.että veljeni saanut jonku kohtauksen.tunnin elvytyksen jälkeen ei mitään tehtävissä sydän kohtaus,en ikinä olis uskonut että meille vois käyä näin.tarvin edelleen ulkopuolista apua tähän kamalaan suruun.28v saatiin tuntea toisemme joten tämä edes mennyt 8kk ei ole mitään auttanut tuntuu kuin se olis eilen tapahtunut.mutta yritetään päivä kerrallaan.otan osaa sun sisaren pois menoon..yritetään jaksaa.
Otan todella osaa suruusi: (
Itselläni, alan vasta nyt varmaan tajuamaan koko asian, että siskoa ei enää ole. Päivät ja yöt on yhtä tuskaa ja taitaa päivä päivältä mennä tuskaisempaa suuntaan... itkettää vaan ja on todella masentunut olo.. No minkäs teet, eikun pitää kärsiä vaan. On vaan niin hirveän ikävä, POHJATON KAIPUU!
Eheydynkö koskaan.. mietin..ja pystynkö tuntemaan vielä ilon...
Minun pikku siskoni kuoli auto onnettomuudessa
eilen olisi ollut hänen syntymä päivänsä..
tänään vien hänelle kynttilän ja käyn ostaa katajan
menetykset ovat aina kovia ja aika muuttaa surun ja tuskan ikävöinniksi.. kyllä se koville otti sillon kun se tapahtui.. minun tapani on käydä paljon haudalla.. muistan syntymä ja kuolin päivät
jouluna jne.. ja aina tulee hyvä mieli kun muistan
otan paljon osaa suruusi.. voimia sinulle.
Menetin aivan muutama päivä sitten siskoni,joka oli minulle ja on aina rakas.
Kuolema oli tavallaan odotettu,mutta tuli yllättäin kuitenkin liian varhain.
Saimme tietää syövästä vasta vajaa pari kuukautta sitten ja nyt hän on jo poissa.
En jaksa ymmärtää miksi??
Suru on pohjaton vailla mitään päämäärää.
Tiedän,että tästä selviää mutta kuinka ?
Voi kunpa voisin vielä kerran halata ja sanoa rakastavani häntä!
Tänään tulee päivälleen kuusi vuotta kun minä menetin ja muut läheiseni oman siskoni. On ollut raskasta, sitä en kiellä, menettää ns. ennenaikojaan oman ainoan siskonsa kuolemalle. Tappaja oli syöpä. Sen voinen vain kertoa, että ainut asia, mikä auttaa on ajankuluminen eteenpäin, ja omasta elämästään huoltapitäminen, elämä on vain meille jokaiselle annettu aikajana täällä maallisessa vaelluksessamme; meidän jokaisen pitää vain löytää oman elämämme johtotähdet ja oppia nauttimaan elämämme pienistäkin positiivisista asioista. Ajattelen noin, koska tiedän, että jos siskoni eläisi ja voisi meille tänne jääville sanoa jotain, hän varmaankin kehoittaisi meitä elämään elämämme niin nautittavasti kuin vain voimme, ja pienistä murheista piittamatta liikoja.
Itse menetin iso siskon auto-onnettomuudessa. Olin vasta 11v silloin. Monta kuukautta itkin yksin joka ikinen yö ja päivällä esitin että olin ihan kunnossa. Silloin myös pienenä tyttönä oli vaikeata ymmärtää miksi autossa kolme muuta henkilöä oli selvinnyt vain mustelmilla ja juuri siskoni oli menehtynyt. Onnettomuudesta on jo 5 vuotta mutta en kertaakaan ole asiasta puhunut kenenkään kanssa. Vanhempani puhuvat siskostani aina välillä ja jos itse olen paikalla hymähdän jotain ja menen muualle. Ylä asteelle mennessä vaihtui kaveri porukka, ja sain muutaman todella läheisen kaverin, mutta kukaan niistä ei nykyäänkään tiedä asiasta. Viikko sitten näin unen siskostani ja siitä asti on ollut palava halu kertoa ja puhua asiasta jonkun kanssa, kuitenkaan en pysty kun on tilaisuus..ja tiedän etten pysty puhumaan ilman että rupeaisin itkemään. en edes pysty ajattelemaan tapahtunutta itkemättä. Tänään sitten ajattelin etsiä keskustelua jos löytyisi kohtalotovereita..en vain millään tunnu pääsevän asiasta yli vaikka aikaa on kulunut tuo 5 vuotta.. Yhdestä asiasta olen kuitenkin kiitollinen, viimeinen muisto siskostani on kun radiosta soi semmonen hauska kappale ja siskoni tanssi sen tahtiin..sen muisteleminen saa aina hymyilemään mutta samalla taas itkettämään entistä enemmän.. Toivoisin todella jos voisin puhua etes netin välityksellä jonkun kanssa joka on kokenut samaa, ja ehkä auttaa pääsemään yli. Kun en oikein tiedä mitä tuntea, kun elämä on muuten niin hyvin ja en ole lähelläkään masentua, kun en asiaa ajattele niin olen onnellinen..mutta kun en halua olla kun mitään ei olisi koskaan tapahtunut..se olisi väärin siskon muistoakin kohtaan..tunteeko kukaan samaa?
Hei!
Osanottoni ensinnäkin kaikille!!!! Minulle voi kirjoittaa jos haluaa syvempiä tuntoja vaihtaa osoitteeseen [email protected]
http://hennnaslife.blogspot.fi/2012/12/sisaren-suru.html?showComment=1354460133903 !
jos haluat jutella, jätä kommentti blogiini :)
Facebookissa on myös suljettu sivu sisaruksen menettäneille.
N IIINKÖ
http://taikuuksia.blogspot.fi/search/label/Suru Mä olen kirjoittanut siskoni kuolemasta pari blogitekstiä, jotka löytyy täältä. Ja saa laittaa kommenttiboksiin kommentilla sähköpostinsa, jos haluaa jutella.
Ja tosiaan vielä lisäys, että noita kommentteja ei näe, ennen kuin hyväksyn ne julkaistavaksi, joten sähköpostiosoite ei tule näkymään muille, kun mulle.
Hei,
minäkin olen menettänyt sisareni. Hän oli isosiskoni ja tukenani aina. Tuntuu tyhjältä ilman häntä. Tapauksesta on nyt muutama vuosi, mutta silti hän on mielessäni joka ikinen päivä. Välillä tuntuu ettei kukaan ymmärrä miten pahalta minusta tuntuu vieläkin jokainen päivä, mutta toisaalta eihän siitä voi muita syyttää. Elämän täytyy silti jatkua, vaikka ei aina siltä tunnukaan :( Voimia kaikille!
Heippa,
olen menettänyt pikkuveljeni tapaturmaisesti. Tapahtuneesta on useampi vuosi, mutta edelleen se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Asia on vaikea, eikä vertaistukea helpolla löydä. Nuoren ihmisen kuuluu ajatella olevansa lähes kuolematon, kuolema ei ole asia, jota nuoren kuuluu ajatella. On siis musertavaa joutua kokemaan nuoren, rakkaimman ihmisen kuolema, silloin kun elämän kuuluisi olla täynnä unelmia ja suunnitelmia tulevaisuudelle. Liian nuorena joutuu hyväksymään elämän epävarmuuden. Asia tuntuu niin väärältä ja epäreilulta, että helpolla menettää uskon koko elämään. Ei uskalla enää tehdä suunnitelmia ja unelmoida "ihanasta" tulevaisuudesta, kun eihän sitä koskaan tiedä mitä tässä epäreilussa maailmassa seuraavaksi tapahtuu ja kuka rakas lähtee. Itselläni on ainakin vielä usein epävarmuuden ja pelon tunne tulevasta, puhumattakaan suuresta ikävästä veljeä kohtaan.
Auttaa kuitenkin, kun yrittää uskoa johonkin, vaikka se ajoittain vaikeaa onkin. Itse parhaimpina hetkinä uskon niin ihanan veljeni olleen täällä vain meitä opettamassa. Ollessaan niin hyväsydäminen, pääsi hän jo enkeliksi. Tämä auttaa minua jaksamaan ja hyväksymään asian. :)
Toivon todella kaikille, jotka saman asian kanssa kamppailevat, uskoa parempaan tulevaisuuteen. Meillä kaikilla on oma taakkamme kannettavana, joillain se on vain epäreilun musertava. Uskon(ainakin toivon) kaikkeen olevan syynsä, jonka ehkä tulemme ymmärtämään. Ehkä joskus tulen kohtaamaan veljeni siellä pilven reunalla ja hän osaa vastata niin moneen kysymykseeni.
Minäkin menetin siskoni. Hän kuoli alkoholin aiheuttamiin sairauksiin. Yritin auttaa, moneen kertan. Sitten en enää jaksanut. Pelkäsin ihmisiä keiden kanssa hän liikkui, niin en voinnut tavatakaan häntä. Kuolinvuoteella näin hänet viimeisen kerran. Näin sen vanhan katseen hänen silmissään hän oli luovuttanut niin nuorena. Olisiko minun pitänyt kuitenkin yrittää auttaa. Olisinko pystynyt siihen tälläkertaa, en tiedä. Ei ole vastauksia. Vain suru jäljellä. Käyn haudala usein. Nyt olen vieraillut hänen luonaa useammin kuin viime vuosina kun hän eli. Näin häntä hyvin harvoin. Kaksi viimeistä kertaa sairaalassa. Hän oli kuin eri ihminen. Viina oli tehnyt tehtävänsä. Minun rakas ihana kaunis hyväsydämminen iloinen nauravainen pikku sikoni. Nyt hän on uurnassa maan alla. En voi enää auttaa. Nyt se on myöhäistä. Liian myöhäistä....