No nii ..avioeron ykkösvaihe on siis alkanut..mieliala vaihtelee helpottuneesta..ahdinkoon..vaimo teki aloitteen asiaan ja nimeni laitoin mukisematta..riidat on riidelty ..2 lasta jää nyt ilman ehjää perhettä ..se on todella ahdistava ajatus..vaimo haluaa nyt ajatella vaan ihan itseänsä...mielestäni on sitä kyl tehnyt niinkauan kun yhes olaan oltu..teki lapset ja heti töihin ku tikeiltää selvis ..minä ja anoppi hoidettiin lapsia minkä vuorotöiltämme kerkesimme ..naimisiin oli kiire..vuoden verran seurusteltii..vaan minä sinisilmä kun oli rakastunut ja luulin että hän on se oikea lähdin samaan kelkkaan ..7vuotta kestin jatkuvaa nalkutusta ja moitintaa vaikka yritin parhaani olla mieleksi ..moni vierestä katsonut sanoi että ajatteleko kauan jaksavasi kun olet aina vain kotona passaamassa ja hoitamassa perhettäsi ..loukkaanuin noista sanoista koska perheeni oli se asia jonka eteen olin valmis uhraamaan kaiken aikani ja tarmoni..lihoin 25 kiloa kun en päässyt edes lenkille...tämän vuoden aikana kun minunkin mitta tuli täyteen läksin kaikenmaailman tekosyihin vedoten lenkille tai salille olen saanut nuo 25 kiloa pois ja saanut itsetuntoni kohdalleen ..olen valmis kohtaamaan uuden elämän mahdollisuudet..täältä tullaan elämä
Ohi On
"Kaiken se kestää :))...
3903
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Älä anna kaikkea, eron huumassa. Älä sotke sosialiämmiä eroon, ole jämäkkä ! Taas elossa.
Minulla on sama tilanne. Vaimo vietti vapaavuoden, tutustui naapuriin ja siitähän se lähti... Hänen ystäväpiirissään tapahtui jonkinlainen joukkohysteria. Monet heistä erosivat samaan aikaan, vaikka luulin, että heillä oli kaikki kunnossa. Niin tosin luulin omasta liitostanikin.
Jälkeenpäin olen kuullut, että he suunnittelivat kaikki yhdessä, toinen toistaan tukien, Mutta hei, sitä vartenhan ystävät ovat.
Lapsia on valtava ikävä joka ikinen päivä. Suurimpana menetyksenä koen lasten ohella luottamuksen täydellisen menettäminen. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta ja olen luottanut ja uskonut häneen täydellisesti.
Avioero koskettaa myös muita. Lasteni isovanhemmat ovat olleet meille hyvin läheisiä ja ero on aina menetys myös heille. En vieläkään pysty puhumaan heille, koska he ovat liian läheisiä ja minun ajatukseni heidän tyttärestään ovat osin painokelvottomia tällä hetkellä. En ole pystynyt puhumaan, mutta olen kirjoittanut heille. Siten pystyn kontrolloimaan ajatusteni ja tunteideni esittämistä paremmin. Tekstistäsi voisin kuvitella, että sinulla on läheiset suhteet anoppiisi. Yritä pitää välit läheisinä.
Arkiasioista vielä, vaikka luulen, että ne eivät ole nyt päällimmäisenä mielessäsi. Mikäli luovutat omaisuutta ajatellen lasten parasta, pidä huoli, että asiat tulee paperille. Jos tarkoituksesi on esimerkiksi taata lapsillesi asuminen omassa kodissasi, siitä pitää olla merkintä osituskirjassa, jolloin se voidaan katsoa hyväksesi elatusmaksuissa. Tämähän on vain oikeudenmukaista luovuttajaa kohtaan, vai mitä?
Itse en lähimainkaan ole toipunut erosta. Takapakkia tulee päivittäin. Tunteet velloo lähinnä surutyön eri asteissa. Iloa tästä on vaikea hakea. Toivon, että itse saat koottua palaset yhteen ja elämään kiinni.
On aika surullista lukea erosta yllättyneiden miesten/naisten kirjoituksia. Kuinka kaikki on tullut täytenä yllätyksenä hyvään liittoon ja kuinka koko maailma on sitten romahtanut.
Olen itse taistellut monta vuotta avatakseni mieheni silmät, että hän näkisi kuinka onneton olen. Hän elää jossain ihan muussa maailmassa; ei näe pyykkikasoja, ei tiskivuoria, ei tyhjää jääkaappia. Ehkä olen osaltani luovuttanut ja antanut olla. Teen itse, tuleepahan hoidettua. Pikkuhiljaa kaikki on jäännyt minun hoidettavaksi.
Välillä sitten saan raivarin jostain epämääräisestä - tyhjänpäiväisestä.
Terapiassakin ollaan käyty, mutta sielläkin tuli esiin vain tämä totaalinen näkemysero arjestamme.
Miehen mielestä se vaan hoituu, eikä ongelmaa ole, joten mitään ei voi tehdä asian korjaamiseksi.
Ystävien kanssa jutellessa aika monella on samanlainen ongelma, aihe vaan saattaa vaihdella.
Kaiketi mekin sitten "toisiamme tukien" eroamme jokseenkin samaan aikaan, kun mittamme on lopullisesti täynnä. Ja yllätämme miehemme.
Ehkä toivoisin vain, että tekin miettisitte osaltanne mitä olette tehneet väärin. Jotta oppisitte jotain. Itse tein virheeni silloin kakskymppisenä, kun nuoruuden typeryyttäni lähdin vastuullisen kodinhoitajan tielle. Olisi silloin pitänyt äänekkäämmin pitää puolensa ja vastuuttaa toinenkin. Hiljaisen marttyyrin rooli ei oikein auttanut asiaani... Lasten kanssa muutosta ei enää ole pystynyt tekemään, kun asiat on vaan hoidettava.
Mielestäni, jos kaksi itsenäisesti onnellista ihmistä elää yhdessä onnellista elämää, voi eroa ihmetellä. Muussa tapauksessa parisuhteessa on jotain ollut pielessä.