Tutustuin mieheen jo yhdeksän vuotta sitten, kavereina rämmittiin eteenpäin vuosia. Suhteet vaihtui itsekullakin ja hauskaa oli aina tasata tilejä parhaalle kaverille. Kolmisen vuotta sitten mies aloitti kilpajuoksun ja vannoi rakkautta harva se hetki ja hengitti niskaan kerta toisensa jälkeen... epäilin itse suhteen mahdollisuuksia, keväällä annoin periksi ja molemmat jätettiin tapailut sikseen. Ehtona oli, että kaikki tai ei mitään, ei puolitapailua, ei särkyneitä sydämiä, ei piilotettuja tunteita.
Kesällä vannottiin rakkautta ja suunniteltiin pitkälle tulevaisuutta. Syyskuussa mies lähti työkomennukselle Kiinaan. Kiinassa totesi, että hän on liian kaukana ja liian kadoksissa ajatellakseen tällä hetkellä suhdetta... puolen vuoden työkomennus kääntyi kaksi viikkoa sitten lokakuun loppuun asti. Miehellä oli kiire tehdä hommia. Lauantaina tuli tekstiviesti, hän on takaisin Kiinasta ja tavannut lentokentällä jonkun kivan tytön. Eilen sitten romahti maailma lopullisesti. Hän haluaa olla kanssani ystäviä ei sen enempää eikä sen vähempää. Meidän molempien pitäisi jatkaa omaa elämäämme... ystävinä. Syytä ja selitystä mihinkään ei tullut. Hän on yli ja ympäri minusta ja kysymyksiin ei yksinkertaisesti ole kuulema vastauksia.
Mutta miten tästä eteenpäin? Yöllä tuli nukkua kaksi tuntia. Ensinmäisellä kerralla heräsin siihen, että itkin. Toisella kerralla olin yöllä yksin tyhjässä junassa... niin pirun kadoksissa ja yksin. Miehen mukaan tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, hän on aikaisemminkin puhunut tästä... joo kyllä, neljä viikkoa sitten ja syy oli aina välimatka. Samalla kun itse hakkaan päätä seinään pitkän päivää ja itken selmät päästäni, toinen tilittää edelleen tekemisiään ja menemisiään minulle... ystävällensä. Idioottina minulla ei ole minkäänlaisia voimia torjua tätä uutta hienoa "ystävyyttäkään" vaan imen itseeni kaiken mitä miehestä irti saan. Samalla hengittäminenkin sattuu ja rintaa kuristaa. Mitä tulee taas kaikkeen muuhun, minun pitäisi vain päästä siitä yli... siitä ei enää puhuta, nyt ollaan ystäviä.
Mutta kun ei me oikeasti olla koskaan oltu edes vain ystäviä... kaikki puhe yhdeksän vuoden ajalta on käsittänyt enemmän ja vähemmän vihjailuja suuntaan tai toiseen. Itselläni on rankka ero takana kolmen vuoden takaa... en halunnut samaan jamaan uudestaan, siitäkin toipuminen vei toista vuotta. Tällä kertaa kaikki tuntuu kahta kamalammalta ja vaikeammalta, kun mihinkään ei oikeasti ole mitään syytä... hän nyt vain haluaa. Hän on myös luokkaantunut siitä, että tunnen itseni hyväksikäytetyksi... en tiedä muuta nimitystä koko tapahtumalle.
Enkä edelleenkään tiedä mitä tehdä. Tuntuu että koko elämäni on palasina. Kaikki ne toiveet ja suunnitelmat tulevaisuudelle. Mistä voimia kerätä ne rikkoontuneet palaset yhteen ja liimata ja läheä taas eteenpäin... ei oikeasti kiinnosta. Mies oli koko maailmani... halusi, lupasi, vaihtoi taktiikkaa ja jahtasi niin kauan, että sai kiinni. Sen jälkeen olikin aika siirtyä seuraavaan. Kuulema minun takia hän kuitenkin menetti yöunensa... oli siitä pahalla tuulella.
Ja minä, kuinka koskaan voin antaa anteeksi tätä itselleni, tai miehelle... kuinka voin painaa eteenpäin ystävinä ja aloittaa siitä ettei mitään koskaan tapahtunut? Toivoisin että voisin toivottaa miehen alimpaan helvettiin ja pyyhkiä hänet elämästäni... mutta kuinka?
Olen oikeasti niin rikki ja palasina että en näe syytä enää mihinkään ja sattuu niin pirusti.
Kesällä vannottiin rakkautta ja suunniteltiin pitkälle tulevaisuutta. Syyskuussa mies lähti työkomennukselle Kiinaan. Kiinassa totesi, että hän on liian kaukana ja liian kadoksissa ajatellakseen tällä hetkellä suhdetta... puolen vuoden työkomennus kääntyi kaksi viikkoa sitten lokakuun loppuun asti. Miehellä oli kiire tehdä hommia. Lauantaina tuli tekstiviesti, hän on takaisin Kiinasta ja tavannut lentokentällä jonkun kivan tytön. Eilen sitten romahti maailma lopullisesti. Hän haluaa olla kanssani ystäviä ei sen enempää eikä sen vähempää. Meidän molempien pitäisi jatkaa omaa elämäämme... ystävinä. Syytä ja selitystä mihinkään ei tullut. Hän on yli ja ympäri minusta ja kysymyksiin ei yksinkertaisesti ole kuulema vastauksia.
Mutta miten tästä eteenpäin? Yöllä tuli nukkua kaksi tuntia. Ensinmäisellä kerralla heräsin siihen, että itkin. Toisella kerralla olin yöllä yksin tyhjässä junassa... niin pirun kadoksissa ja yksin. Miehen mukaan tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, hän on aikaisemminkin puhunut tästä... joo kyllä, neljä viikkoa sitten ja syy oli aina välimatka. Samalla kun itse hakkaan päätä seinään pitkän päivää ja itken selmät päästäni, toinen tilittää edelleen tekemisiään ja menemisiään minulle... ystävällensä. Idioottina minulla ei ole minkäänlaisia voimia torjua tätä uutta hienoa "ystävyyttäkään" vaan imen itseeni kaiken mitä miehestä irti saan. Samalla hengittäminenkin sattuu ja rintaa kuristaa. Mitä tulee taas kaikkeen muuhun, minun pitäisi vain päästä siitä yli... siitä ei enää puhuta, nyt ollaan ystäviä.
Mutta kun ei me oikeasti olla koskaan oltu edes vain ystäviä... kaikki puhe yhdeksän vuoden ajalta on käsittänyt enemmän ja vähemmän vihjailuja suuntaan tai toiseen. Itselläni on rankka ero takana kolmen vuoden takaa... en halunnut samaan jamaan uudestaan, siitäkin toipuminen vei toista vuotta. Tällä kertaa kaikki tuntuu kahta kamalammalta ja vaikeammalta, kun mihinkään ei oikeasti ole mitään syytä... hän nyt vain haluaa. Hän on myös luokkaantunut siitä, että tunnen itseni hyväksikäytetyksi... en tiedä muuta nimitystä koko tapahtumalle.
Enkä edelleenkään tiedä mitä tehdä. Tuntuu että koko elämäni on palasina. Kaikki ne toiveet ja suunnitelmat tulevaisuudelle. Mistä voimia kerätä ne rikkoontuneet palaset yhteen ja liimata ja läheä taas eteenpäin... ei oikeasti kiinnosta. Mies oli koko maailmani... halusi, lupasi, vaihtoi taktiikkaa ja jahtasi niin kauan, että sai kiinni. Sen jälkeen olikin aika siirtyä seuraavaan. Kuulema minun takia hän kuitenkin menetti yöunensa... oli siitä pahalla tuulella.
Ja minä, kuinka koskaan voin antaa anteeksi tätä itselleni, tai miehelle... kuinka voin painaa eteenpäin ystävinä ja aloittaa siitä ettei mitään koskaan tapahtunut? Toivoisin että voisin toivottaa miehen alimpaan helvettiin ja pyyhkiä hänet elämästäni... mutta kuinka?
Olen oikeasti niin rikki ja palasina että en näe syytä enää mihinkään ja sattuu niin pirusti.
Vastaukset 3
Vanhimmat
sinulle että tsemppii, ja varmasti et ole ainoa jolla on tuollaisia suruja ollut/tullut.
Joskus yhdestä naiset ajattelin että näin me eletään yhdessä ja tehdään ne asiat jotka oltiin suunniteltu, mutta sitten vain yksi kaunis päivä toinen hävisi, ihan noin vain.
Vieläkin sattuu, paljonkin kun aina välillä eksyn tänne lukemaan kirjoituksia.
Kokonaisuudessaan tiedän että se vaikutti elämääni todella paljon, mutta hiukan paremmin jo menee nyt kuitenkin.
Mutta, koitahan jaksaa nimittäin edessäpäin kyllä vielä on valoa, sinullakin.
t.melkein kohtalotoveri..
Sama tilanne itsellä noin 1 v sitten. Ihan palasina elämä jonkun aikaa. Mutta nyt jo voi asiaa miettiä ja opiksi on otettu.
Ystävyyttä ei kannata muuttaa rakkaussuhteeksi, siinä kun menettää niin paljon muutakin.Vähän on vaikeaa , ajoittain, luottaa miehien puheisiin vieläkin.Tuli varovaiseksi, ei usko kaikkea kuulemaansa ja näkemäänsä.
Koita jaksaa kaikesta huolimatta. Aurinko paistaa vielä.
T: Sisar
Seitsemän vuotta sitten tutustuttiin.. sillon oli jo säpinää..kavereita oltiin..ja ystäviä..sitten kolme vuotta sitten mies tajus et oisin se oikee..ja alettiin ihan oikeasti seurustelemaan..jätin silloisen mieheni hänen takiaan ja nyt mies sanoi et ei tuu mitään..ahdistaa mukamas.. en mä ymmärrä.. ja nyt on rikki olo.. hänen takiaan jo monesti..