johon kirjoittaisin, mutta valitsin nyt sitten tämän, koska sydämeen ainakin sattuu tämä kaikki.
Luulin löytäneeni aivan ihanan miehen. Miehekkään, taitavan, kaiken osaavan, lasten kanssa toimeentulevan, rehellisen, avuliaan, herrasmiehen, jonka rinnalla saisin olla rauhassa nainen, eikä itse enää tarvitsisi osata yhtäkään "miestenhommaa" ja joka suojelisi ja olis lojaali ja jota itse taas puolestani voisin hemmotella, rakastaa, yllättää ja pitää hänestä omalla naisellisella tavallani huolta.
Melko pian hän osoitti käytöksellään osaavansa käyttäytyä myös typerästi, mutta otti opikseen siinä asiassa ja taas jatkui mukavasti.
Jonkin ajan kuluttua myöhemmin sitten alkoi tulla esille se oikea puoli hänestä. Ilkeä, rumasti puhuva, toisia mollaava, toisten tunteet huomiotta jättävä, välillä kuitenkin taas se ihana mies, joka ymmärtää pyytää anteeksi typerää käytöstään. Mutta kuitenkin taas aivan yllättäen sanookin todella törkeästi. Väittää rakastavansa, mutta voiko oikeasti sanoa rakastamalleen ihmiselle niin törkeästi, kuin hän. En ainakaan minä voisi.
Ja tästä kaikesta huolimatta itkettää pelkkä ajatuskin, että eroaisin hänestä :'(
Mikä ihme se typeristä typerin tunne on, joka meitä ihmisiä pitää kiinni epätasapainoisissa suhteissa?
Nyt olen hetken päättänyt olla vastaamatta hänen puheluisinsa ja viesteihinsä (jos nyt vaivautuu edes soittelemaan/tekstailemaan, saati sitten käymään) ja katsoa, alkaako miettiä, mistä voisi johtua ja miltä minusta tuntuu tyhmänä lähetellä viestejä, joihin saa sitten joskus vastauksen, jos saa. No, toistaiseksi olen tästä tempustani saanut vain syyllisyydentunteen sisälleni :(
HITTO!!! Rakkaus on yks typerä idiootti tunne!!!
Luulin löytäneeni aivan ihanan miehen. Miehekkään, taitavan, kaiken osaavan, lasten kanssa toimeentulevan, rehellisen, avuliaan, herrasmiehen, jonka rinnalla saisin olla rauhassa nainen, eikä itse enää tarvitsisi osata yhtäkään "miestenhommaa" ja joka suojelisi ja olis lojaali ja jota itse taas puolestani voisin hemmotella, rakastaa, yllättää ja pitää hänestä omalla naisellisella tavallani huolta.
Melko pian hän osoitti käytöksellään osaavansa käyttäytyä myös typerästi, mutta otti opikseen siinä asiassa ja taas jatkui mukavasti.
Jonkin ajan kuluttua myöhemmin sitten alkoi tulla esille se oikea puoli hänestä. Ilkeä, rumasti puhuva, toisia mollaava, toisten tunteet huomiotta jättävä, välillä kuitenkin taas se ihana mies, joka ymmärtää pyytää anteeksi typerää käytöstään. Mutta kuitenkin taas aivan yllättäen sanookin todella törkeästi. Väittää rakastavansa, mutta voiko oikeasti sanoa rakastamalleen ihmiselle niin törkeästi, kuin hän. En ainakaan minä voisi.
Ja tästä kaikesta huolimatta itkettää pelkkä ajatuskin, että eroaisin hänestä :'(
Mikä ihme se typeristä typerin tunne on, joka meitä ihmisiä pitää kiinni epätasapainoisissa suhteissa?
Nyt olen hetken päättänyt olla vastaamatta hänen puheluisinsa ja viesteihinsä (jos nyt vaivautuu edes soittelemaan/tekstailemaan, saati sitten käymään) ja katsoa, alkaako miettiä, mistä voisi johtua ja miltä minusta tuntuu tyhmänä lähetellä viestejä, joihin saa sitten joskus vastauksen, jos saa. No, toistaiseksi olen tästä tempustani saanut vain syyllisyydentunteen sisälleni :(
HITTO!!! Rakkaus on yks typerä idiootti tunne!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mikä vittu teitä ihmisiä nykyään vaivaan kun mistään asiasta ei osata keskustella!
Kevytsuhteet on sitä varten, jos eräänä aamuna ei aamuilme miellytä, lähdetään meneen. Vanhanaikaista kysyä syytä toisen pahaan oloon. Pahasta olosta tuollakin miehellä taisi olla kysymys, eli ei ollut narsisti-psykopaatti hänkään.