On vakituinen työ, ystäviä, mielenkiintoisia harrastuksia, hyvä kämppä, mahdollisuus matkustamiseen ja mukava ulkonäkö. Silti elämä tuntuu todella tyhjältä. Rakkauden ja hellyydenkaipuu on valtava, mutta ihmistä jolta näitä saisi ja jolle näitä voisi antaa - ei jostain syystä löydy. En vain tapaa jostain syystä miehiä (olen nainen), baareissa en jaksaisi luuhata koska en tähänkään mennessä sieltä ole ketään löytänyt. Täytyy kai vain tyytyä tähän, mitä nyt on. Onhan se jo paljon enemmän kuin mitä joillakin ihmisillä on. Vain rakkaus puuttuu.
Vanhenemistakaan en jaksa enää surra, koska tuntuu että mitä nopeammin aika ja vuodet menevät, sitä nopeammin tämä tyhjä vaellus loppuu ja tästä tyhjyyden tunteesta pääsee eroon. Arki vain tuntuu kestämättömältä, vaikka se on täynä ohjelmaa ja menoja. Olenkohan yksin näine ajatuksineni?
Vanhenemistakaan en jaksa enää surra, koska tuntuu että mitä nopeammin aika ja vuodet menevät, sitä nopeammin tämä tyhjä vaellus loppuu ja tästä tyhjyyden tunteesta pääsee eroon. Arki vain tuntuu kestämättömältä, vaikka se on täynä ohjelmaa ja menoja. Olenkohan yksin näine ajatuksineni?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olisi mukava tietää minkäikäinen olet? Mä kohta kolmekymppinen ja samat fiilikset. Elämä tuntuu turhalta yksin kulkea. Millään ei ole mitään merkitystä, mikään ei ole minkään arvoista, kun ei voi niitä jakaa kenenkään kanssa.
No tytöt, tytöt...
Ei saa vaipua synkkyyteen vaikka välissä tyhjältä tuntuisikin. Itselläni on välissä kans todella vaikeita kausia kun tuntuu ettei elämässä todellakaan oo mitään. Silloin pitää vaan yrittää löytää jotain aktiviteetteja jotta saa pahimmat murheet unohdettuja. Itse oon vähän yli 30v (mies) ja oon ajatellu että kyllä se tästä joskus vielä kohenee tämäkin elämä, vaikka joskus pahasti kohteleekin. Kannattaa muistaa että "asioilla on tapana järjestyä".
Kolmekymppinen minäkin. Seurusteluyrityksiä on takana, mutta jostain syystä ovat päättyneet. Joskus omasta aloitteestani, joskus toisen. Pari viime kertaa olen törmännyt miehiin, joilla on vaikea ero takana 6-10 kk sitten - ovat rikki vielä ja käyttävät minua laastarina. Ja minä varmaankin liian kilttinä ihmisenä kuuntelen, ihastun ja toivon että suhteesta tulisi jotain. No kaava on tietenkin selkeä, ei siitä voi mitään kestävää tulla. Mies katoaa, kun on päässyt jaloilleen.
En tiedä miten kaavan saisi muutettua ja miten sitä tapaisi erilaisia miehiä, miten tapaisi fiksuja ja mukavia miehiä ylipäätään. Kaikki taitavat olla jo varattuja.
En sinänsä etsi onnea toisesta ihmisestä. En oleta että toinen ihminen tekee minut onnelliseksi tai että hän on joku unelmien prinssi, vailla vikoja. Mutta, olen kuitenkin samaa mieltä Viivin kanssa: "mikään ei ole minkään arvoista, kun ei voi niitä jakaa kenenkään kanssa. " Ei sitä turhaan sanota, että "jaettu ilo on kaksinkertainen ilo." Ja se mikä tekee minut kaikista onnettomimmaksi, on ajatus että elämä jatkuu tällaisena rakkaudettomana, tyhjänä vaelluksena.
Uusia harrastuksia ja menoja on tullut keksittyä niin paljon, että höyry päästä nousee. Jotkut harrastukset ovat pelkkiä korvikkeita yksinäisyyden ja turhuuden tunteelle. Mikään harrastus ei kuitenkaan pysty poistamaan niitä tunteita.
Sitäkin olen kokeillut, että unohdan koko jutun. En edes ajattele koko asiaa, saati sitten yritä etsiä ketään. Jospa luovuttaminen auttaisi ja "asiat järjestyisi itsekseen". No vuosi kului, ilman minkäänlaista kontaktia miehiin (muutakuin tietenkin työelämässä ym.)
Nyt tuntuu siltä että on vain hyväksyttävä se tosiasia, että yksin sitä ollaan koko loppuikä. Se tuntuu todella pahalta, enkä vielä haluaisi luovuttaa, mutta faktoille ei mahda mitään. Mitenhän sitä silti saisi arjen kestettävämmäksi? Iloa ja sisältöä elämään?
...asia elämässä on rakastaminen ja rakkauden vastaanottaminen. Aidosti ja täydestä sydämestään. Olen 34v mies, yksin. Yksi 13 vuoden suhde takanapäin, sen jälkeen koin sellaisen rakastumisen jota en tiennyt olevan olemassakaan. Aivan huikea kokemus ja löysin itsestäni sellaisia tunteita, joita en tiennyt itselläni olevan. Vaan se jäi hyvin lyhyeksi kokemukseksi ja tällä hetkellä olen taas yksin.
Vaan toivo elää. Olen sen kokenut ennen, miksen kokisi sitä vieläkin. Kaikille meille lienee se täydellinen kumppani jossain. Löydän hänet tai hän löytää minut! Tsemppiä sulle. Aurinko tosiaan paistaa vielä risukasaankin, kun sen aika on!
Tärkeintä elämässä on oma terveys ja raha. Raha tekee ihmisen onnelliseki ja täyttää näin mainiosti ihmissuhteen puuttumisen aiheuttaman kolon sydämessä.
Rahaonnea vaan kaikille =)
Eipä niitä kumppaneita ole niin helppo löytää.
Aina kun luulee, että nyt tää on se, niin se loppupeleissä ehkä vielä paskempi kun se edellinen.
Halaa monitoria. Se on lämmin ja yhtä herkkä kun mieskin.
Ite nukun mäkkäristä ostetun 1€ mupettipehmolelun vieressä aina. Onhan se vähän hiljanen, mutta ainaki se osaa kuunnella!
Et oo,miul on ihan sama ongelma (oon vain mies)
Minä taas olen jo 45- vuotias, erosin 14 vuotta sitten. Päätin, että opettelen olemaan tyytyväinen elämääni yksin, ja onnistuinkin.. En kaipaa miestä arkielämääni -kaikki on näin paljon helpompaa. Olen ajatellut, ettei ihminen voi onnellisuuttaan löytää toisesta ihmisestä vaan itsestään ja tästä hetkestä. Tosin joskus, kun en pidä varaani, varsinkin vanhempien pariskuntien yhteisymmärrystä henkivät keskinäiset katseet saavat kyyneleet kihoamaan silmiini.
En sano, että tapani toimia olisi se paras tapa. Se oli minun selviytymiskeinoni arjesta pienten lasten kanssa.
kyllä se siittä. Pane ilmoitus Deitti.nettiin ja sinkut.nettiin ja ja lehtien vastaaville palstoille ja vastaile itse toisten ilmoituksiin ja kun kiinnostava ehdokas löytyy lähdet tapaamaan. Nettiviestien tai kirjeiden vaihdossa ole rehellinen.
Itse olin vielä 29 vuotiaana vailla kumppania. Sitten laitoin kirjeenvaihtoilmoituksen lehteen eikä mennyt puolta vuotta kun jo seurustelin nykyisen vaimoni kanssa.
Kiitoksia kaikille rohkaisevista kommenteista! Ihme juttu miten rohkaisevia ja miellyttävän tuntuisia ihmisiä täällä palstoilla liikkuu. Olo on jo hieman parempi, pieni toivonkipinä elää että kyllä tämä tästä.. Juttelin äidin kanssa eilen tästä asiasta ensimmäistä kertaa elämässäni, ja on se hassua kuinka äiditkin osaavat asettaa sanansa niin oikein että helpottaa heti. Vaikka tytär on jo kolmikymppinen, eikä yleensä puhu äidilleen tilanteestaan. :o)