Äiti mun on sua ikävä...

aina sanotaan aika parantaa, tottahan se on, mutta se ei suurimmassa surussa lohduta. Otan osaa sinun ja teidän suruunne. Läheisen poismeno on aina kamala kokemus, mutta kuten kaikki sanoo elämä on tälläistä. Myös minulla on äiti kuollut siitä vain on jo aikaa 6 vuotta, silloin o´lin sellanen reilu parikymppinen nuori nainen, jolla oli eka lapsi hoidettava. Äitini kuoli ihan yllättäen sairauteen, tuntui että elämä kaatui heti kert heitol, olin niin yksin kuin ihminen olla voi, pelkäsin lapseni hoitoa, kuka minua neuvoisi,auttaisi.. ihan järkyttävää näin jälkeenpäin ajatellen.

Äidin pois meno on aina kova tilanne. Sitä jää jollain tapaa orvoksi. Mutta kuten sanotaan aika parantaa, niin näin se on. Nyt pystyn puhumaan jo äidistäni, mutta siihen meni vuosia ennenkuin selvisin. Oma äiti on aina oma äiti. Mä en osaa sulle sanoa kuin kovasti tsemppiä. Elä joka hetki ja sure surut. Eikö ole ihana että meillä oli äidit joita me kiitetään!

Voimia tosiaan ja suuri virtuaali kukkakimppu valkoisia ruusuja.
Äidit on niin ihania, silti heidät otetaan meiltä.

Vaikka kuinka tietäisi, ettei parantumisen mahdollisuutta enää ole, niin aina se kuolema tulee yllätyksenä.
Nyt ovat kuitenkin äidin tuskat varmasti loppuneet ja uskon, että hän on teidän lähellänne jos hän vähänkään pystyy asiaan vaikuttamaan....

Minunkin on niin kova ikävä äitiä. Äiti kuoli yllättäen kolmisen kuukautta sitten. Soitin äidin hautajaisissa laulun, jonka sanat kuvaavat hyvin sitä, miten rakas ja tärkeä äiti on. Ainakin minulle.

Laulun nimi on ÄITEJÄ ON YKSI VAIN ja kertosäe menee seuraavasti : "haaveet ne haihtuvat, ystävät vaihtuvat, äitejä on yksi vain". Nuo sanat kertovat niin paljon siitä tuskasta, ikävästä ja tyhjiöstä, minkä äidin poismeno jätti, sekä siitä, miten korvaamaton, hyväsydäminen ja rakastava äiti on. Eihän kukaan rakasta lastaan niin kuin äiti.

Voimia kaikille äitiänsä ikävöivillle! Ja toki muillekin sureville!

Oma äitini kuoli kaksi viikkoa sitten.
Siunaus takana, uurnanlasku vielä edessä.
Pohjaton suru ja ikävä heltiämätön.
Äitini oli nuori, mutta pitkään parantumattomasti sairas.
Luen äidin kirjoittamia runoja ja ikävöin.

Menetin hänet, yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä, kolmisen kuukautta sitten. Ikäväni on pohjaton. Oma perhe takaa sen,että jaksan eteenpäin vaikka ikävä kaivertaa mieltä jokaikinen päivä. Minun äitini, lempeä ja kiltti ihminen. Joka aina oli valmis auttamaan minua ja perhettäni, aina valmis kuuntelemaan. Nyt hän on poissa. Kenelle nyt kerron lasteni kuulumiset, kenen kanssa jutustelen jokapäiväisistä asioista?
Miten paljon sitä menettää äidin mukana. Tiesin sen toki aikaisemminkin,mutta en tiennyt että luopuminen tulisi näin pian ja yllättäen. En tiennyt puhuvani viimeistä kertaa sinä marraskuisena sunnuntaina, kun lopetin puhelun sanoen " soitellaan". Ei soiteltu enään, ei enään koskaan.
Äiti, minun on niin ikävä.

Voi ku Surullinen runo!