Lapsen käsitys kuolemasta

Tuossa aiemmin kirjoitin aiheesta mutta ylläpito poisti sen, tässä uusiksi vaikkei ihan ole vastaus kysymyksiisi.
Olen seurannut erään perheen elämää ja kiinnitin huomion nyt reilu 5 vuotiaaseen lapseen (hän oli 4kk ikäinen isänsä kuollessa).
Isovanhemman (isän äiti) luona käydessään hän toisinaan muuttuu kärttyisäksi ja kiukuttelee ja vaatii huomiota enemmän kuin muulloin, lisäksi hän kyselee kuolemasta.
Viimeeksi nukkumaan mennessä hän sanoi ettei halua kuolla yksin ja kyseli että mitä pitäisi tehdä ettei kuolisi.
Mielestäni liiallinen kuolemasta puhuminen vahingoittaa lapsia.
Lapsille pitää vastata selkeästi kun he kysyvät mutta ei käyttää heitä hyväksi henkisesti.
Jos isovanhemmat purkavat ikäväänsä ja suruaan lapsen kautta he voivat vahingoittaa lasta pahastikkin, tätä eivät kaikki tunnu tajuavan.
Mitä tulee kysymyksiisi niin oman perheen kohdalta voin kertoa vastauksia toisen vanhemman kuolemasta.
1. Nuorin 10v. Äkillinen
2. Halusin lapset kotia ja kertoa itse mitä oli tapahtunut, valitettavasti sukulaiset kerkesivät ensin ja kertoivat osalle lapsista puhelimessa (myös nuorimmalle)
3. Kaikilla oli suru päällimmäisenä, kyyneleet virtasivat. Käytös muuttui alussa mutta kun sain hätisteltyä häiriötekijät (vainajan vanhemmat) pois niin aika pian käytös muuttui normaaliksi.
4. Asiasta puhuttiin vähin erin, alussa käytiin sairaalassa katsomassa (vainajaa) ja hautajaisiin tietenkin osallistuivat kaikki, myös haudalla käynnit ovat normaali rutiini syntymäpäivinä, jouluna ja kuolinpäivänä.
5. Apua surutyöhön ei saatu eikä oikein kaivattukkaan muutakuin hyviltä tutuilta ja ystäviltä.

1.12, kuolema oli aika äkillinen 2. lapsi oli katsomassa isoisäänsä hetkeä ennen kuolemaa, tiesi mikä on edessä. Seuraavan aamuna heti kerroin. Ensimmäinen reaktio oli helpotus, koska näki isoisänsä tuskat ja poiskuihtumisen. 3. Hän itki, mutta isoäiti kielsi itkemisen. Isoäidin mielestä se oli heikkoutta. Kotona ei itkenyt koska äiti (minä) itkin , ei halunnut suurentaa taakkaani.
Tämän jälkeen lapsi muuttui. Masentui. Paniikkikohtauksia monien vuosien jälkeenkin.
4. Kuolemasta puhuttiin, myös sairaudesta,lapsi osallistui hautajaisiin
5. Emme saaneet apua, olisimme varmasti tarvinneet mutta voimia ei ollut omassa surussa huomata,ettei lapsi käsittele suruaan. Olisi hyvä jos olisi esim. kirjallisuutta olemassa miten lapsen kanssa voisi kohdata surua.

Olemme nyt lähes kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen käsitelleet asiaa ja lapsi/nyk.aikuinen on saanut ammattiauttajan apua käsittelyyn.
Tie on ollut pitkä eheytymiseen.

Eli meillä kaksi poikaa,12 ja 15-vuotiaat,joutivat kokemaan isoveljensä kuoleman.

1. Minkä ikäinen lapsi oli kuoleman sattuessa? Oliko kuolema äkillinen vai odotettavissa?

eli lapset olivat 12 ja 15-vuotiaat pojat

2. Miten lapselle kerrottiin tapahtuneesta? Mitkä olivat ensimmäiset reaktiot?

lasten isä kertoi asian,kumpikaan ei hetkeen tehnyt mitään,olivat vaan.myöhemmin kysyivät,että onko se totta?

3. Ilmaisiko lapsi surua? Miten? Muuttuiko lapsen käytös?

toinen,nuorempi itki aika paljon,vanhempi yritti peitellä suruaan,mutta välillä sitten itki oikeen kunnolla,yksin enimmäkseen.

4. Miten tapahtunutta käsiteltiin lapsen kanssa? Osallistuiko lapsi hautajaisiin?

kävimme koko perhe keskusteluryhmässä,jossa juteltiin kaikkien kanssa ja etenkin lapset otettiin hyvin mukaan.
molemmat olivat hautajaisissa.vanhempi pojista repesi siellä arkun nähtyää,meni hieman shokkiin.silloin tajusi kunnolla että siellä veli on.

5. Saitteko apua lapsen surutyön tukemiseen? Olisitteko tarvinnut enemmän tietoa/tukea?

aika vähäistä oli apu meille,lapsia ei sillain kamalasti huomiotu enää jonkin ajanpäästä tapahtuneesta,myöhemmin vanhepia vaan tuettiin.Lapset ei saaneet tarvittavasti tukea ulkopuolisilta.

Mieheni, lasteni isä kuoli 8kk sitten.

1. Poika 8v, tyttö 3v. Lasten isä joutui yllättäen sairaalaan tehohoitoon, tilanne oli erittäin vakava, mutta kuolemaa ei osattu odottaa. Hän menehtyi kahden päivän kuluttua. Kuolema tuli täytenä yllätyksenä. Ei sitä pahinta vaihtoehtoa kukaan osannut odottaa. Enkä ollut siitä lapsille puhunut (näin jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä pitänyt).

2. Kerroin itse kasvotusten. Pojalle ensin. Hän itki ja kysyi moneen kertaan, että onko se varmasti totta. Ja miksi. Miksi. Miksi. Tyttö tuli syliin, ei osannut sanoa mitään. Itku tuli oikeastaan vasta, kun minä ja isoveli aloimme itkeä. Molemmat halusivat olla lähellä. Nukkua samassa huoneessa ja suurinpiirtein lähteä mukaan viemään roskapussia ulos. Halusivat kai varmistaa, ettei äiti katoa mihinkään.

3. Aika ajoin itketti. Itkettää vieläkin joskus. Isästä on puhuttu ja puhutaan päivittäin. Yleensä iloisia asioita muistellen, mutta tottakai siihen liittyy ikävää ja kaipausta. Poika puhui alkuun enemmän ja se on vähentynyt. Tytön kohdalla puhuminen on lisääntynyt viime viikkoina.

Poika oli välillä pahantuulinen ja kiukutteli. Kaipa suru ja ikävä purkautui niin. Jotkut samanikäiset ja vähän vanhemmat kommentoivat alkuksi ikäviä, mutta onneksi kaveripiiri laittoi huomauttelijat kuriin nopeasti, ilman että aikuisten tarvitsi puuttua.

Syliin ja kainaloon molemmat lapset tulevat mielellään, useammin kuin ennen. Läheisyys kai lohduttaa... niinkuin minuakin.

4. Alkuun molemmat vahtivat minun menojani ja halusivat mahdollisimman paljon mukaan joka paikkaan. Alkuun kumpikaan ei halunnut olla eri paikassa yötä. Nyt tilanne on tasoittunut, palannut entiselleen. Molemmat lapset kävivät katsomassa isää kuoleman jälkeen, osallistuivat siunaustilaisuuteen ja uurnanlaskuun. Ensimmäisen suhteen lapset saivat valita ja molemmat halusivat tulla katsomaan isää. Siunauksen ja uurnanlaskun suhteen en edes kysellyt. Ei tullut mieleenkään, etteivät lapset olisi olleet mukana. Siunaustilaisuuden jälkeisestä kahvitilaisuudesta oli sovittu, että halutessaan lapset saavat lähteä pois (oli kyläpaikat sovittu), mutta molemmat halusivat olla paikalla loppuun asti.

5. Pojan opettajan kanssa keskustelin. Samoin lastenneuvolan terveydenhoitajan kanssa. Muuten apua ja tukea on tullut ystäviltä. Tietoa olisi ehkä tarvinnut, muitta alkuun ei jaksanut etsiä ja hyvää tarkoittavat neuvojat lähinnä ärsyttivät. Mutta en ainakaan minä ole ns. viralliselta taholta tukea kaivannut, kyllä oma verkosto on ollut riittävä. Ainakin toistaiseksi. Prosessi on tietysti vielä kesken.

Menestystä opinnäytetyön kanssa!
Vaikean aiheen olet valinnut.

1. Lapset, sisko 13-vuotias ja veli 12-vuotias. Aikuinen isoveli kuoli yllättäen 7 kuukautta sitten. Vaikka isoveljellä oli perussairaus, kuolema tuli yllättäen.

2. Veli tuli koulusta. Hänelle kerrottiin isoveljen kuolemasta ensimmäisenä, äiti kertoi. Veli painoi päänsä alas. Ei sanonut mitään, istui vain hiljaa. Sisko tuli koulusta. Äiti kertoi isoveljen kuolemasta. Sisko rupesi huutamaan: "Ei voi olla totta!" Sisko oli todella järkyttynyt.

Isoveljen kuolinpäivänä koko perhe, isä, äiti ja sisko ja veli katsoimme isoveljen kuvia ja muistelimme isoveljeä. Poltimme kynttilää ja nukuimme sen yön kaikki samassa sängyssä. Olimme kaikki niin järkyttyneitä, emme osanneet oikein itkeäkään. Lapset kuitenkin hakivat turvaa ja lohtua nukkumalla samassa sängyssä.

3. Veli meni kouluun viikonlopun jälkeen normaalisti. Opettajalle kerrottiin. Opettaja kysäisi, että kerrotaanko koulussa. Veli oli itse kertonut koulussa isoveljen kuolemasta. Kuitenkin veli oli jonkun päivän välistä poiskin koulusta. Veli ei ilmaissut surua itkemällä, hän patosi tunteitaan. Vasta sen jälkeen, kun kriisiavun ihminen oli käynyt muutama päivä (5) isoveljen kuoleman jälkeen, nukkumaan mennessä veli rupesi itkemään. Äiti lohdutti ja sanoi, ettei se haittaa, vaikka itket, ja että itkemisen jälkeen vähän helpottaa. Veli itkikin lohduttomasti. Itku veljellä tuli usein nukkumaan mennessä, silloin hän kietoi kätensä äidin kaulan ympäri ja siinä yhdessä sitten itkettiin.

Sisko näytti tunteensa, itki. Äiti ja sisko yhdessä itkivät ja lohduttivat toisiaan. Sisko oli pois koulusta viikon. Opettaja kysyi, että kertooko hän luokalle. Äitinä sanoin juteltuani siskon kanssa, että se voi olla kova kokemus, että luokan edessä kerrotaan koko luokalle yhden luokkatoverin isoveljen menetyksestä. Sovittiin, ettei kerrota, mutta ei pidetä myöskään salassa. Jos joku on kuullut isoveljen kuolemasta ja kysyy siitä, tai puhuu, silloin siitä puhutaan.

4. Veljen ja siskon kanssa puhuttiin isoveljen kuolemasta. Lähiomaiset näyttivät heille tunteensa ja kaipauksensa.

Veli ja sisko saivat käydä hyvästelemässä isoveljensä, heille annettiin se mahdollisuus, sanottiin, ei tarvitse, jos ei halua. Arkku oli auki ennen isoveljen siunausta ja yhdessä äidin ja isän kanssa veli ja sisko kävivät isoveljen arkulla jättämässä hyvästit. Itkettiin siinä ja halattiin toisiamme koko perhe.

Käymme lasten kanssa isoveljen haudalla ja poltamme vielä kynttilöitä kotona. Juttelemme ja muistelemme isoveljeä kotona. Katselemme kuvia ja välillä itkemme, välillä muistelemme kuitenkin niitä hyviä muistoja isoveljestä, jotka naurattavat. Isoveli oli huumorintajuinen ja teki "jekkuja" sisaruksilleen.

Isoveljen kuoleman jälkeen huomasin äitinä, että veli ja sisko olivat ns. kilttejä ja he seurasivat, milloin mitäkin teen, itkenkö. Veli ja sisko saattoivat myös alkaa itkemään myötätunnosta.

Elämässä on menty eteenpäin. Veli ja sisko riitelevätkin jo. Päivittäin muistelemme isoveljeä. Suru ja isoveljen kaipaus jatkuu, mutta päiviin mahtuu jo iloakin.

5. Kriisiavun ihminen kävi kerran. Hän otti myös lapset huomioon. Enemmän tukea ja tietoa olisi tarvittu. Onneksi on ollut lähisukulaiset tukena.

tapahtuneesta tulee kuluneeksi 7 vuotta ensi ystävänpäivänä.

1.Minä 12 ja pikkusisko 8. Isämme kuolema oli äkillinen ja siitä ei ollut mitään merkkejä (sydämen pysähdys)

2.Minä sain kuulla asiasta kun isämme veli tuli kertomaan tapahtuneesta...Kaikki tietysti itkivät ja äiti ratkesi juomaan joten paikalla pyöri kaiken maailman "lohduttajia". Minä olin ulkona melkein koko ajan yksin ja muuten vetäydyin syrjään. Sisko vaan itki koko ajan ja oli shokissa.

3.Itsellä tietyllä tapaa loppui lapsuus siihen ja "aikuistuin". Koin sen että minun oli pakko pitää perheestä huolta kun äiti ei siihen pystynyt (itsemurhayrityksia useita ja alkoholia)Joten hoidin kotityöt ja ruuan laiton kotitöiden sivussa. Minä muutuin kavereiden sanoman mukaan vakavaksi ja väsyneeksi. Pikkusisko muuttui erittäin syrjäytyneeksi ja aggressiiviseksi. ja vuosien saatossa tuli mukaan hänelle viinan ja lääkkeiden sekakäyttö sekä viiltely.

4.Asiaa ei oikeastaan käsitelty mitenkään. Minä olin hautajaisissa (jotka olivat samana päivänä kuin minun 13-vuotis synttärit joita olimme jo isän kanssa suunniteltu pitkään)

5.Aikuisilta ei tullut mitään apua. Onneksi oli hyvät ystävät.

ISO KIITOS KAIKILLE tähän asti vastanneille!!!

Aiheen sain jo kun Mummoni kuoli yllättäen 2 vuotta sitten hän oli minulle kuin äiti ja silloin sain omien lasteni kautta käsitellä aihetta.

KIITOS PALJON TEILLE. VOIMIA JA KAIKKEA HYVÄÄ!!!!!

Terv.Marjana Nurminen

[email protected]

Siskoni kuoli 5 vuotta sitten. Hänen esikoisensa oli 3-vuotias ja toinen lapsensa vain 12 tunnin ikäinen.

1. Eli poika 3-vuotias ja tyttö syntynyt samana päivänä, kun äiti kuoli. Kuolema oli äkillinen, poika tiesi vain, että äiti meni sairaalaan tekemään pikkusiskoa. Pikkusiskoa ja äitiä kerettiin aamulla käydä katsomassa ja kaikki oli hyvin. Isoveikka lähti ylpeänä pikkusiskostaan mummilaan hoitoon. Vain muutama tunti tämän jälkeen äiti kuoli äkillisesti, kenenkään arvaamatta.

2. Tilanne oli koko suvulle kauhea sokki, eikä kuolemasta tienneet ensimmäiseen vuorokauteen kuin lähiomaiset. Pieni poika sai tiedon seuraavana päivänä isänsä kertomana, eikä tietenkään aluksi ymmärtänyt mitä isi itkuisena yritti kertoa.
Sitten isi vei pojan lastenosastolle katsomaan pikkusiskoaan ja pikkuhiljaa poika "älysi" ettei äitiä enää ole, missä äiti on?
Isän ja isovanhempien suuri työ oli saada poika tajuamaan ettei äiti enää tule takaisin.

3. Poika ilmaisi usein surua yksin leikkimällä. Usein kun vieraita tuli, hän sanoi,että haluaa olla isin ja vauvan kanssa kolmestaan. Illat ja nukkumaan menot olivat erittäin vaikeita ja poika nukkuikin isänsä ja vauvan kanssa samassa huoneessa. Itku oli herkässä ensimmäisen puolen vuoden aikana joka ilta, kun piti sanoa äiti-enkelille hyvää yötä.Ikävä oli kova,eikä pieni ihminen voinut ymmärtää miksi äiti meni pois.

4. Isovanhemmat puhuivat pojalle paljon äidistään ja kertoivat tarinoita ja katselivat valokuvia. Poika kyseli paljon äidistä ja halusi äidin kuvan sängyn viereen, josta äiti voi häntä katsella. Myös keittiön pöydällä oli usean vuoden äidin kuva.
Vainajaa käytiin sitten kaikki yhdessä katsomassa ruumishuoneella ja ehkä silloin poika älysi ettei äiti hengitä enää, nukkuu vain eikä herää. Hän näki kuinka arkun kansi suljettiin ja haudattiin. Poika heitti äidille ruusun hautaan ja katsoi kun multaa laitettiin päälle.
Kaipa hän tajusi nyt että äiti on maan alla, eikä äitiä nähdä enää kuin kuvissa.

Nyt vuosia myöhemmin poika(9v.) puhuu ja kyselee edelleen äidistään, ymmärtää mitä oikeasti tapahtui. Pelkää edelleen sairaaloita (sinne mennään kuolemaan)Pelkää kuolemaa ja sanoo ettei halua koskaan kuolla.
Pikkusisko(5v.)on tietenkin tottunut olemaan koko elämänsä ilman äitiä eikä ole sitä suuremmin surrut (eihän hän osaa ikävöidä tuntemetonta ihmistä)Kuuuntelee paljon isoveljensä tarinoita ja on hyvin paljon samaa mieltä veikan kanssa kuolemasta.
Sisko saa välillä koviakin itkuraivareita, todennäköisesti purkaa jonkinlaista ikävää äitihahmon puuttumisesta ja usein sanoo, että miksi kaikilla muilla on oma äiti, muttei hänellä.
Kaverit myös päiväkodissa kyselee häneltä paljon, missä hänen äiti on ja tyttö vastaa joka kerta reippaasti, että taivaassa, enkelinä.
Äidin haudalla molemmat käyvät säännöllisesti isovanhempiensa kanssa.

5. Kriisiapua saatiin kaksi kertaa heti alussa, ei muuta!
Mielestäni neuvola tai joku muu esim.lastenpsykologi olisi voinut olla apuna siinä, miten lapsen kanssa näitä asioita käydään läpi.
On täysin eri asia selittää pienelle lapselle mummin, ukin, kummin tai muun läheisen kuolemasta kuin oman äidin!!!
Yleensä lapselle kuitenkin aina se oma äiti on turva, mihin voi luottaa ja joka lohduttaa.
Tälle pojalle oma isi tuli niin tärkeäksi,että pelkää usein vieläkin,jos isi johkin lähtee, niin tuleeko se varmasti takaisin. Eli toisin sanoen luottamus koko maailmaan romahti.

Kiitos kaikille teille jotka vastasi tänne sekä sähköpostiini ja kertoi omia kokemuksia/tarinoita/vastasi kysymyksiini. Erittäin suuri kiitos!!! Sain opinnäytetyöni valmiiksi ja olin erittäin paljon aiheesta rikkaampi teidän kokemuksienne kautta! Esitin työni viime viikolla ja nyt olen sitten valmis lähihoitaja. KIITOS kaikille vastanneille ja VOIMIA!!!

Terv. Marjana Nurminen