Hei!
Olemme olleet mieheni kanssa avioliitossa melkein 30-vuotta...pitkä aika siihen on kulunut ala-ylämäkiä niinkuin varmaan kaikilla ihmisillä..meillä on neljä lasta ja yksi lapsenlapsi..kuitenkin elämässämme on tapahtunut kaikenlaista mikä on loukannut minua syvästi josta olen sairastunut paniikkihäiriöön joka nyt kyllä on jo paremmin hallinnassa..miehenikin on sairastunut vakavasti josta kyllä parantunut täysin olen ollut hänen vierellään aina kaikissa tilanteissa..hän ei kyllä ole ollut minun vierelläni läheskään aina toiseksi vanhimmalta pojaltani olen saanut paljon tukea ja myös muilta lapsiltani..kuitenkin olen rahallisesti riippuvainen miehestäni emme tulisi toimeen ilman hänen ansioitaan...itse olen vain joskus töissä..mieheni tietää tämän kyllä mutta kun se rahakaan ei kaikkea korvaa..nukumme kyllä samassa sängyssä mutta siinä kaikki..olen tosissani ajatellut avioeroa kun lapsemme ovat jo aikuisia..varmaan se silti ottaa koville vaikka ovatkin aikuisia.....minusta meillä ei ole enää mitään yhteistä muuta kun lapsemme..
Olemme olleet mieheni kanssa avioliitossa melkein 30-vuotta...pitkä aika siihen on kulunut ala-ylämäkiä niinkuin varmaan kaikilla ihmisillä..meillä on neljä lasta ja yksi lapsenlapsi..kuitenkin elämässämme on tapahtunut kaikenlaista mikä on loukannut minua syvästi josta olen sairastunut paniikkihäiriöön joka nyt kyllä on jo paremmin hallinnassa..miehenikin on sairastunut vakavasti josta kyllä parantunut täysin olen ollut hänen vierellään aina kaikissa tilanteissa..hän ei kyllä ole ollut minun vierelläni läheskään aina toiseksi vanhimmalta pojaltani olen saanut paljon tukea ja myös muilta lapsiltani..kuitenkin olen rahallisesti riippuvainen miehestäni emme tulisi toimeen ilman hänen ansioitaan...itse olen vain joskus töissä..mieheni tietää tämän kyllä mutta kun se rahakaan ei kaikkea korvaa..nukumme kyllä samassa sängyssä mutta siinä kaikki..olen tosissani ajatellut avioeroa kun lapsemme ovat jo aikuisia..varmaan se silti ottaa koville vaikka ovatkin aikuisia.....minusta meillä ei ole enää mitään yhteistä muuta kun lapsemme..
Vastaukset 9
Vanhimmat
ettet voi jatkaa ja tilanne ottaa koville niin silloin avioero on varmasti oikein ja voittehan te muuten olla tekemisissä ja ihan lastennekin takia.Jos rakkaus on väliltänne kadonnut niin silloin jatkaminen on täysin turhaa.Mutta yritä jaksaa ja jos otat avioeron niin sekin tuntuu alkuun kovalta mutta hetken ajan päästä helpottaa.
Mielestäni avioliittomme on enemmän "norm.rutiinit" hoidetaan kaup.käynnit,laskujen maksut ym...missään ei käydä yhdessä ja olen myös huomannut kun kaksi lapsistamme asuu vielä kotona niin kun hekin ovat jossakin omilla menoillaan ja ollaan kahden niin ei meillä kyllä ole mitään puhuttavaakaan toisillemme...hiljaista kuin huopatossu tehtaassa...ja joskus oikein ärsyttää mieheni tekemiset ja häntäkin varmaan minun tekemiseni mutta toisistaan sitten säälin miestäni...ei sekään nyt oikein hyvältä tunnu...yleensä ihmiset eroavat toisen ihmisen löydettyä uuden meillä ei sitä kyllä ole ollut....en tiedä taitaa mulla olla joku 45-50 kympin kriisi itselläni....
hurmaa miehesi,tee hyvää ruokaa,kynttilät,joskus kun olette kahden,vietäkää laatu aikaa sängyssä,ja jutelkaa.kyl se rakkaus sieltä löytyy.yritäkää ei ero helpoo,surua ja kaipuuta paljon,
rankka juttu! Ettekö voisi yrittää keskustelua?
Olen itse ollut yli 30 vuotta naimisissa ja myös meillä on ollut erilaisia aikoja - hyvin kylmiä aikoja myös.
Olen yrittänyt muistella sitä, miksi menimme aikoinaan naimisiin, mikä miehessäni minua viehätti ja mitä hänessä arvostin. Olen todennut, että samat piirteet hänessä ovat edelleenkin!
Meillä lisäksi lasten elämässä tapahtuneet vaikeudet ovat osoittautuneet yhdistäviksi tekijöiksi - me kärsimme, jos lapsemme kärsivät ja olemme valmiit heitä tukemaan. Tuntuuko heppoiselta? On kuitenkin niin, että vuosien saatossa suhteet arkipäiväistyvät helposti. Silloin eteen tulevat koetukset paljastavat sen, mikä on arvokasta...
Minä olen löytänyt mieheni uudelleen - hänen tukensa vaikeuksissa on minulle välttämätön, vaikka olenkin kaikenlaisia ajatuksia päässäni elätellyt. Mieheni rauhallinen suhtautuminen asioihin on hyvä vastapaino minun tunteelliselle suhtautumiselleni.
Olen onnellinen hänestä ja hänen läsnäolostaan.
Olen samassa tilanteessa OLLUT kuin sinä.Nyt olen laittanut eron vireille.En yksinkertaisesti uskonut enää mitään olevan tehtävissä. Rakkaus näin pitkässä liitossa ei tule takaisin kynttilöillä ja viinillä, ei seksialusvaatteila ei millään.Jos rakkaus on loppu ei se ko. asioista syty uudelleen.Näin uskon..
Minulla, kuten kaikilla muillakin on vain yksi elämä.Onko se oikein, että se sujuu puhumattomana eikä yhdessä ole mitään tekemistä.
Olen matalapalkka alalla ja ansioni ovat tosi pienet.Ero pitkittyi juuri sen vuoksi koska kuviteelin olevani rahallisesti riippuvainen miehestäni.
Nyt olen tullut siihen ajatukseeen, että pärjään sillä rahalla mitä minulla on.Syön vaikka puuroa jos ei muu auta.
Helppoa tämä ei ole kuitenkaan.Miestä käy välillä sääliksi.
Mutta mitalilla on toinen puoli.Olen vapaa..Saan katsoa ihan mitä halua telkkarista, kukaan ei arvostele, ei murjota jos asiat eivät mene hänen mukaansa.Saan hengittää vapaasti...
Viihdyn itseni kanssa oikein hyvin.
Jokainen tekee omat ratkaisunsa kuitenkin..
Onnea elämääsi ja ratkaisullesi, oli se mikä tahansa.
Kiitos paljon tuestanne...ihan itku tuli...täytyy nyt yrittää löytää ne elämän valoisat puolet..niinkuin meidän pieni lapsenlapsemme on meille kaikki kaikessa..
Minä taas ....kyllä tänäänkin on taas niin vaikea päivä ollut..koko ajan nälväilyä ja ihmeellistä piruilua en kyllä jaksa enää kuunnella parhaani yritän koko ajan mutta ei kun aina tulee sellainen tunne ettei ole mistään kotoisin...myönnän tosiaan etten tule ilman mieheni rahoja toimeen..mtta mieheni ei tulisi ilman minua toimeen päivääkään hän ei vaan itse huomaa sitä..mutta olen nyt kyllä aivan varma että ns."rakkauden" tunteet ovat minulta haihtuneet täysin....pian en kyllä enää voi olla edes samassa sängyssäkään...edes nukkua...voi kun voittaisi lotossa..sitten en epäröisi yhtään...
Tuli vaan mieleeni, että mitä jos kokeilisit ihan oikeesti lähtöä.Minä kun lähdin viimein pois yhteisestä kodista niin sen jälkeen mies olisi vaikka kuun taivaalta hakenut minulle jos olisin pyytänyt.
Minun kohdallani ei mikään enää auttanut, mutta jospa se teillä ei olisi niin myöhäistä.Eli yritän sanoa, että pelästytä miehesi kunnolla, saattaa elämäänne tulla uusi sävel.Nyt olet liian itsestään selvyys avioliitossanne.
Kiitos hyvästä vinkistä...mutta en tiedä haluanko edes enää jatkaa tätä samaa rataa koko ajan ja enemmän ollaan kavereita kun aviopari ja tottakai mieheni on minulle tärkeä mutta SE jokin tästä nyt on puuttunut jo kauan...