Tahtoisin kuulla miesten mielipiteitä poikaystäväni käytöksestä. Ja omastanikin.
Tutustuimme keväällä, hän ei asu Suomessa eikä ole suomalainen, eurooppalainen tapakristitty kuitenkin. Kulttuurierot eivät siis ole valtavia. No, asiaan. Alkuhuuma oli kaikkien taiteen sääntöjen mukana ihana, puhelimeni piippasi tuon tuosta, mesessä vierähti aikaa aamutunneille ja hän matkusti Suomeen joka toinen viikko tapaamaan minua.
Kesällä meillä oli isoja riitoja, sanoin kerran todella, todella rumasti. Muutaman tunnin rauhoittumisen jälkeen tajusin tilanteen, yritin ottaa yhteyttä, mutta poikaystäväni ei tahtonut antaa anteeksi. Lähdin seuraavana päivänä hänen maahansa, tapasimme ja sovimme, mutta tiedän, että hän oli vielä pitkään loukkaantunut. Olen senkin jälkeen ollut hänen mielestään liian teräväkielinen, mutta tällä hetkellä emme ole riidoissa. Jokaisen riidan jälkeen olen pyytänyt anteeksi, tarkoittanut sitä ja pelastaakseni suhteen lähtisin milloin tahansa uudelleen matkaan vuorokauden varoitusajalla.
Toisin kuin sanasodat, minua loukkaa poikaystäväni välinpitämättömyys. Olen nykyään (muutaman kuukauden ajalta) ensimmäinen tekstarin tai mailin lähettäjä. Tiedän, että minun tekisi hyvää vaieta ja katsoa, kuinka kauan kestää ennen kuin hän ottaa yhteyttä minuun. Itse asiassa, juuri tällä hetkellä olen tekemässä niin. Mutta joskus aivan käytännön asiat ovat vaatineet yhteydenottoa ja "kokeeni" on epäonnistunut. Olen sanonut asiasta, että se tuntuu kurjalta, hän ihmetteli panikointiani ja sanoi vain olevansa tottunut siihen, että olen ensimmäinen yhteydenottaja.
Taidan olla rakastunut. Tahdon olla hyvä ja ihana ja kivat teot, joita teen hänelle, antavat minulle yhtä lailla hyvää mieltä. Vihaan pelejä, juuri tällaisia "kumman vuoro soittaa" -tyylisiä. Mutta tahtoisin, että hän olisi yhtä hulluna minuun. Joskus pyysin häntä sanomaan jotain kivaa ja vastauksena sain pusipusi-viestejä jne. Se ei ole kuitenkaan sama asia verrattuna spontaaneihin viesteihin. Varsinkin, kun pyytäessäni huomionosoituksia, en voi välttyä ajatukselta, että toinen takoo näppäimiä haukotellen ja manaillen ripustavia naikkosia. Vähintäänkin kymmenen kertaa olen kysynyt riitojemme aikana, tahtooko hän erota. Ei tahdo.
Leimatkaa minut säälittäväksi hysteerikoksi, mutta olen kysynyt, miksi hän on kanssani. Siis inttänyt. Häntä harmittaa moinen selvästi, vastaus on "kokonaisuus, kaikki sinussa" ja sitten piste. Seksi ja raha eivät voi olla motiivi, sillä seksiä saisi kotikaupungista helpommin ja useammin, ja rahaa arvioin meillä palaneen suunnilleen yhtä paljon matkoihin ja tarjoamme toisillemme kahveja puolin ja toisin. Mutta eikö tyttöystävästä nyt löydy yhtä luonteenpiirrettä, joka miellyttää ja jonka voi nimetä? Ja eikö se ole mukavaa, leperrellä hupsuja asioita, ihastella toista ja olla itse ihailtavana? Hän on sanonut olevansa kyllästynyt aiheeseen. Täytyy myöntää, että jokainen foorumin viesti, jossa mies kertoo rakastumisestaan ja rakkaudestaan, on minulle ilon aihe. Välillä nimittäin tuntuu, että sukupuolten toiveet ja halut eivät koskaan kohtaa. Meidät naiset olen rakkaudenkaipuussamme manannut jo viimeisimpään maanrakoon. Ja toisaalta, olen niin loukkaantunut, että suurin lahjani, mitä voin antaa tuntuu toisesta olevan ärsyttävää ripustautumista.
Valaiskaa minulle tätä käytöstä. Kuvio toistuu kaikissa rakkauspohdiskeluissa, tyypillinen "iske ja jätä", tosin minua ei olla jätetty. Ystävistäni ei ole mitään apua. Toisten mielestä ylireagoin ja minun täytyisi vain rauhoittua ja uskoa tunteidemme pysyvyyteen (ts. ettei niitä tarvitsisi olla koko ajan näyttämässä).Toiset taas hankkiutuvat eroon miehistä, jotka lopettelevat soittelun ja kunnon yhteydenpidon, sillä siinähän se kiinnostus mitataan. Heidän mielestään ansaitsen vain tulla hukutetuksi huomioon eikä yhtään vähempää.
Apua!
Tutustuimme keväällä, hän ei asu Suomessa eikä ole suomalainen, eurooppalainen tapakristitty kuitenkin. Kulttuurierot eivät siis ole valtavia. No, asiaan. Alkuhuuma oli kaikkien taiteen sääntöjen mukana ihana, puhelimeni piippasi tuon tuosta, mesessä vierähti aikaa aamutunneille ja hän matkusti Suomeen joka toinen viikko tapaamaan minua.
Kesällä meillä oli isoja riitoja, sanoin kerran todella, todella rumasti. Muutaman tunnin rauhoittumisen jälkeen tajusin tilanteen, yritin ottaa yhteyttä, mutta poikaystäväni ei tahtonut antaa anteeksi. Lähdin seuraavana päivänä hänen maahansa, tapasimme ja sovimme, mutta tiedän, että hän oli vielä pitkään loukkaantunut. Olen senkin jälkeen ollut hänen mielestään liian teräväkielinen, mutta tällä hetkellä emme ole riidoissa. Jokaisen riidan jälkeen olen pyytänyt anteeksi, tarkoittanut sitä ja pelastaakseni suhteen lähtisin milloin tahansa uudelleen matkaan vuorokauden varoitusajalla.
Toisin kuin sanasodat, minua loukkaa poikaystäväni välinpitämättömyys. Olen nykyään (muutaman kuukauden ajalta) ensimmäinen tekstarin tai mailin lähettäjä. Tiedän, että minun tekisi hyvää vaieta ja katsoa, kuinka kauan kestää ennen kuin hän ottaa yhteyttä minuun. Itse asiassa, juuri tällä hetkellä olen tekemässä niin. Mutta joskus aivan käytännön asiat ovat vaatineet yhteydenottoa ja "kokeeni" on epäonnistunut. Olen sanonut asiasta, että se tuntuu kurjalta, hän ihmetteli panikointiani ja sanoi vain olevansa tottunut siihen, että olen ensimmäinen yhteydenottaja.
Taidan olla rakastunut. Tahdon olla hyvä ja ihana ja kivat teot, joita teen hänelle, antavat minulle yhtä lailla hyvää mieltä. Vihaan pelejä, juuri tällaisia "kumman vuoro soittaa" -tyylisiä. Mutta tahtoisin, että hän olisi yhtä hulluna minuun. Joskus pyysin häntä sanomaan jotain kivaa ja vastauksena sain pusipusi-viestejä jne. Se ei ole kuitenkaan sama asia verrattuna spontaaneihin viesteihin. Varsinkin, kun pyytäessäni huomionosoituksia, en voi välttyä ajatukselta, että toinen takoo näppäimiä haukotellen ja manaillen ripustavia naikkosia. Vähintäänkin kymmenen kertaa olen kysynyt riitojemme aikana, tahtooko hän erota. Ei tahdo.
Leimatkaa minut säälittäväksi hysteerikoksi, mutta olen kysynyt, miksi hän on kanssani. Siis inttänyt. Häntä harmittaa moinen selvästi, vastaus on "kokonaisuus, kaikki sinussa" ja sitten piste. Seksi ja raha eivät voi olla motiivi, sillä seksiä saisi kotikaupungista helpommin ja useammin, ja rahaa arvioin meillä palaneen suunnilleen yhtä paljon matkoihin ja tarjoamme toisillemme kahveja puolin ja toisin. Mutta eikö tyttöystävästä nyt löydy yhtä luonteenpiirrettä, joka miellyttää ja jonka voi nimetä? Ja eikö se ole mukavaa, leperrellä hupsuja asioita, ihastella toista ja olla itse ihailtavana? Hän on sanonut olevansa kyllästynyt aiheeseen. Täytyy myöntää, että jokainen foorumin viesti, jossa mies kertoo rakastumisestaan ja rakkaudestaan, on minulle ilon aihe. Välillä nimittäin tuntuu, että sukupuolten toiveet ja halut eivät koskaan kohtaa. Meidät naiset olen rakkaudenkaipuussamme manannut jo viimeisimpään maanrakoon. Ja toisaalta, olen niin loukkaantunut, että suurin lahjani, mitä voin antaa tuntuu toisesta olevan ärsyttävää ripustautumista.
Valaiskaa minulle tätä käytöstä. Kuvio toistuu kaikissa rakkauspohdiskeluissa, tyypillinen "iske ja jätä", tosin minua ei olla jätetty. Ystävistäni ei ole mitään apua. Toisten mielestä ylireagoin ja minun täytyisi vain rauhoittua ja uskoa tunteidemme pysyvyyteen (ts. ettei niitä tarvitsisi olla koko ajan näyttämässä).Toiset taas hankkiutuvat eroon miehistä, jotka lopettelevat soittelun ja kunnon yhteydenpidon, sillä siinähän se kiinnostus mitataan. Heidän mielestään ansaitsen vain tulla hukutetuksi huomioon eikä yhtään vähempää.
Apua!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ystäväsi ovat siinä oikeassa että ylireagoit.
Ehkä se poika ajattelee, että elämässäsi on jotain muuta, joka vaatii huomiotasi. Ehkä pusipusit on ainoa, mitä hän julkisesti haluaa sinulle sanoa, mutta yksityisesti vaikka mitä! Eikä kovin kiihkeästi voi netissä suudella, mmmm