Hei kaikki kaukosuhteilijat!
Kun olette kaukosuhteessa, miten pidätte yhteyttä ja kuinka usein?
Miten kestäisitte olla erossa ja pitämättä yhteyttä esimerkiksi kuukauteen? Toisin sanoen, ette näkisi toisianne ette oikeasti tai esim. mesessä tai ette pystyisi kirjoittamaan sähköposteja tms. Ainoa yhteydenpito olisi jokailtainen tekstari.
Vaikka tämä olisikin tilapäistä, miten tunteillenne tms. kävisi? Pysyisivätkö yhtä lujina?
Itselleni nimittäin on käynyt juuri näin. Poikaystäväni asuu ulkomailla, ja tällä hetkellä (syystä tai toisesta) emme voi käyttää esim. meseä. Mese on minusta kaukosuhteilijoiden tärkein väline, koska siinä on ääni ja kuva... Muuten suhde olisi ainoastaan pään sisällä mielikuvina toisesta.
Kun näemme muutenkin harvemmin eli n. 3-4 krt vuodessa noin parin viikon ajan, on kuukauden totaalinen erossa olo erittäin kamalaa. Minusta suhteemme on erittäin vakava ja etäisyydestä huolimatta molemmat ovat täysillä mukana. Tämä kuukausi kuitenkin näytti minusta sen, että kaukosuhteella ei kannata leikitellä. (tietenkään syy ei ole kummankaan vika) Mutta minusta tunteeni ovat hieman viilenneet häntä kohtaan tai sitten suhteemme (kahdesta vuodesta huolimatta) ei ole vielä täysin vakava, koska tuntuu, että en tunne enää täysin samoin, en katsele valokuvia niin usein kuin näen häntä... tuntuu, että olen jättänyt hänet syrjään ja keskittynyt kaikkeen muuhun, jotta en miettisi häntä. Tämä pelottaa minua. Olenko yrittänyt tahallaan unohtaa hänet siksi aikaan, kun ei nähdä (jotta ikävä ei ajaisi minua tilaan, että vain ikävöisin ja unelmoisin hänestä) vai ovatko tunteeni oikeasti viilenneet... Pian olemme vihdoinkin taas pääsemässä meseen ja silti tuntuu jotenkin oudolta... ihan kuin aloitettaisiin jollakin lailla alusta... tuo läheinen ihminen tuntuukin yht äkkiä jotenkin vieraalta...
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia...
Kun olette kaukosuhteessa, miten pidätte yhteyttä ja kuinka usein?
Miten kestäisitte olla erossa ja pitämättä yhteyttä esimerkiksi kuukauteen? Toisin sanoen, ette näkisi toisianne ette oikeasti tai esim. mesessä tai ette pystyisi kirjoittamaan sähköposteja tms. Ainoa yhteydenpito olisi jokailtainen tekstari.
Vaikka tämä olisikin tilapäistä, miten tunteillenne tms. kävisi? Pysyisivätkö yhtä lujina?
Itselleni nimittäin on käynyt juuri näin. Poikaystäväni asuu ulkomailla, ja tällä hetkellä (syystä tai toisesta) emme voi käyttää esim. meseä. Mese on minusta kaukosuhteilijoiden tärkein väline, koska siinä on ääni ja kuva... Muuten suhde olisi ainoastaan pään sisällä mielikuvina toisesta.
Kun näemme muutenkin harvemmin eli n. 3-4 krt vuodessa noin parin viikon ajan, on kuukauden totaalinen erossa olo erittäin kamalaa. Minusta suhteemme on erittäin vakava ja etäisyydestä huolimatta molemmat ovat täysillä mukana. Tämä kuukausi kuitenkin näytti minusta sen, että kaukosuhteella ei kannata leikitellä. (tietenkään syy ei ole kummankaan vika) Mutta minusta tunteeni ovat hieman viilenneet häntä kohtaan tai sitten suhteemme (kahdesta vuodesta huolimatta) ei ole vielä täysin vakava, koska tuntuu, että en tunne enää täysin samoin, en katsele valokuvia niin usein kuin näen häntä... tuntuu, että olen jättänyt hänet syrjään ja keskittynyt kaikkeen muuhun, jotta en miettisi häntä. Tämä pelottaa minua. Olenko yrittänyt tahallaan unohtaa hänet siksi aikaan, kun ei nähdä (jotta ikävä ei ajaisi minua tilaan, että vain ikävöisin ja unelmoisin hänestä) vai ovatko tunteeni oikeasti viilenneet... Pian olemme vihdoinkin taas pääsemässä meseen ja silti tuntuu jotenkin oudolta... ihan kuin aloitettaisiin jollakin lailla alusta... tuo läheinen ihminen tuntuukin yht äkkiä jotenkin vieraalta...
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Meillä ensimmäinen vuosi pidettiin olosuhteiden pakosta yhteyttä lähinnä päivittäisellä tekstarilla ja välillä juttelemalla mesessä (sielläkin vaan kirjotettiin). Tapaamisen jälkeen aina pari viikkoa oli kamalaa, katselin kuvia ja ikävöin.. sen jälkeen huomasin etääntyväni, en katsellut kuvia ja puhelimessa puhuminen tuntui vaikealta, ihan kuin olisi jutellut vieraan kanssa. Vasta tänä kesänä alettiin käyttämään skypeä, ja koska molemmille on mahdollista pitää tätä kautta yhteyttä lähes joka päivä, ei vieraantumista ole enää päässyt tapahtumaan. Ehkä sullakin on sama juttu, eli kun alatte taas pitää enemmän yhteyttä vanhat tunteet tulee pintaan. Kun on tarpeeksi kauan erossa sitä vaan alkaa unohtamaan.. eikä se välttämättä ole ollenkaan paha asia, ehkä se on vaan tietynlainen puolustusmekanismi, että kestäisi sietämättömän tilanteen..
Hei, tuo sun viestisi on kuin mun suusta. Jotenkin kai se prosessi menee juuri noin. Kaukosuhde on opettanut mulle ennen kaikkea itsenäisyyden: tiedon siitä että mä selviän todellakin yksin. En tarvi miestä sen vuoksi, että olisin henkisesti heikko. Olen nyt vahva. Olen itkenyt ikäväni ja tajunnut, että toinen vaan tekee töitä siellä kaukana eikä voi tulla oikeasti luokseni. Olen välillä katkera, kun asia on julmasti juuri noin. Minä olen lähes koko ajan yksin vaikka parisuhteessa. Kelaan päivittäin samaa kuin sinä: miksi olen noukkinut pikkuhiljaa seiniltä kaukorakkaani kuvat, miksen enää kelaa kuvia mesen speississä, miksen enää ajattele niin palavasti rakastani? Se on kypsyyttä, se on juuri sitä että antaa rakastamansa ihmisen olla eikä vaivaa koko ajan - etenkin kun tietää että itsellä vaan tulee aina ikävämpi ku yhteydessä ollaan. Tuokin asia, josta mainitset: vieraantua toisesta pitää paikkansa. Olen yrittänyt viestittää sinne ulkomaille, että jos ei hän pidä yhteyttä ja hoida suhdettamme, niin en minä yksin jaksa. Minua loukkaa tämä yksinpuhelu, kun hän selittää ettei jaksa kun on niin väsynyt ja pitää nukkuakin. Jos jaksaa itselleen ruokaa laittaa, niin paljonko vaivaa on laittaa yksi tekstari silloin tällöin? Pikku hiljaa olen alkanut katkeroitumaan. Tyttökavereilla menee lujaa ja on kivat miesystävät. Minä se vaan kuppaan kotona. Miksi mennä baariin ku ei siellä mitään mulle ole..vai onko? Onko kyse enempi siitä pelosta, että jos sinne menis, niin heikkona kapsahtais jonku vieraan kaulaan ku niin epätoivoisesti kosketusta kaipaa? Tämä jota rakkaudeksi sanon on rakkautta toisenlaisessa merkityksessä. Se on ymmärtävää, sallivaa ja tilaa antavaa. Se ei ole kahlitsevaa. Mun pitää nyt vaan miettiä, onko tämä sellainen suhde joka tekee minut onnelliseksi. Päivä päivältä minusta tuntuu, että voin loppuelämäni tätä miestä rakastaa, mutta yhteistä tulevaisuutta meillä tuskin tulee olemaan ja se syö minulta kaiken motivaation odottaa...mahdollisesti vielä 15 vuotta...
Jaksamista sinulle ja onnea rakkaudessa.
tv. kanssasisar
tiedän mistä puhutte, mutta minä uskon kaukosuhteisiin silti. jouduin tekemään reilu vuosi sitten elämäni vaikeimman päätöksen-lähdin ulkomaille opiskelemaan ja jätin rakkaani suomeen. välillemme siis mahtuu tuhansia kilometrejä, mutta rakkaus ei ole hiipunut. ollaan vahvempia kuin koskaan.
nyt kun intti vei vielä mieheni niin elämä hankaloittui entisestään. viikolla lähetämme viestejä, n. 1-2 viestiä päivässä. viikonloppuisin juttelemme skypen välityksellä, pidämme webbi camerat päällä. lähetellään myös paljon kirjeitä ja kortteja ja pieniä lahjoja jotka mahtuu sopivasti kirjekuoreen.
kaukosuhteessa ollaan nyt oltu reilu vuosi, 1,5vuotta jäljellä. sen jälkeen katsomme minne asetumme asumaan, suomeen vain maailmalle:) me nähdään yleensä n. 2 kuukauden välein. mutta viime kevät meni niin että ei nähty reiluun 5 kuukauteen ajan puutteen ja miehen intin takia.
silti rakkaus roihuaa ja ollaan vahvoja. uskon että kaukosuhde toimii jos se on väliaikaista, pelisäännöt on molemmille selvät ja rakkautta löytyy. jos parisuhde on jo valmiiksi huonolla pohjalla ei kaukosuhde ainakaan hyvää tee.
odottelen tässä joulua että voin lentää suomeen ja käpertyä rakkaani kainaloon
Minä ainakin ihan tietoisesti pidän itseni kiireisenä etten ehtisi masentua, kun nykyään yhteydenpito rakkaaseeni on käytännön syistä melko vähäistä.
Mieheni suorittaa siviilipalvelusta kotimaassaan ja jostain aivan käsittämättömästä syystä tekstiviestit eivät mene perille - joku todella fiksu prepaid-liittymä hänellä on, joten päivittäin puhumme vain muutaman minuutin verran, ja viikonloppuisin (tai milloin hänellä nyt vapaata on) skypessä, silloin kun molemmat sattuvat olemaan kotona.
Ihmettelen itsekkin miten kestän olla näin totaalisesti erossa, kun joskus puoli vuotta sitten joka illan vietin tietokoneella istuen kirjoittelemassa/puhumassa rakkaani kanssa ja silloinkin erossa oleminen tuntui aivan hirveältä ja odottamista tuntui kestävän loputtomiin.
Nykyisin taas en juuri ajattele ikävääni. Ei missään nimessä ole mukavaa olla kolmea kuukautta erossa vähäisellä yhteydenpidolla, mutta jotenkin enää se ei tunnu niin ylitsepääsemättömän vaikealta, onhan kuukausien erossa olosta selvitty ennenkin. Tunteeni miestä kohtaan ovat pelkästään vahvistuneet suhteemme aikana, samoin hänen tunteensa minua kohtaan. Olen onnellinen jokatapauksessa, kun tämän tiedän. Silti toivon että tulevaisuus antaisi meidän viettää enemmän aikaa yhdessä kuin erossa.
Jaksamisia sulle!