Kirjoitan joskus runoja,taso ei ehkä päätä huimaa.Tämän runon muistin äskettäin,tämähän on ihannemieheni,niimpä niin.
Kristian
Tässä pohjattomassa ikävässä,
olen keksinyt mielikuvitteellisen poikaystävän.
Hänen nimensä on Kristian.
Lapsuudestani muistan hämärästi julisteen,
naapurintytön seinällä.
Sieltä katsoi joku suomalainen laulaja.
Sillä oli pitkät,kiharat hiukset.
Tyttö soitti minulle nauhuristaan
hänen hittibiisiään.
Ääni oli silkkaa hunajaa.
Siksi kai vieläkin haluaisin miehen
jolla on pitkät hiukset.
Olen alkanut kuvitella
minkälainen Kristian olisi.
Hän kyllä rakastaisi minua tosi kovin.
Kävelisimme niityllä,poimisimme kukkia.
Istuisimme järven rannalla iltaan saakka.
Hän veisi minut kuutamouinnille.
Lojuisimme sängyssä puoleen päivään,
hän ei haluaisi millään pukea päälleen.
Hänellä ei olisi koskaan kiire pois luotani.
Hän soittaisi minulle joka päivä,
vastaisi viesteihini.
Hän pyyhkisi kyyneleeni,kun katsoisimme
surullista elokuvaa.
Hän laulaisi minulle yöllä
kun en saa unta,
tai kun herään ahdistavaan painajaiseen.
Hän silittäisi hiuksiani,
antaisi hellän suukon,kun lopulta nukahtaisin.
Leipoisin Kristianille pullaa.
Joisimme kahvia ruusukuvioisista kupeista,
sellaisista jotka mummollanikin oli.
Rakastaisin Kristiania sydämeni pohjasta.
Taidan vieläkin olla se lapsi.
Olen jäänyt aika paljon rakkautta vaille.
Todellista rakkautta.
Onkohan sitä edes olemassa?
Kristian
Tässä pohjattomassa ikävässä,
olen keksinyt mielikuvitteellisen poikaystävän.
Hänen nimensä on Kristian.
Lapsuudestani muistan hämärästi julisteen,
naapurintytön seinällä.
Sieltä katsoi joku suomalainen laulaja.
Sillä oli pitkät,kiharat hiukset.
Tyttö soitti minulle nauhuristaan
hänen hittibiisiään.
Ääni oli silkkaa hunajaa.
Siksi kai vieläkin haluaisin miehen
jolla on pitkät hiukset.
Olen alkanut kuvitella
minkälainen Kristian olisi.
Hän kyllä rakastaisi minua tosi kovin.
Kävelisimme niityllä,poimisimme kukkia.
Istuisimme järven rannalla iltaan saakka.
Hän veisi minut kuutamouinnille.
Lojuisimme sängyssä puoleen päivään,
hän ei haluaisi millään pukea päälleen.
Hänellä ei olisi koskaan kiire pois luotani.
Hän soittaisi minulle joka päivä,
vastaisi viesteihini.
Hän pyyhkisi kyyneleeni,kun katsoisimme
surullista elokuvaa.
Hän laulaisi minulle yöllä
kun en saa unta,
tai kun herään ahdistavaan painajaiseen.
Hän silittäisi hiuksiani,
antaisi hellän suukon,kun lopulta nukahtaisin.
Leipoisin Kristianille pullaa.
Joisimme kahvia ruusukuvioisista kupeista,
sellaisista jotka mummollanikin oli.
Rakastaisin Kristiania sydämeni pohjasta.
Taidan vieläkin olla se lapsi.
Olen jäänyt aika paljon rakkautta vaille.
Todellista rakkautta.
Onkohan sitä edes olemassa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
kirjoittamista. Moni saattaa pitää hulluutena jotain, mikä on tosiasiassa kaikkea muuta kuin hulluutta. Mielestäni se oli kaunista. Se on aina kaunista kun joku uskaltaa avata itsensä. Se vaatii jo sellaista rohkeutta, mikä suurimmalta osalta puuttuu. Hattuni(jos sellaista käyttäisin) nousisi nyt edessäsi.
:) :)
Kirjoitan taas,kun on aikaa koota ajatuksiani.
En halua höpistä mitään pula pulaa,pinnallisia juttuja,olen syvällinen luonteeltani.