Kysyisin teiltä näkemyksiä ja kokemuksia aiheesta, jota olen pohtinut jo pidemmän aikaa..
Olemme olleet yhdessä avomieheni kanssa 1,5-vuotta, asuneet yhdessä melkein koko seurustelun ajan. Kaikki on yleisellä tasolla hyvin, käytännössä katsoen erinomaisesti. Arki sujuu mutkattomasti ja koko suhde on tasaista. Mutta.
Minun osaltani parisuhteestamme puuttuu ja on aina puuttunut intohimo ja se tietty sielunheimolaisuus. Seurustelumme lähti käyntiin ikäänkuin luonnollisesti ja kaikki sujui niin luontevasti, molemmilla päämääränä kestävä ja tiivis parisuhde. Kuitenkin mieheni tuntui olevan enemmän ihastunut minuun. Itse taas olin erillätavalla ihastunut, kuitenkin ilman sitä intohimon tunnetta. Tiedän kyllä, miltä tuntuu ihastua intohimoisesti, sukat pyörii jalassa ja perhoset lentelee mahassa..kuitenkaan näitä asioita en ole tässä suhteessani tuntenut. Toinen ongelman kenttä on seksi. En voi sanoa rehellisesti seksielämäni olevan hyvä tai edes tyydyttävä. Jo intohimon ja sen tietyn henkisen yhteenkuuluvuuden tunne tekee seksistä mekaanisen suorituksen. Asiaa ei myöskään helpota sekään, että mieheni laukeaa heti enkä koskaan pääse edes itse alkuunkaan. Hän ei myöskään halua esileikkiä tai mitenkään tyydyttää minua loppuun asti kun on jo itse tullut. Tämä kaikki on raastavaa. En voi miestäni muuttaa, en sellaista edes odotakaan. Kuitenkaan ongelmani ydin ei ole se seksi, vaan se tietyn yhteenkuuluvuuden puute, joka tietenkin heijastuu siihen seksiinkin.
Olemme molemmat vasta nuoria aikuisia. Minä opiskelija ja mieheni duunari ilman ammattia. En uskonut aluksi tämän olevan senkummempi ongelma, mutta juuri tämäkin seikka heijastuu loppujenlopuksi siihen mitä itse olen ja elämältäni haluan. Minä olen syvällinen akateeminen ajattelija, mieheni perusduunari, jota ei kiinosta ollenkaan asiat joihin itse perustun. Puuhailemme molemmat omiamme ja tulemme muuten yleisellätasolla kivasti toimeen. Siihen se jääkin. Perusarvot ovat samat, mutta kaikki muu kiinostuksen kohde ja se mitä ihailen ja arvostan ihmisessä ja elämässä jääkin sitten siihen. Tätä on vaikea selittää.. Pelkään siis ja tavallaan kieroutuneesti toivon(hullua tiedän) kohtaavani sellaisen miehen, joka vastaa näitä piirteitä mitä mieheltä haluan. Ja kun tarkemmin ajattelen, tällaisen ihmisen kohtaaminen voisi olla hyvinkin todennäköistä tulevaisuudessa. Se, mikä tässä nyt pelottaa on etten tiedä mitä siinä tilanteessa tekisin. Tottakai käytännössä en haluaisi miestäni jättää, mutta ajatuksissani en voi luvata mitään! Tilanne yksinkertaisesti on liian sellainen mitä haluan. En tiedä, jotenkin vaan ahdistaa ajatella, että elämäni oli siinä: Tasainen parisuhde kuorrutettuna tulevalla punaisella tuvalla ja perunamaalla sekä parilla penskalla. Haluan toki näitäkin, mutta haluan ennen sitä jotain muutakin elämäntyyliä, sellaista mitä mieheni ei voi tarjota minulle sellaisena kuin sen haluan.
Rakastan kyllä miestäni omalla tavallani, mutten sillä intohimoisen rakkauden mielellä. Tiedän, että suhteemme tulevaisuus jatkuu samalla radalla ja elämäni olisi ok:ta. Silti aina mietin, mitä jos/kun..Tiedän, että jos joku sellainen pamahtaa eteeni niin se vie samantien jalat alta ja mielen taivaisiin. Ikäänkuin kaksi puolta riitelee mielessäni tästä asiasta, enkä edes tiedä tunnenko tästä mitään huonoa omaatuntoakaan(!). Onko kenelläkään koskaan ollut sanoja ajatuksia tai tapahtunut kyseisiä asioita?
Olemme olleet yhdessä avomieheni kanssa 1,5-vuotta, asuneet yhdessä melkein koko seurustelun ajan. Kaikki on yleisellä tasolla hyvin, käytännössä katsoen erinomaisesti. Arki sujuu mutkattomasti ja koko suhde on tasaista. Mutta.
Minun osaltani parisuhteestamme puuttuu ja on aina puuttunut intohimo ja se tietty sielunheimolaisuus. Seurustelumme lähti käyntiin ikäänkuin luonnollisesti ja kaikki sujui niin luontevasti, molemmilla päämääränä kestävä ja tiivis parisuhde. Kuitenkin mieheni tuntui olevan enemmän ihastunut minuun. Itse taas olin erillätavalla ihastunut, kuitenkin ilman sitä intohimon tunnetta. Tiedän kyllä, miltä tuntuu ihastua intohimoisesti, sukat pyörii jalassa ja perhoset lentelee mahassa..kuitenkaan näitä asioita en ole tässä suhteessani tuntenut. Toinen ongelman kenttä on seksi. En voi sanoa rehellisesti seksielämäni olevan hyvä tai edes tyydyttävä. Jo intohimon ja sen tietyn henkisen yhteenkuuluvuuden tunne tekee seksistä mekaanisen suorituksen. Asiaa ei myöskään helpota sekään, että mieheni laukeaa heti enkä koskaan pääse edes itse alkuunkaan. Hän ei myöskään halua esileikkiä tai mitenkään tyydyttää minua loppuun asti kun on jo itse tullut. Tämä kaikki on raastavaa. En voi miestäni muuttaa, en sellaista edes odotakaan. Kuitenkaan ongelmani ydin ei ole se seksi, vaan se tietyn yhteenkuuluvuuden puute, joka tietenkin heijastuu siihen seksiinkin.
Olemme molemmat vasta nuoria aikuisia. Minä opiskelija ja mieheni duunari ilman ammattia. En uskonut aluksi tämän olevan senkummempi ongelma, mutta juuri tämäkin seikka heijastuu loppujenlopuksi siihen mitä itse olen ja elämältäni haluan. Minä olen syvällinen akateeminen ajattelija, mieheni perusduunari, jota ei kiinosta ollenkaan asiat joihin itse perustun. Puuhailemme molemmat omiamme ja tulemme muuten yleisellätasolla kivasti toimeen. Siihen se jääkin. Perusarvot ovat samat, mutta kaikki muu kiinostuksen kohde ja se mitä ihailen ja arvostan ihmisessä ja elämässä jääkin sitten siihen. Tätä on vaikea selittää.. Pelkään siis ja tavallaan kieroutuneesti toivon(hullua tiedän) kohtaavani sellaisen miehen, joka vastaa näitä piirteitä mitä mieheltä haluan. Ja kun tarkemmin ajattelen, tällaisen ihmisen kohtaaminen voisi olla hyvinkin todennäköistä tulevaisuudessa. Se, mikä tässä nyt pelottaa on etten tiedä mitä siinä tilanteessa tekisin. Tottakai käytännössä en haluaisi miestäni jättää, mutta ajatuksissani en voi luvata mitään! Tilanne yksinkertaisesti on liian sellainen mitä haluan. En tiedä, jotenkin vaan ahdistaa ajatella, että elämäni oli siinä: Tasainen parisuhde kuorrutettuna tulevalla punaisella tuvalla ja perunamaalla sekä parilla penskalla. Haluan toki näitäkin, mutta haluan ennen sitä jotain muutakin elämäntyyliä, sellaista mitä mieheni ei voi tarjota minulle sellaisena kuin sen haluan.
Rakastan kyllä miestäni omalla tavallani, mutten sillä intohimoisen rakkauden mielellä. Tiedän, että suhteemme tulevaisuus jatkuu samalla radalla ja elämäni olisi ok:ta. Silti aina mietin, mitä jos/kun..Tiedän, että jos joku sellainen pamahtaa eteeni niin se vie samantien jalat alta ja mielen taivaisiin. Ikäänkuin kaksi puolta riitelee mielessäni tästä asiasta, enkä edes tiedä tunnenko tästä mitään huonoa omaatuntoakaan(!). Onko kenelläkään koskaan ollut sanoja ajatuksia tai tapahtunut kyseisiä asioita?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Onko kenelläkään koskaan ollut sanoja ajatuksia tai tapahtunut kyseisiä asioita?
- Vastaan että on, melkeinpä kaikilla!
Minulla on osittain vastaavia tunteita parisuhteessani. Tietty henkinen yhteys puuttuu. Toisaalta olen taas mieheni kanssa hyvin onnellinen, arki toimii ja vaikka hän onkin huomattavasti enemmän duunarimainen kuin minä akateeminen haihattelija, niin ainakin häneen sanaansa voi luottaa ja hän hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen eikä tavoittele mahdottomia.
Uskoisin, että joka suhteessa tulee vaiheita, jolloin miettii onko tämä henkilö kuitenkaan se oikea. Mistäpä sen tietää? Ja mistä voit tietää että joku tajunnan räjäyttävä uros joskus eteesi tulee. Ja mistä voit tietää toimisiko tämäkään suhde alkuhuuman jälkeen sen paremmin? Mutta jos koet olevasi täysin eri aaltopituudella miehesi kanssa, miksi et vain lähde. Ei ole reilua häntäkään kohtaan pitää häntä vain varakappaleena, kunnes se oikea pamahtaa vastaan.
Ihmiselämä on liian lyhyt hukattavaksi vain OK suhteeseen, mielummin etsii sitä jotain kun tyytyy siihen ok-tilaan. Ei se tuo onnea, vaikka antaakin turvaa ja seuraa.
Satutat miestäsi enemmän kun huomaatkin joku päivä rakastavasi toista enemmän kuin häntä. Eroa jo nyt ja tee teille molemmille palvelus! Kyllä maailmasta pitäisi löytyä sitä romanttista rakkauttakin. Onnea !
ovat tuttuja kyllä. Aikansa sitä kesti ja ero tuli. Mieskin huomasi, että en enää ole niin sitoutunut suhteeseen. Vaikka raastavaa oli silloin, niin jälkeenpäin täytyy myöntää, että se ero oli parasta mitä minulle on tapahtunut.
Nyt olen onnellisessa harmonisessa parisuhteessa. En edes tiennyt tällaista olevan. Rakkautta, kunnioitusta, samanlaisia kiinnostuksen kohteita, kiinnostavia keskusteluja, hauskanpitoa,hellyyttä jne.
Kannattaa miettiä tarkkaan mitä elmältään haluaa. Itsestäni tuntuu nyt kummalliselta, että olen vuosia siirtänyt omia unelmia tulevaisuuteen. Tiesin tarkalleen mitä halusin, mutta olin kiinni ihan ok (myöhemmin huonossa) suhteessa. Elämä on ihanaa... ja vain sinä voit vaikuttaa omaan elämääsi.
Niinhän sitä täälläkin. Kohta kolme vuotta yhteiseloa täynnä, onhan tämä ihan ok suhde ja toinen tuntuu mukavalta ja omalla tavallani häntä rakastankin. Oikeastaan kaiken suhteen tilasta kertoo tuo kohta "omalla tavallani", jota alkuperäinen kirjoittajakin käyttä kertomuksessaan. Jos kaikki olisi hyvin, ei tarvitsisi rakastaa "omalla tavallaan" vaan pelkästään yksinkertaisesti täysillä RAKASTAA kumppaniaan! Mutta näitä mutkia tulee, kun se intohimo sieltä puuttuu. Sehän on toimivan parisuhteen liikkeellepaneva voima.
Itsellenihän kävi tässä niin, että sain kuulla eräältä henkilöltä johon olen ollut aikaisemmin ihastunut (ehkä jopa rakastunut?), että hänkin ehkäpä rakastaa minua. Aikasemmin en ole vain saanut tunteilleni vastakaikua. Nyt kun kuulin hänen kiinnostuksestaan minua kohtaan, olen uskaltanut päästää tunteeni valloilleen ja oloni tuntuu aivan vastarakastuneelta! :) Harmi vain että tunne ei kohdistu nykyiseen kumppaniini. (Tosin häneen minä tämän tunteen tällä hetkellä kanavoin, enhän voi peittää onneani ja iloisuuttani sekä kaikkea hellyydenpuuskaa mitä tämä tunne tuottaa). En tiedä miten tilanne tästä eteenpäin jatkuu, mutta huomasinpahan vaan miten suuri ero on sillä, koostuuko tunne jotakin ihmistä kohtaan pelkästään siitä, että "hän on ihan mukava ja tullaan ihan ok toimeen keskenämme" vai siitä, että "en malta pitää näppejäni erossa hänestä ja hän on aivan äärimmäisen kuuma pakkaus ja ymmärtää minua lähes täydellisesti", noin kärjistettynä :)
Hei!
Ihan kuin olisit kirjoittanut minun elämästäni.. Olen kanssa yliopisto-opiskelija, avomieheni "duunari". Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta jotain on vialla. Suhde ja mieheni on ok, välitän hänestä (rakastankin), mutta kaikki intohimo puuttuu. Kaikki on aina sellasta ns. harmaata massaa. Ruvennut ahdistaa moinen.
Tiedän, että arki ei ole mitään ruusuilla tanssimista, enkä odotakaan mitään kynttiläillallisia tms, mutta kai suhteessa jokin kipinä pitää olla? Vai tälläistäkö se on kaikilla? Joka päivä mielessä pyörii, että onko tuolla joku mies, joka saa sukat pyörimään jalassa vielä 50 avioliittovuoden jälkeenkin, vai onko se suhde tällästä tasasta, ok, ihan kiva, tullaan toimeen - tasoa aina.
Seksi ei minuakaan tyydytä, aika pitkälti samoista syistä, kun alkuperäisen kirjoittajan. Mies ei ole innokas kokeilemaan juttuja, jotka minua tyydyttäisi. Syvällisiä keskusteluita ei ole, yhteistä tekemistä ei ole, hauskanpitoa ei ole. Havahduin tähän kaikkeen, kun jokin aika sitten tavallaan toivoin, ettei avokki olisi tullutkaan kotiin, vaan olisi vaikka jäänyt ylitöihin. Mikä se sellanen parisuhde on, kun vaan ärsyttää, kun toinen tulee kotiin?
En kyllä osaa antaa mitään neuvoja, kun itsekin painin ihan saman asian kanssa; en tiedä, mitä tehdä. Jotenkin vaan tuntuu, ettei asiat voi jatkua näin, kun on niin ristiriitainen olo, että ihan ahdistaa. Ei näin ole hyvä olla.
Luin tekstisi, sinä et ole onnellinen, etkä ole tyytyväinen. Voisit tehdä listan asioista, jotka mielestäsi kuuluvat hyvään parisuhteeseen. Sen jälkeen laitat ruksin kaikkiin niihin kohtiin, jotka nyt toteutuvat. Varmaankin toteat, että sinulla ei ole montakaan ruksia.
Itse olin avioliitossa 20 vuotta. Mieheni ei oppinut edes sinä aikana tyydyttämään minua kunnolla sängyssä. Jälkeenpäin olen ajatellut, että jo tuon huonon seksielämän vuoksi olisi pitänyt erota jo aikoja sitten. Sen myös olen todennut, että jos ei ole yhteisiä kiinnostuksen aiheita, niin liitossa jää lopulta aika yksinäiseksi. Elämä on vain tasaista arjen pyöritystä.
Olen kirjoituksesi perusteella sitä mieltä, että kyllä sinun kannaataa harkita vakavasti eroa. Itse olen nyt eronnut ja huomannut olevani paljon tasapainoisempi ja onnellisempi kuin avioliitossa ollessani. Eron syynä oli vielä kaikenlisäksi miehen alkoholisoituminen. Mutta näin kaikkia asioita jälkeenpäin pohtineena olisi ollut paljon parempi lopettaa tuo suhde jo silloin heti alussa, kun tietyt asiat eivät olleet toiveideni mukaisia. Ihan kuten tuossa sinun tapauksessasi.
minulla sama tilanne! lukaseppa avoero kohdasta "minun tarina"