Olen 21-vuotias ja seurustellut 5 vuotta.. Eli koko nuoruuteni.. Poikaystäväni on ihana, rakastaa minua täydestä sydämestään ja muutenkin kunnon poika.. Välitän ja rakastan häntä, mutta jotenkin tunteeni häntä kohtaan ovat kaverillisia enkä tunne häntä kohtaan mitään sen suurempia tunteita.
Olen hänelle sanonutkin, jos vain voisimme olla kavereita.
Opiskelen eri paikkakunnalla ja näemme viikonloppuisin.. Vietän opiskelijaelämää, käyn baareissa kavereiden kanssa ym.. Poikaystäväni taas ei välitä kovinkaan paljon baarielämästä.. Hän on minua muutaman vuoden vanhempi..
Välillä, tai aika useinkin, mietin, voi kunpa saisinkin elää sinkkuna ja olla myös muiden miesten kanssa..
Kuitenkin tiedän, ettei sekään niin hienoa ole mitä puhutaan.. Mutta jos en sitä koe, se jää vaivaamaan..
Mitä ihmettä mä teen? Tiedän etten täältä siihen vastuasta saa, mutta jos kertoisitte omia kokemuksianne. Ollaan keksusteltu poikaystäväni kanssa näistä asioista avoimesti. Hän ei haluaisi erota..
Kannattaako järkeä vai sydäntä kuunnella enemmän?
Auttakaa avutonta..
Tää on niin vaikeaa, kun ei ole ennen kärsinyt sydänsuruista..
Olen hänelle sanonutkin, jos vain voisimme olla kavereita.
Opiskelen eri paikkakunnalla ja näemme viikonloppuisin.. Vietän opiskelijaelämää, käyn baareissa kavereiden kanssa ym.. Poikaystäväni taas ei välitä kovinkaan paljon baarielämästä.. Hän on minua muutaman vuoden vanhempi..
Välillä, tai aika useinkin, mietin, voi kunpa saisinkin elää sinkkuna ja olla myös muiden miesten kanssa..
Kuitenkin tiedän, ettei sekään niin hienoa ole mitä puhutaan.. Mutta jos en sitä koe, se jää vaivaamaan..
Mitä ihmettä mä teen? Tiedän etten täältä siihen vastuasta saa, mutta jos kertoisitte omia kokemuksianne. Ollaan keksusteltu poikaystäväni kanssa näistä asioista avoimesti. Hän ei haluaisi erota..
Kannattaako järkeä vai sydäntä kuunnella enemmän?
Auttakaa avutonta..
Tää on niin vaikeaa, kun ei ole ennen kärsinyt sydänsuruista..
Vastaukset 6
Vanhimmat
tuskin osaat olla onnellinen nykyisessä suhteessasi..koko ajan kuitenkin pinnan alla se kysymys että mitä jos.. ja miltä se tuntuisi...
ehkä teidän pitää erota ja sun elää sinkkuja...muutaman vuoden kuluttua kaipaat nykyistä suhdettasi tai löydät unelmiesi miehen jonka kanssa haluat elää loppuelämäsi yhdessä. ken tietää..sellaista se elämä on..ja niin ihanaa. =)
ps. itse erosin ekasta poikaystävästäni 22vuotiaana...sen jälkeen kolme vähemmän onnellista ja lyhyt kestoista suhdetta, koko ajan mulla ola kauhea ikävä ensimmäistä poikaystävääni. pysyttiin tosin läheisinä ystäväni.
juuri kun olin jo vakavasti harkitsemassa yhteen palaamista ensimmäisen poikaystäväni kanssa törmäsin siihen elämäni mieheen..niin siis 27 vuotiaana. nyt ollaan oltu mieheni kanssa kihloissa jo kaksi vuotta ja onni kukoistaa. ensimmäinen poikaystäväni on kuvioissa mukana sydänystävänä, kaverina johon voi aina luottaa.
kuunnella sydäntä.
Jossain vaiheessa elämää kuitenkin kaduttaa, se elämätön elämä.
Oma kokemukseni on että menin nuorena naimisiin ja tein lapset, nyt sitten 40 vuotiaana elän sitä elämätöntä nuoruutta, ehtiihän sen nytkin :) Omien lasten kanssa bilettää
oletko nyt miettinyt asian ihan loppuun asti ? teillä on pitkä (kun ottaa huomioon ikäsi) historia takana poikaystäväsi kanssa.
parisuhteen ei ole tarkoistuskaan aina kukoistaa, varmasti jokaisessa parisuhteessa on ajanjaksoja, jolloin se oma kumppani ei viehätäkään niin paljon kuin muutama vuosi sitten ja jolloin sitä toivoisi jotain muuta. parisuhteen tarkoitus on omasta mielestäni olla pohja, kuin sementtilattia jollekin sellaiselle asialle, joka kaipaa tukea ja ymmärrystä. tällä tarkoitan esim. juuri parisuhteen toisen osapuolen ajoittaisia kriisejä omien tunteittensa suhteen. parisuhde on luotu kestämään.
uskon todellakin, että ihmisellä saa olla kriisejä. ihminen saa olla ajoittain heikko mieleltään ja ruumiiltaan, mutta silloin on aina hyvä olla joku tai jokin josta ottaa tukea. tällä tuella tarkoitan elämänkumppania ja ylipäätään parisuhdetta.
kun tulevaisuudessa (mikäli päädytte eroon) sinulle tulee jälleen tällainen heikko hetki, keneen aiot turvautua ?
Kyllä olen asiaa miettinyt jo pitkään.. parin vuoden aikana tällaisia aatoksia on tullut mieleeni.
Meillä on kyllä hyvin tasapainoinen ja hyvä suhde, mutta siinä on myös ongelmakohtia ollut aina. En usko yhteiseen tulevaisuuteen ja jos uskon, epäilen onnea, se turhauttaa. Hänestä tulisi hyvä perheenisä ja luotettava, rakastava kumppani. Mutta riittääkö se? Eikö miehen tulisi perheen isän lisäksi olla myös paras kaveri ja rakastaja? Ja perheenlisäykseen menee vielä vuosia...
Voiko parisuhde kestää ja kumppanit pysyä onnellisena yhdessä, jos arki on vain arkea, eikä se tunnu juhlalta "ollenkaan"?
En kuitenkaan haluaisi olla suhteessa, jossa en tunne oloani tarpeeksi hyväksi. Tämä on vaikeaa, koska minulla ei ole mitään vertailukohdetta, jos niin voisi sanoa.
Kyllä mä kallistun tuon sydämen kuuntelun puoleen, se se voiton vie kuitenkin.
Miten mä näin sanon? Sä sanot muutaman vuoden itseäsi vanhempaa kunnon pojaksi, ja kenties haluaisit olla muittenkin miesten kanssa.. sä kaivannet sitä intohimoista ja kaiken kaatavaa rakastumista, tunnetta, jota taitavat niin monet muutkin näillä palstoilla kaivata.
Rationaalisuus varmaan saa sinut jäämään, jos et uskalla ottaa sitä riskiä, että elät kenties yksin jonkun aikaa, tai että rakastut järjettömästi, ja kenties poltat sekä näppisi että siipesi. Rationaalisuus on hyvä suoja niin kauan kuin se pelaa, mutta sydän, se sydän, elää monesti omaa elämäänsä.
Käytännössä voit järkevästi päätellä, keneen sinä et rakastu, aina löytyy joku seikka jolla saa dissattua, mutta voitko järkeillä sitä, jos huomaat jonkun namusen, johon silmäsi jäävät tuon tuostakin kiinni. Ihan kokemuksesta tiedän, että joskus järki jää toiseksi, vaikka ei välttämättä niin ajatellutkaan käyvän.
Olin 16 vuotias kun tapasin entisen aviomieheni. Oltiin 9 vuotta yhdessä joista kaksi naimisissa.Ajattelin samalla tavalla ja erosin. Nyt noin kaksi vuotta jälkeenpäin huomasin että viha rakkaussuhde oli viimeiset vuodet meillä. Olen sitä mieltä että jos ajattelet nyt noin se ei tulevaisuudessa parane. Kannattaa lähteä katsomaan uutta elämää ja tulevaisuutta vaikka se ei aina täydellistä olekkaan.