kaipaisin teiltä neuvoja tilanteeseeni: Olen ollut aviopuolisoni kanssa jo monta vuotta yhdessä. Nykyisin tunnen olevani niin yksin hänen kanssaan. Hän katsoo televisiota, lukee lehtiä, tekee autonrappaustöitään jne. Yhteinen olemisemme on kutistunut vain yhdessä syömiseen. Hän ei halua keskustella vaikka tietää että jotain pitäisi tehdä liitossamme. Hän ahdistuu. Meillä ei ole keskustelua, vain kevyttä arkisten asioiden pakkojutustelua, mutta ei mitään muuta, jos otan suhteen tilan puheeksi, hän vaikenee. Läheisyyttä meillä ei ole, joskus yritän halata häntä, jonka hän "sietää", mutta jopa sängyssä hän kääntyy aina selin minuun, olen niin surullinen, en tiedä onko ero paras ratkaisu, koska en tunne saavani häneltä rakkautta/läheisyyttä, ja sen johdosta myös mustasukkaisuus nostaa päätään kun huomaan hänen vilkuilevan toisia naisia, ja se ei tilannetta ainakaan paranna. Olen huomannut että hänen on helppo jutella elämästään ja omista asioistaan vieraille naisille, esim. kampaamossa, ja sekin tuntuu pahalle, koska hän vaikenee aina kanssani. Mikä tässä on vikana?
onneton liitto
normaalia?
102257
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
täytyy varmaan lisätä, että suhteemme alussa meillä oli intiimiä kanssakäymistä, mutta nykyisin en tunne mitään halua/intohimoa häntä kohtaan, en sitä mitä nainen miestä kohtaan voi tuntea. Rakastan häntä kuin lähimmäistäni, enkä halua hänelle mitään pahaa, mutta onko se oikeaa? Jos olen toisaalla työmatkoillani, en häntä ikävöi vaan nautin elämästäni ja hymyilen. Hänen luonaan suunpieleni ovat lähes aina alaspäin. Siivoan ja huolehdin kaikesta,mutta en ole onnellinen. Kertokaa miltä kuulostaa, mitä tehdä?
Kissa on nostettava pöydälle. Miehesi on saatava valpastumaan, että nyt kummankin täytyy oikeasti tehdä jotain toimivan parisuhteen eteen. Monesti toinen tosiaan havahtuu vasta sitten, kun on etsimässä itselleen asuntoa.
Tunnistan tuon olotilan, kaikki on periaatteessa ok, mutta elämästä ei enää nauti ollenkaan. Elämä on vain harmaata arjen pyörittämistä, sitä että itse antaa mutta mitään ei saa. Kun itse rakastaa, tyytyy helposti vain siihen että saa vaan rakastaa toista. Kyllä pitkässä suhteessa intohimorakkaus muuttuu enemmän lähimmäisenrakkaudeksi. Se on lopulta syvintä, sitä ei kannata pelätä. Mutta jos seksielämä tyystin häviää, tai siitä tulee pakkosuorittamista, on vaarana että rakkaus lopulta muuttuu platoniseksi. Se on noidankehä, ehkä miehesikin aistii, ettet "himoitse" häntä silleen kuin ennen. Meillä tuli ainakin vipinää heti kun tajusin, että minähän se olen ottanut ihan liian arkisesti seksielämän...vaikka siis haluan seksiä, kuitenkin se on mennyt liian arkiseksi touhuamiseksi. Mitenköhän miehesi suhtautuisi, jos laittaisit sukkanauhat ym hepeneitä yllesi? :) Jos uudistaisit hieman vaatetyyliäsi, hametta ja korkokenkää/saapikasta?
Jos on itse matkoilla, on ihan luonnollista keskittyä muihin asioihin. Kotona odottavalle ikävä on todellisempaa. Matkalla ei "ehdi" samalla tavalla ikävöidä kuin yksin kotona.
Teidän täytyy kuitenkin elvyttää keskusteluyhteys välillänne. Kiinnitä huomiota, millä tyylillä teet näitä keskustelualoitteita...ei "minäminä" eikä "aina sinä", "miksi sinä"...
Lopeta ainainen huolehtiminen. Ei ole yksin sinun tehtäväsi pitää yllä elämän kulisseja ja huushollia. Mutta älä lakkaa huolehtimasta protestimielessä, vaan tee se neutraalisti. Kun miehesi alkaa huomaamaan, ettei kaikki menekään kuten aina ennen, on aika keskustelulle. Miehen pitää YMMÄRTÄÄ, että sinä olet muuttumassa, ja sinä et pysty elämään tässä suhteessa ellei kumpikin tee töitä sen eteen. Vaikeita asioita, mutta melkein joka suhteessa nämä samat asiat tulevat puolin tai toisin läpikäytäviksi. Vielä ei kannata luovuttaa!
kiitos,mukava kun joku ymmärtää tunteen..olen yrittänyt ostaa sukkanauhahepeneitä ja se johtaa "siihen", mutta se siitä, pikaista ja sen jälkeen samoissa urissa ollaan jälleen :( kerran hän katsoi mielummin tv:tä kun olin uusissa hepeneissä hänelle näyttäytymässä..eli kovin ikävää oli..korkokenkää käytän muutoinkin aina, huolehdin itsestäni ulkoisesti ja hameita käytän myös..tiedän että haluaisin niin kovasti olla aviopuolisoni kanssa yhdessä, mutta toisinaan ero käy mielessä yhä useammin ja useammin, en haluaisi luovuttaa, mutta en ymmärrä kuinka saan hänet havahtumaan, olin jo eroa kerran hakea, olin niin väsynyt ja turhautunut kerjäämään huomiota, hän ei sanonut siihen muutakuin aha..mitä avuksi, parisuhdeterpapiaa ei kannata ehdottaa, yksin sinne saisin mennä, olen jo kysynyt..
Ensinnäkin sinun onnellisuus ei pitäisi olla miehestä kiinni. Väkisin ei kukaan puhu.
Jos ette pysty keskustelemaan yhdessä toisianne kunnioittavasti ja osallistumaan toistenne toiveiden täyttämiseen, niin kuinka voisitte elää onnellisina? Vaikka sinä pystyisit niin se ei riitä. Vikojen ja syyllisten etsiminen on täysin turhaa.
Joskus rakentava ero on parempi kuin epätoivoinen asioiden kanssa vellominen.
vähän väärillä jäljillä, kun tunnut syyttävän vain miestäsi suhteenne ongelmista. suhteessa on aina kaksi. ja varsinkin tuo, kun sanoit ettet halua miestäsi, etkä tunne intohimoa häntä kohtaan...tottakai mies huomaa sen. ja siksi hän vetäytyy omiin puuhiinsa.
mutta miten sinut saisi haluamaan miestäsi, siihen en osaa vastata....
oliko teillä suhteenne alussa intohimoa? jos oli, niin luulen, että se on mahdollisuus elvyttää...mutta jos ei, niin vaikeampi juttu. ja siinä varmaan onkin suhteenne suurin ongelma sitten.
miltä tuntuisi ajatus että alkaisit harrastaa jotain itse kodin ulkopuolella, joka tekisi sinut iloiseksi....Ja alkaisit pitää itsestäsi erikoisesti huolta (esim käydä kävelylenkillä joka päivä). Kun itse voi hyvin niin tulee paljon enemmän haluttavammaksi. Iloinen ihminen joka säteilee hyvinvointia on kuin magneetti....
Kun hän näkee että alat elää omaa elämää, hän ehkä herää että hänellä on vaimo.
Kokeile, ja jos ei tehoa älä kiduta itseäsi.
Kyllä se onneton liitto tuntuu olevan melko normaalia.Meilläkin puoliso juttelee avoimesti niitä näitä,mutta kun meistä puhuttaisiin,niin keskusteulu on melko rajattua ja johtaa helposti hiiltymiseen.Läheisyydestä on turha edes haaveilla.
lenkille, lähde etelään, harrasta, tapaa ystäviä--kyllä se mies pian huomaa sinut!!
Minulla oli aikaisemmassa avioliitossani ihan sama tilanne. Mieheni ei kiinnostanut minua lainkaan. Pidin hänestä ihmisenä, mutta en halunnut häntä. Luopuminen tuntui silti todella pahalta ja tuskaiselta.
Tottakai kaikkeen riitaan sun muuhun tarvitaan aina kaksi, mutta kun itsestään ei voi erota, on pakko erota siitä miehestä. Minä eroni jälkeen en katunut mitään muuta kuin sitä, että en tehnyt ratkaisujani nopeammin.
On ihan sama kumman syystä tulee ongelmia. Jos kuitenkin tunne on kuollut, ei sille voi mitään. Kuollut mikä kuollut. Minäkin hain syytä itsestäni ja luulin itseäni frigidiksi, kun en halunnut seksiä ollenkaan. Pelkkä ajatuskin oksetti. Kun sitten pakotin itseni siihen, seurauksena oli valtavat yhdyntäkivut ja monta päivää kestävät vatsakivut.
Olen uudelleen avioliitossa ja onnellisesti tällä kertaa. Seksi on ihanaa, vaikka tämäkin suhde on jo sen verran pitkäaikainen, ettei ole kysymys enää uutuudenviehätyksestä. Olemme mieheni kanssa parhaat ystävät, kumppanit, toistemme luotetut, ja meillä aika kuluu yhdessä kuin siivillä. Välillä toki riidellään niin, että salamat räiskyvät, mutta ikinä ei ole tylsää. Meillä ei mökötetä eikä kiukutella.
Kyllä se sopiva kumppani löytyy vielä sinullekin. Älä tyydy puolinaiseen, sillä sinulla on vain yksi elämä tässä tietoisuudessa. Elä silloin kuin on vielä elämää jäljellä, älä tuhlaa vuosiasi.
- Jos rakastat häntä, niin yrität tosissasi!
- Jos et enää rakasta häntä, niin päästät hänet irti!
- Jos teillä on yhteisiä lapsia, niin sitten vasta jouduttekin todellisiin haasteisiin!
Niin moni...