Olen todella yksin ja yksinäinen, ollut jo useampia vuosia. Olen vilkas ja ulospäinsuuntautunut, ikääkin jo on reilusti. Mutta ystäväpiiri on vaihtunut kokonaan tai sitä ei oikeasti olekaan tällä hetkellä.Aika menee niin tarkkaan. Työpaikkaa ei ole, koska jäin työttömäksi ja ryhdyin opiskelemaa. Aikaisemmin käytimme miheni kansna yhdessä alkoholia, ystäviä oli samanlaisia,joiden kanssa bailattiin viikonloppuisin ja lomilla. Tehtiin kyllä muutakin ihan positiivisia asioita. Alkoholin kanssa tuli kuitenkin riitoja, ja silloin itse päätin, että osaltani juominen on tässä, ja olen siis absolutisti. Mieheni käyttää viikottain, joskus useampiankin kertoja viikossa alkoholipitoisia juomia. Työmatkoilla luultavasti aina. Alkuaikoina olin kuskina hänelle ja kavereille ja kävimme laulamassa karaokea, tykkään laulaa paljon. Ja porukkahenki on ollut hyvä. Mutta lopulta väsyin, kun kuningas alkoholi on se tärkein, kukaan ei kuuntele esim. minun keskusteluani tai muitakaan. Sehän on sellaista juoppojen yhteenääneen huutamista, eikä kuulem mitään. Vähän muuten myöskään kuunnellaan niitä toisten estityksiä laulupaikoissa, vongataan sitä omaa vuoroa ja juodaan niin paljon kun ehtii. Joskus laulupaikasta pitää kuskata toiseen. Kello 4 aamulla saattaa porukan saada kasaan, että voi lähteä kotiin. Sitä hommaa ei jaksa kauan. Niin sitten olen jäänyt syrjään vähän kaikesta. Nyt riidellään miehen kanssa siitä, kun hän juo, käy ravintolassa, kieltää käyvänsä. Olen kuin ulkopuolinen, sivusta seuraaja. Yleiskone kotona. Hän saa mielestään juoda niin paljon kuin haluaa, käydä siellä missä huvittaa, mikään ei kuulema kuulu minulle. Hän saa mielestään pitää ystävänsä, ja minä saan mennä vaikka milloin, kun haluttaa. Kanssani hän ei lähde mihinkään mukavaan tekemiseen, johon haluaisin. Vaikka kalalle, metsään, marjaan tms. Tai ulkomaille. "Mitä sinne kannattee lähteä tappelemaan?" on vastaus. Tai vaikka vain ajelemaan autolla johonkin.Työn puolesta hän pääsee matkustelemaan ympäri Suomea ja ulkomaillekin. Vuosia olen miettinyt, että minulla on yksi elämä. Laitoin eron vireille. Mutta nythän vasta virheeen tein. Tässä katsellaan harkinnassa toisiamme, ja nyt tuntuu, ettei eroa haluaisi kumpikaan.Tappelut ovat hirveitä. Fyysistäkin on jo ollut. En tiedä lopultakaan, mitä pystyn tekemään. Lapset syyttävät nyt minua. Vaikka isoja jo ovatkin.Siitä, että jos koti joudutaan myymään tai jakamaan. "Sehän on äidin tahto". Mitä teen?Tiedän, että harrastukset ja ystävät pitää hommata tässäkin tilanteessa uudet, mutta kun ei ole ollut aikaa, eikä uskallustakaan. Siis raittiiden ihmisten parista. Mutta kun haluaisin tehdä vielä yhdessäkin jotain. Onhan kirkossa käynnin ja bailaamisen välissä kait jotain muutakin elämää? Kirkko kun ei kiinnosta, en ole kyllä ainoaksi vaihtoehdoksi sitä ehdottanutkaan. Niin uskovainen en sentään ole.
Kuulunko mihinkään joukkoon?
YKSINÄINEN
4367
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En tiedä mihin joukkoon kuulut, mutta sen voin sanoa ohjeeksi että jätä tollanen mies. Ansaitset ja varmasti saatkin paljon parempaa. Tai hanki ainakin omia ystäviä. Jatka opiskelua, älä missään nimessä luovu siitä. Varmasti vaikeaa jättää oma mies, mutta mieti haluutko elää koko loppuelämäs tolla lailla.
Paljon voimia!!
Yksin et taida selvitä, joten oletko ajatellut hakea tukea terapiasta, AA-klinikalta tai mistä tahansa, jossa voit purkaa ajatuksiasi. Voit aloittaa vaikkapa paikalliselta terveysasemalta ja kipaista terveydenhoitajan luona. Hän voi neuvoa paikkakuntasi terapiapalvelut.
Oman elämäsi olet selvästi saanut uuteen malliin ja tahtosi muuttaa tapojanne sekä rakentaa suhteenne uudelleen on mahtavaa, joten onnistuaksesi siinä on em tuki siksi perusteltua.
Voitko kertoa lapsillesi tilanteen avoimesti? Et voi kantaa harteillasi miehesi ja sinun ongelmia eritoten, jos miehesi haluaa luistella omasta vastuustaan. Totuus tekee aina kipeää ja ehkäpä lapsesi pelkäävät juuri sitä, joten helpoin tapa on tukea isää ja syyttää äitiä. Et ole kuitenkaan lapsille velkaa taloanne ja omaa elämääsi. Olet tehnyt jo kaiken lapsiesi hyväksi, joten nyt on sinun vuorosi.Äitihän sinä tulet olemaan joka tapauksessa ja se on paljon enemmän kuin maallinen omaisuus.
Toisen muuttuminen parisuhteessa on monta kertaa kriisin paikka. Samoin käy jos sairastuu tai tulee uskoon tai ihan mitä tahansa, joka ei olekaan enää tuttua ja turvallista (vaikka ennen olisi ollut täysi helvetti päällä). Tunnut olevan kovin myötäilevä ja kiltti kuskatessasi kännisiä ihmisiä pitkin öitä ja toisaalta taas kerrot teidän riitelevän. Oletko ajatellut kuinka tuloksellista riitelynne on, jos kerran mitään ei tapahdu ja pahoitatte molemmat mielenne? Ehkä ihan oikeasti voisit tehdä omia asioitasi ja hiljalleen osoittaa, että olet vakavissasi siinä mitä haluat. Et voi millään pakottaa miestäsi muuttumaan, vaan sen on lähdettävä hänestä itsestään ja yleensä muuttumiseen tarvitaan jonkin sortin ahaa-elämys vähintäänkin.
Omat tekemisesi saa olla vaatimatontakin, eikä esim. näyttävä poistuminen kahden viikon Karibian risteilylle. Surffaile netissä ja etsi kiintoisia kohteita, joista alat ottamaan lisää selvää, käy kävelyllä, aja autolla jonnekin haluamaasi paikkaan, tee käsilläsi jotakin yms.
Ja jätä se huushollin yleiskoneen roolisi jo kaatopaikalle. Iso mies osaa itsekin siivota jälkensä ja sinä teet sen, mikä huvittaa.Älä masenna mieltäsi vielä lisää tai pian valutat elämäsi ihan hukkaan katkerana bailaajamiehen vaimona.
Kaikkea hyvää elämääsi ja rohkeutta!
Yksinäisyytesi johtuu miehestäsi, älä anna hänen vaikuttaa noin paljon elämääsi. Koska näyttää siltä, että hän ei pysty muuttumaan, on sinulla kaksi mahdollisuutta: Joko ero, jolloin voit aloittaa uuden elämän ja löydät ystäviäkin helpommin. Tai jos et pystykään eroamaan, niin lakkaa odottamasta miehestäsi kummempaa seuraa ja ala elää omaa elämääsi. Hanki omat harrastukset ja ystävät, itsenäisty - joko avioliitossa tai eronneena.
hEI! kiitos vastauksestasi. Näinhän se varmaankin on, että pitäis etsiä se oma elämä. Se vain on niin vaikeaa, kun yhdessä on menty jo 30 vuotta, vaikka viimeiset vuodet ovatkin olleet tosi vaikeita. Joku uskallus minulta kai on puuttunut, jätetyksi, hylätyksi tulemisen pelko on liian vahva. Pelkään, että jos teen jonkun väärän liikun, menetän mieheni kuitenkin. Tämä suhde on elämäni ainoa miessuhde, isänkin menetin, kun olin 12 v. Apua olen hakenut terapeuteilta, useammaltakin, mutta kun parisuhdeongelmia on yksin vaikea ratkaista. Ero on yksi, tyytyminen olevaan toinen.Saa nähdä, mikä tästä sitten tulee.Mielestäni olen itse yrittänyt muuttua parempaan, mutta mieheni sanoo, että hänet pitää hyväksyä karvoineen päivineen. Niin kai se sitten on.Jos itse ei ongelmia näe, miten ne voi myöntää.