Ennen pelkäsin kuolemaa, mutta en enää.
Kun isäni kuoli, olimme äiti ja sisarukset
isän kuolinvuoteen vierellä. Isäni oli sairas,
joten hänen kuoleman ymmärtää, hänelle se
oli helpotus päästä tuskista.
Toinen kerta kun kuoleman kohtasin, oli se
kun kuolema oli vienyt lapseni. Sitä en
ymmärtänyt, enkä hyväksy sitä vieläkään.
Kaikesta huolimatta elämää kulkee
eteenpäin . Suru on vierellä koko ajan,
mutta nyt vähän lievempänä. Elämä jatkuu..
Kun isäni kuoli, olimme äiti ja sisarukset
isän kuolinvuoteen vierellä. Isäni oli sairas,
joten hänen kuoleman ymmärtää, hänelle se
oli helpotus päästä tuskista.
Toinen kerta kun kuoleman kohtasin, oli se
kun kuolema oli vienyt lapseni. Sitä en
ymmärtänyt, enkä hyväksy sitä vieläkään.
Kaikesta huolimatta elämää kulkee
eteenpäin . Suru on vierellä koko ajan,
mutta nyt vähän lievempänä. Elämä jatkuu..
Vastaukset 5
Vanhimmat
olen myös menettänyt itselleni kaikkein lähimmän ihmisen,rakkaan pikkuveljeni (18).
Olen aiemmin "pelännyt" kuolemaa,mutta en enää.
Tiedän,että siellä on hyvä olla,kaipuu vaan kamala häen luo.
Kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin syntymäkin,toiset vaan joutuvat kokea sen liian nuorina,toiset joutuvat kärsimään kamalasti kun sen kohtaa,toiset nukkuvat kauniisti pois,ilman tuskaa ja huolia.
Veljeni nukkui kauniisti pois,ja tiedän että hän pitää nyt meitä eläviä silmällä,tunnen aina silloin tällöin hänen olevan läsnä,sydäntä vaan riistää kun en saa halata häntä.
Mulla on aika samanlaiset kokemukset.. sairas isäni kuoli.. pääsi tuskistaan ja minultakin on kuollut oma lapsi puoli vuotta sitten... en minäkään hyväksy sitä asiaa ja suren hirveesti sitä.. mutta nyt alan palailla työelämään... koska jos olen suruni kanssa kotona siitä ei tuu mitään... annan itkuni tulla aina sillon kun siltä tuntuu.. mutta kun palailee jo ihmisten ilmoille saa elämä jo uusia piirteitä mutta huomaan töitäkin tehdessäni vielä miettivän lastani kaikesta huolimatta.. mutta elämän on jatkuttava meidänkin on pärjättävä mutta annan itselleni aina oman suru ajan ja muistelen ikävöiden...rakasta lastani!!! elämä jatkuu..!!!
kun on pieni lapsi,ja itse sairastunut parantumattomasti,tuska lapsen puolesta.
Vaikka vielä vaikeampaa olisi oma lapsi menettää.
No ihan varmaan se sama tuska riisteilee meissä
menetitpä lapsen vai sairastutko itte.. onko sinulla jokin mahdollisuus auttaa nyt lastasi.. jos itse olet sairastunut... ja voit siihen jotenkin vaikuttaa ?? se äkillinen lapsen menetys on varmaan ja onkin hirvein kokemus minkä voin sanoa, mutta että se kun toinen on kuollu niin se on.. kun menet ruumishuoneelle.. ja vielä kattelet että entäs jos sen ripset vielä heiluis ettei se oliskaan kuollu...
....olin isäni vierellä hänen kuollessaan. Se oli kaunista, mikä rauha laskeutui kasvoilleen, ja helpotus hänelle. Kivut lakkasivat.
Poikani menetin itsemurhan kautta täysin yllättäen.Hän oli 19v. ja niin kaunis, kuin tuon ikäinen nuorukainen voi olla. Nukkuessaan arkussa hän oli hyvin levollisen ja rauhallisen näköinen.
Sitten äitini nukkui univuoteellaan ikiuneen, juuri kuten oli toivonutkin tapahtuvan. Hänkin oli niin levollinen kasvoiltaan arkussa.
En pelkää kuolemaa, en ajattele sitä enää, olen oppinut elämään vain tätä hetkeä ja tätä päivää. Olen oppinut iloitsemaan tosi pienistä arkisista asioista, jotka tuovat iloa elämääni. En hae iloa, se tulee, kun sen aika on, en odota surun hetkeä, sekin tulee ajallaan ja kaikki elän vain aina läpi. Olen onnellinen siitä että vain olen tässä ja nyt. Olen todellakin oppinut sen, että kuolema KUULUU elämään ja olen sopeutunut siihen. Olen hyväksynyt kuoleman olemassaolon, enkä taistele sitä vastaan. On parempi elää, kuin pelätä. Hyvää elämää, kanssakulkijani!