Se on nyt nähty. Kaukosuhde ei ollut mun laji. Parituhatta kilsaa ja muutaman kerran vuodessa näkeminen ei riitä mulle. Sydän on ihan murskana, ku pitää opetella taas ajattelemaan itseään sinkkuna. Vapaana liitään miehestä toiseen, kunnes se oikea sattuu kohdalle.. Kammottavaa. Mutta ei auta. Viikkoja jatkunut epätietoisuus kun toinen ei ota työväsymykseltään yhteyttä, ei vastaa puheluihin, ei pääse meseen.. Mistä mun motivaatio jatkaa suhdetta olis riittäny? Siitä että tiukan paikan tullen toinen laittaa viestin: yritä jaksaa, kyllä mä välitän mutta ku elämä ny on vaan tätä työtä ja nukkumista.. kolme kuukautta, eikä tietoo milloin se loppuu..vai loppuuko siihen että mieheltä menee siinä sivussa henki? Tunnen olevani petturi. Mä en ollutkaan mikään sinnikäs sissi. Opin elämään omillani, olemaan roikkumatta, olemaan itsenäinen. Mutta parisuhde ei ole toisen eristämistä ja erakoitumista. Se on vaalimista, yhteydenpitoa, keskustelua, huolestumista toisen jaksamisesta, tunteista puhumista.. Näitä vaille tunsin jatkuvasti jääneeni. Oliko kyse edes suhteesta? Etenkin kun piti elää aina toisen aikataulujen mukaan? Mun asema oli vain odottaa, odottaa ja odottaa..
En päässyt edes hänelle puhelimessa asiaa kertomaan, kun ei hän siihenkään vastannut. Tekstiviestillä tehty välien katkaisu ei ole mun tyyliä, mutta mitään muutakaan en voinut.
Onnea kaikille muille kaukosuhteessa oleville. Pitäkää huoli toisistanne.
sydämensä rikkonut: kanssasisar
En päässyt edes hänelle puhelimessa asiaa kertomaan, kun ei hän siihenkään vastannut. Tekstiviestillä tehty välien katkaisu ei ole mun tyyliä, mutta mitään muutakaan en voinut.
Onnea kaikille muille kaukosuhteessa oleville. Pitäkää huoli toisistanne.
sydämensä rikkonut: kanssasisar
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ehkä ero oli parempi ratkaisu. Ei suhde toimi, jos molemmat eivät koe olevansa siinä samanarvoisia.
No, yritä jaksaa. Kyllä se joku sopivampi vielä löytyy sinullekin, varmasti.