Mitä mieltä olette siitä, miten hyvän ystävän aina vain pahenevaan leuhkimiseen, leveilyyn ja kaikkitietävään asenteeseen oikein pitäisi suhtautua? Ystävyyttä on takana jo yli 15 vuotta, molemmat olemme kolmekymppisiä ja lasten vanhempia, joten jonkin verran elämänkokemustakin (=viisautta ja nöyryyttä?) luulisi kertyneen. Mutta tällä ystävälläni tuntuu teinivuosien leuhkimistaipumus aina vain pahenevan...
Periaatteessa pidän ystävästäni paljon. Olemme jakaneet lukemattomat ilot ja surut, hänen kanssaan voi puhua aivan kaikesta (paitsi tästä), ja hän on mitä kärsivällisin ja ymmärtäväisin kuuntelija. Mutta nykyisin olen täysin ulalla siitä, kuinka ystäväni esimerkiksi tietää aivan kaikesta aivan kaiken, eikä koskaan suostu uskomaan olevansa väärässä. Hänen lapsensa ovat hänen mielestään huippuälykkäitä ja poikkeusyksilöitä, ja hän itse on niin kaunis, että voisi halutessaan ryhtyä maailman huippuluokan malliksi. Ja minun ammattiini liittyvistä asioista hän tietää kaiken paremmin kuin minä, vaikkei koskaan ole tehnyt päivääkään kyseisen alan töitä (eikä sen puoleen muitakaan töitä). Nuo nyt vain muutaman esimerkin mainitakseni...
Mutta sanokaapa nyt: onko ystävän tehtävä pudottaa pilvilinnoista, jos toinen elättelee itsestään selvästi liian suuria luuloja ja paisuttaa omaa egoaan valtavaksi? Ja miten ihmeessä sen teet, jos ystävä ei ota mitään kuuleviin korviinsa?
Periaatteessa pidän ystävästäni paljon. Olemme jakaneet lukemattomat ilot ja surut, hänen kanssaan voi puhua aivan kaikesta (paitsi tästä), ja hän on mitä kärsivällisin ja ymmärtäväisin kuuntelija. Mutta nykyisin olen täysin ulalla siitä, kuinka ystäväni esimerkiksi tietää aivan kaikesta aivan kaiken, eikä koskaan suostu uskomaan olevansa väärässä. Hänen lapsensa ovat hänen mielestään huippuälykkäitä ja poikkeusyksilöitä, ja hän itse on niin kaunis, että voisi halutessaan ryhtyä maailman huippuluokan malliksi. Ja minun ammattiini liittyvistä asioista hän tietää kaiken paremmin kuin minä, vaikkei koskaan ole tehnyt päivääkään kyseisen alan töitä (eikä sen puoleen muitakaan töitä). Nuo nyt vain muutaman esimerkin mainitakseni...
Mutta sanokaapa nyt: onko ystävän tehtävä pudottaa pilvilinnoista, jos toinen elättelee itsestään selvästi liian suuria luuloja ja paisuttaa omaa egoaan valtavaksi? Ja miten ihmeessä sen teet, jos ystävä ei ota mitään kuuleviin korviinsa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
tuohon nyt keksisi... Eli hän on aina ollut sellainen , että korostaa itseään? Mä olen josjus miettinyt asiaa niin, että jos mulla tulisi tarve kehua itseäni ja eläämääni ystäville, se kertoisi vain siitä, että haluan pönkittää omaa itsetuntoa. Kyse ei olisi siitä, että kokisin olevani niin mahdottoman hyvä. Voiko tämä olla juuri huonosta itsetunnosta johtuva. Jos hän ei itse ole töissä, voiko hän olla kateellinen, koska sulla on työpaikka? Hankala tämä tilanne on, sillä todennäköisesti hän suuttuu, jos otat asian puheeksi. Voi hyvinkin syyttää sua kateelliseksi tai muuta vastaavaa.Tuskin hän näkee omassa toiminnassan mitään vikaa. Uskoisin, että paras sauma olisi näpäyttää takaisin silloin , kun hän luulee tietävänsä sun tekemisistä tai sun elämästä paremmin kuin sä ite. Siitä jotenkin johdatella keskustelua hänen kaikkitietäväisyyteensä ja leukimiselleen.
Joo, hänellä on aina ollut taipumusta omien positiivisten ominaisuuksiensa hillittömään paisutteluun, mutta nykyisin kysymys on enemmänkin hallitsevasta luonteenpiirteestä kuin taipumuksesta.
Olen miettinyt itse ihan samaa tuosta itsetuntojutusta: niin kai se yleensä menee, että eniten kehuskelun tarvetta on silloin, kun on itse epävarma. Ja tämähän on sikäli kinkkinen juttu, että rupea siinä nyt sitten tsemppaamaan kaveria ja nostamaan hänen itsetuntoaan, kun toinen ei muuta teekään kuin kehuu itseään!
Näpäyttää olen yrittänyt, lukuisia kertoja. Hämmentävintä on se, että hän ei ihan oikeasti ole näpäytyksistä moksiskaan - ei edes myönnä olevansa väärässä, vaikka sen selkeästi hänelle osoittaisi! Usein tuntuu, että hän suorastaan taivuttaa totuuden sellaiseksi, jollainen hän haluaa sen olevan. Esimerkki: puhuimme eräästä lääkkeestä, jonka hän sanoi olevan aivan upouusi tulokas markkinoilla. Minä totesin, ettei lääke nyt niin kamalan uusi voi olla, koska sen tiedot löytyvät hyllyssäni olevasta vuoden 1997 Pharmaca Fennicasta. Tähän hän totesi, että kyllä se lääke on upouusi, että siitä ainakin on tehty uusia tutkimuksia ja että sen lääkkeen keksimisen jälkeen ei vastaavia lääkkeitä samaan tarkoitukseen ole tehty. Hän siis väkisin teki ainakin 10 vuotta vanhasta lääkkeestä uuden - vain siksi, ettei joutuisi myöntämään olevansa väärässä. Tämä nyt oli tyhmä juttu sinänsä, mutta olkoon nyt yhtenä esimerkkinä...
Olen miettinyt ystäväni käytöstä jo niin kauan, ja yrittänyt hienovaraisesti näpäyttää niin monta kertaa, että olen jo tullut tietylle rajalle: joko otan asian puheeksi suoraan, tai sitten uuvahdan koko ystävyyssuhteeseen. Ja jos tyystin uuvahdan, ennen pitkää loppuu koko ystävyys, enkä kaikkien näiden vuosien jälkeen sitäkään haluaisi.
Ja mikä tärkeintä: jotenkin itse koen, että ystävän velvollisuuksiin kuuluu kaverin palauttaminen maan pinnalle, jos toinen on kuvitelmissaan jo niin pitkällä, että alkaa kohta olla avohoitotavaraa.
Mutta kettu soikoon että ystävänä oleminen voikin joskus olla vaikeaa!
Ongelmasi on tuttu myös minulle,olen aivan varma että jos kaverisi kuuluu samaan kastiin kuin minun kaverini kysymys ei ole huonosta itsetunnosta,päinvastoin.
Kaverini on siis aivan samankaltainen,kehuu itseään,puheet itsestään saavat joskus huikeat mittasuhteet,on aina oikeassa ei koskaan myönnä olevansa suoraan väärässä,kääntää mielipiteitään mielialojensa mukaan vaikka jokaisella kerralla on täysin ehdoton mielipiteestään.
Tälläinen tyyppi on itsekäs luonteeltaan,ja ei kunnioita muita kuin itseään.
Kyse on luonnehäiriöstä joka kehkeytynyt alkuun huonommuuden tunteesta joka on ajan saatossa muuttunut oman persoonallisuuden korostamisen haluksi itselleen,lopulta tilanne on muuttunut pysyväksi koska sillä on tuntunut saavuttavan itselleen hyvän olon tunteen tyyliin MINÄ VIISAIN MUUT EI TIEDÄ MITÄÄN.
Tälläinen kaveruus osaa olla todella ärsyttävää,kehua ei kannata koska sillä pönkitätä kaverisi egoa vaan lisää,kyseenalaistaa ei voi koska se poikii takuu varman riidan.
Pärjäät vain olemalla samaa mieltä tai vaikenemalla.
Tälläiset kaverit usein leimaavat heidän kyseenalaistajansa tyhmiksi etenkin muille kavereille.
Helpon ohje onkin jättää tälläinen tietoviisas omaan yksinäisyyteensä mikäli ystävyys tuo tuskaa.
Sanomalla vaikka tälläiselle kaverille niin että sinunhan kannattaisi ottaa osaa maailman tietoviisas kisaan kun tunnut mielestäsi tietävän aina kaiken,viimeistään tällä lauseella pääset kaverisi mustalle listalle.
Ystävyys on tosiaan alkanut tuoda enemmän tuskaa kuin hyviä hetkiä. Mutta satun olemaan hänen lapsensa kummi, joten senkään vuoksi ihan kokonaan ei suhdetta voi katkaistakaan.
Tosiaan voi olla, että kyse on luonnehäiriöstä, joka puolestaan ehkä alun perin on saanut lähtösysäyksen huonommuuden tunteesta. Ihan "tavallisesta" huonosta itsetunnosta kärsivä ihminen ei yksinkertaisesti VOI olla sitä mieltä, että koko muu maailma on typerä ja hän itse tietää kaiken parhaiten. Ystäväni lasten koulut ja päiväkodit ovat aina olleet ammattitaidottomia idiootteja täynnä, hänen asiansa on aina hoidettu Kelassa päin honkia (huonommin kuin kenenkään toisen ihmisen asiat koskaan), ja hän jopa lopetti opiskelunsa kesken, koska oli sitä mieltä, että kyseinen oppilaitos on p*ska, opetuksen laatu syvältä ja opettajat (yllättäen) ammattitaidottomia idiootteja.
Ja kun hän sitten saa tällaiseen tilanteeseensa kohennuksen, esimerkiksi lapsensa toiseen kouluun, saattaakin opetuksen taso yllättäen nousta koko maan parhaaksi - niin mahtavaksi, ettei missään muualla päin Suomea ole niin hyvää koulua ja niin loistavia opettajia, vaikka kyseessä on oikeasti ihan tuikitavallinen koulu.
Vaihda siinä sitten ystävän kanssa lasten kuulumisia, kun omat lapset ovat kuitenkin ihan tavallisten kivojen opettajien opetettavana ihan tavallisessa koulussa...
No joo, typerältähän tämä tuntuu näistä jossain keskustelupalstoilla itkeä, mutta eipä suoraan sanottuna ole kivaa.
Narsismista on viime vuosina puhuttu ja kirjoiteltu paljon, ja pakko on sanoa, että tällaisten tyyppien kanssa kommunikoidessa jonkinasteinen narsistisen luonnehäiriön diagnoosi tulee väistämättä mieleen.
Mitä sä "mine tietee" olet tehnyt sen oman kaverisi kanssa? Jaksatko vielä kuunnella hiljaa vai oletko jo vetäytynyt takavasemmalle? Vai oletko pamauttanut mielipiteesi suoraan päin naamaa?
nyt miettisin vain itseä. Jaksatko olla tämän ihmisen kaveri? Jaksatko kuunnella kehumista? Jos mielenterveydessä tai arjessa ei ole mitään vaikeuksia niin MIKSI tämä ihminen ei saisi olla onnellinen? On loistavaa että joku on tyytyväinen ulkonäöstään, ajattelustaan, ylpeä lapsistaan jne. Ihmiset pitää hyväksyä sellaisinä kun he ovat. Sun pitää vai miettiä hyväksytkö hänet itseä kehuvana, kaikki tietävänä, mutta niin hyvänä kuunelijana ja rakkaana pitkäaikaisena ystävänä, vai haluatko tämän ihmisen pois elämästäsi? Ei toista saa alkaa muuttamaan sellaiseksi millaiseksi itse haluaa. Eikä hän varmaan tyhmä ole. Väittää tietävänsä asoitsta joista, tietää olevansa väärässä, mutta ei halua myöntää. Ei moni muukaan halua. Minusta sinun pitää antaa hänen olla ylpeä niistä asioista mistä on. Hänellä on VARMASTI jokin heikko kohta elämässä joka painaa, jonka olemassa oloa hän koittaa välttää. Painota mietteesi löytämään tämä! Kysymällä muista aiheista, kun mistä hän puhuu ja olemalla näpäyttämättä. Jos näpäyttälet hän tajuaa kyllä sen, eikä halua ikäviä asioita sinulle kertoa.
Joo, tietyllä tavalla olen välillä yrittänyt miettiä juuri näinkin. Olen antanut hänen ajatella juuri niinkuin hän ajattelee, ja kunnioittanut hänen näkemyksiään, vaikka olenkin nähnyt asioita eri tavalla.
Nyt pointtini onkin se, että olen oikeasti ja aidosti huolissani hänen mielenterveydestään. Tuntuu, että hänen elämäänsä on tullut yhä enemmän esimerkkejä siitä, että hänen ylikorostunut egonsa aiheuttaa hänelle ongelmia: työt eivät suju (muiden tyhmien ihmisten takia), opiskelut eivät suju (muiden tyhmien ihmisten takia), parisuhteen alut eivät kestä muutamaa tapaamista pidempään (kaikissa vastakkaisen sukupuolen edustajissa on jotain pahasti vialla), monien ystävienkin kanssa takkuaa (ystävien typeryyden takia). Ja tämä juuri on se suurin syy, miksi koen tarvetta jollain tavalla tarttua tähän asiaan. Kaverini ei "onnellisuudessaan" ole enää ihan terve - eikä hän sitä paitsi erinomaisuudestaan huolimatta edes ole onnellinen, koska muiden ihmisten typeryys estää häntä elämästä onnellista elämää.
Jotain haluaisin siksi rakkaan ystäväni hyväksi tehdä.
on varmaan vaikeaa. Jos ystävälläsi on narsismin piirteitä, tuskin hän omassa erinomaisessa voinnissaan apua tuntee tarvitsemansa (sillä vikahan on aina muissa, hänhän on täydellinen). Itellä oli ystävä, joka on hyvin hankalan luonteinen ( ei niin paha kuin miltä ystäväsi kuullostaa). Vika on hänen mielestään muissa. Suhteiden luomiset on vaikeaa, sillä hän kokee ylemmyyttä muita ihmisiä kohtaan. Usein hän on myös piikikäs sanoissaa, eikä takaisin sanominen suuta tuki. Tämän vuoksi annoin "ystävyyden" kuihtua. Otin asian niin, että aikuinen ihminen on vastuussa omista teoistaan ja sanoistaan. On luonnehäiriö tai ei, en halua olla sellaisen ihmisen seurassa, joka luulee olevansa parempi tai muita ylempi. Hänen asennettaan ei voi kukaan muuttaa, tuskin hän itsekään, koska hänen mielestään ei ole mitään muutettavaa. Muut ovat typeriä tai vähä-älyisiä.