Erosimme vuosi sitten miehen jätettyä minut. Valitettavasti hän samalla jätti lapsensakin. Tyttäreni pärjäävät ihan kohtalaisen hyvin, koska mies ei ollut heistä koskaan kovinkaan kiinnostunut, mutta poika todella kaipaa isäänsä. Kahdesti olen saanut vuoden aikana miehen ottamaan lapset viikonlopuksi luokseen, molemmilla kerroilla hän toi lapset lauantai aamuna takaisin. Olen yrittänyt ehdottaa, että jos kolme lasta on liikaa kerralla, niin voisi ottaa vaikka pojan erikseen ja tytöt toisella kerralla, tai ottaa heidät vain muutamaksi tunniksi illalla, mutta ei. Aiemmin syksyllä poika soitti isälleen ja pyysi, että hän tulisi katsomaan jalkapalloharjoituksia kerran viikossa, mutta ei käy sekään. Miten sitä selittää lapselle, ettei isällä ole sinulle aikaa yhtä ainoaa tuntia viikossa?! Ihan yhdessä nämä lapset hankittiin, enkä voi käsittää tuollaista! Minun puolestani saisi koko mies olla, mutta pojalleni ja tytöillekin hän on tärkeä! Ei kai voi pakottaakaan lapsiaan tapaamaan, mutta inhottavaa katsoa lasten surua!
Miten saada mies tapaamaan lapsiaan?
ei isää enää
291231
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Et mitenkään.
Aikuinen mies menee, tulee ja tekee kuten haluaa.
koko yhteisymmärrys niiden lasten hankkimisesta. Harvemmat miehet ovat oikeasti kiinnostuneita lapsista. Kyllä se usein on pelkkää yritystä miellyttää naista, että lapsenhankintaan aletaan.
hoidettu homma mieheltä(?), jos on kolme kertaa antanut periksi vain miellyttääkseen so. saadakseen rauhan. Ihan tunnevammaisesta kaverista täytyy olla kysymys. Kyllä aikuisen ihmisen täytyy tietää, mitä tekee. Ei isyydessä ole kysymys ottamisesta, vaikka siitä saakin. Miehen mitta = kyky isyyteen.
ihmettelen mistä te naiset *aina* noin surkeita miehiä löydättekin
on tatuoitu otsaan. Hyväuskoisuudesta voi kyllä syyttää. Hirveän helppoa on myös syyttää sitä, joka jää vastuuta yksin kantamaan kun ei itse pystynyt lipeämään paikalta ennen toista. Kerropa oma teoriasi siitä, miten tällainen surkimus mieheksi syntyy!
toivoa, että mies joutuu sairaalaan eikä kukaan mene häntä katsomaan.
Tuohan onkin oiva ratkaisu ongelmaan!
sairaalaan ja ollaan myös kimpassa menemättä katsomaan sinne...
Henkinen kypsyys ei valitettavasti kasva hormonituotannon myötä..
Jos olisin ex-miehesi isä, pitäisin ehdottomasti yhteyttä lapsenlapsiini ja heidän äitiinsä eli siis sinuun, ja olisin erittäin pahoillani, että olen kasvattanut omasta pojastani semmoisen hunsvotin, joka ei osaa ajatella kuin itseänsä. Kotiini sillä ei enää olisi mitään asiaa ja jättäisin vielä perinnöttä! Voimia sulle.
jotka katkaisevat hunsvotti-isän ohella omatkin siteensä tällaisiin lapsiin (sillä harva kai täällä ihan täysorpo on). He olisivat juuri oikea taho pistämään kaveri kuriin!
että lapset ovat naisten projekteja. Nuorille miehille ei myöskään kerrota, mitä tarkoittaa, jos nainen pamahtaa paksuksi. Jos tietoa seurauksista olisi enemmän, olisivat miehet paljon varovaisempia.
"Nuorille miehille ei myöskään kerrota, mitä tarkoittaa, jos nainen pamahtaa paksuksi."
Kyllä ne samat asiat kerrotaan nuorille miehille, kuin nuorille naisillekin, viimeistään koulussa. Tai sit mun entiset luokkalaiset pojat on olleet jotenkin erityisasemassa, koska heille ainakin on kerrottu. Eri asia sit, ovatko kuunnelleet :)
kouluissa että naiset ovat epäjohdonmukaisia, järjettömiä, itsekkäitä, pinnallisia, raakoja ja ajattelukyvyltään puutteellisia biologisia koneita
laatunaista? Niitäkin nimittäin on; suosittelen.
aika moneen nuo edellä mainitut ominaisuudet pätee valitettavasti, sanotaan että nainen etsii vain seksuaalisuuttaan ja vastaavasti käyttäytyvä mies sikailee
määritelmä esitettyä. Saat tuosta vielä Nobelin palkinnon. Minä ainakin olen valmis allekirjoittamaan kaikki lopulliset mitä tahansa ryhmää koskevat lopulliset tuomiot. Kaikki naiset voisi mun mielestä kieltää! Ah, minkä vapautuksen maailma pian kokisikaan!
Lapset ovat surullisen usein viattomia
sivustakatsojia kun vanhemmat eroavat.
Tärkeää on kertoa lapsille ettei isän tapaamisen
haluttomuus johdu heistä.
Kun mies pääsee selvittämään erosta aiheutuneen
tunne-elämän sotkunsa, niin sitä mieskin yksinäisinä hetkinä vaan huomaa kovasti kaipaavansa lapsia.
Itselläni meni erosta toipumiseen pari vuotta.
Jos suinkin mahdollista yritä säilyttää
ex-mieheesi mahdollisimman neutraalit
välit sillä miehesi helposti saattaa kostaa sinulle
lapsien kautta jos olet miestä kohtaan
aggressiivinen ja vihamielinen.
Tulet kyllä myöhemmin huomaamaan että miehen moittiminen ei muuta hänen käyttäytymistä.
Mies ei todellakaan ole yhteistyökykyinen jos
moitit häntä jatkuvasti niin että hän joutuu
kokoajan vaan puolustautumaan.
Kysy häneltä joskus kasvotusten vaikka jotain
tyyliin: mitä meidän pitäisi tehdä lapsien
tapaamisen suhteen etteivät he tarpeettomasti
joudu kärsimään meidän eron vuoksi,
yhdessä me nämä lapset päätettiin hankkia,
muistat varmaan miten onnellisia molemmat
oltiin kun ensimmäinenkin lapsemme saatiin.
Asiasta kokemusta omaamattomana on pikkasen hankala mennä asiaa arvioimaan, mut toi kuulostais aika hyvälle.
"Tulet kyllä myöhemmin huomaamaan että miehen moittiminen ei muuta hänen käyttäytymistä.
Mies ei todellakaan ole yhteistyökykyinen jos
moitit häntä jatkuvasti niin että hän joutuu
kokoajan vaan puolustautumaan."
Luulen että monille olisi hyvä ymmärtää että vaikka seurustelusuhde loppuu niin vanhempien suhde ei silti lopu vaan se jatkuu niin kauan kuin lapset ovat lapsia. Sitä voi olla monen miehen ja naisen avioerossa vaikea ymmärtää.
Jos tota ei myönnä niin se on musta älyllistä epärehellisyyttä itseä ja omia lapsia kohtaan... niin miehillä kuin naisillakin.
niin tiedätkö, kuinka miehessä voitaisiin herättää uinuva isyys tilanteessa, jossa lapsi on tapaus "oho", muttei sentään mistään yhden tai kahdenkymmenenyhdenkään illan jutusta? Pystyykö mies todella lokeroimaan tunteensa niin, että tuntee olevansa vain sellaisen lapsen isä, jonka on itse suunnitellut?
Mun ainakin on täytynyt äitinä ensin konkreettisesti tutustua omaan lapseeni ennen kuin siitä on tullut ihan oikeasti oma, huolimatta siitä edusta, että lapsen on omassa ruumiissaan kantanut. Tietysti omuuden tunnetta on lisännyt ja vahvistanut se, että huomaa lapsessa koko ajan enemmän tuttuja piirteitä.
En tiedä, mihin ap:n tapauksessa ne väistämättömät vihan ja aggression tunteet voisi purkaa. On aika luonnollista raivostua tappomielialaan saakka ihmiselle, joka silkkaa itsekkyyttään aiheuttaa lapsille kärsimystä ja josta samalla on surkean riippuvainen. Äidistä riittää ihmeteltävän pitkälle, kun on pakko, mutta isyys on silti korvaamatonta ja sen yhden ihmisen takana.
voin sanoa, että kyllä se ihmiseen jättää jäljen, mutta minkäs teet.
Mä en välitä kauheesti edes ajatella koko asiaa, mutta sieltä mielen perukoilta se ajatus välillä nousee esiin ja kyllä se hiukan tekee katkeraksi.
Mä elän niin, kuin se olis jo kuollut.
Olet avannut silmäni näkemään tämän isyysasian syvyyttä ihan toisella tavalla. Olen kitissyt siitä, että omien lasteni isä on naurettavan itsekeskeinen ja odottaa minun luovan itsensä puolesta isä-lapsi -suhteen, jotta hän saisi siitä parhaimman mahdollisen tyydytyksen. Silti vaikuttaa siltä, että luonto on järjestänyt niin ihmeellisesti, että melko vaatimatonkin isyyden hoitaminen antaa lapsille ihan mielettömästi. Vaikka äiti tällaisessa tilanteessa ylirasittuukin, koska kantaa vastuusta suurimman osan, on tällainen vajaakin isyys lapsen silmissä erittäin merkityksellinen. Isä on olemassa. Isä ei ole hylännyt (vaikka äiti onkin sitä mieltä, että kaikki voisivat paremmin jos isä tekisi enemmän, kuin 1/7). Sitä käytännön apua yksinäisenä vanhempana selviämiseen on mahdollista saada muualta, mutta jos isä hoitaa edes pienen sirun, on paljon pelastettu!
perheen hyvinvoinnin nimissä, tietenkin. Jäi melko etäiseksi. Olin siitä katkera, mutta olen silti oppinut arvostamaan sitä, ettei hän täysin meitä hyljännyt. Minulla on kuitenkin hyvin elävä kuva hänestä, vaikka hän onkin nyt jo kuollut.
Miten sinun hylkäämiskokemuksesi on vaikuttanut omaan isyyteesi? Tiedän omakohtaisesti ja lähipiiristä tapauksen, jossa miehen oma isä on lähtenyt lätkimään. Mies selittää, ettei siitä ole tullut minkään sortin traumoja, mutta hän toteuttaa omaa isyyttään sangen valikoivasti. On toisille lapsistaan isä, koska ehti heihin kiinnittyä, mutta hylkää toiset, koska ne vaan eivät tunnu omilta...
siten, että teen paljon juttuja likkojen kanssa, ne on mäessä talvisin mukana, usein vaatimalla vaativat mukaan uistelemaan, ovat todella innokkaita mato-onkijoita.
Yleensäkkin teen niiden kanssa kaikkia arkisia juttuja, eikä se ole mulle pakkopullaa.
Ne on naisenikin mukaan isän tyttöjä ja mä olen tietenkin otettu tittelistä.
Pyrin olemaan mahdollisimman tasapuolinen, miten siinä olen onnistunut, olen itse jäävi arvioimaan.
Kai mulla jotakin perkeleen traumoja on jäänyt, mutta usein onnistun pitämään ne taka-alalla, kun en ajattele koko asiaa.
Välillä nuorimmainen kysyy aiheesta jotakin ja silloin on vaikeaa selittää, miksi ei mennä pappaa moikkaamaan, vanhempi ei kysele aiheesta.
Ihanaa, että on tuollaisiakin isiä! Valitettavan usein mies kuvittelee, että riittää että on olemassa, mutta hädin tuskin puhuu lastensa kanssa. Ystävättäreni miehen en ole koskaan kuullut sanovan mitään muuta lapsilleen, kuin että "olkaas nyt hiljempaa", vaikka lapsi vain yrittäisi puhua hänelle. Ja serkkuni lapsi pelkää isäänsä, koska isä on hänelle melkein tuntematon. Joskus kuulin miehen sanovan kaverilleen, että kyllä hän on hyvä isä! Sitten vielä ihmetellään, että miksi äidit saa melkein automaattisesti huoltajuuden...
Itselläni ei vielä ole lapsia mutta tällaiset kirpaisee paljon koska en pysty ymmärtämään miten kukaan ei haluaisi olla oman lapsensa kanssa.
Tilanteesi on todella hankala eikä asiasta ole varmaankaan helppo puhua ex-miehesi kanssa. Voisit yrittää kuitenkin vielä keskustella hänen kanssaan, saada hänet ymmärtämään että lapset ovat täysin viattomia eroonne ja he kaipaavat isäänsäkin. Hän on yhtälailla vastuussa lapsista kuin sinäkin vaikka lapset asuvatkin pääsääntöisesti luonasi. Ero koskee ainoastaan vanhempia, ei lapsia ja vanhempia.
Lastesi takia toivon että exäsi ryhdistäytyy ja huomioi lapsiaan enemmän. Kukaan lapsi ei ansaitse vanhempansa hylkäämistä. Onneksi lapsilla on kuitenkin sinut. Kävipä miten kävi niin he takuulla saavat voimaa siitä että sinä pidät heistä huolta ja rakastat ehdoitta.
Itse olen jo aikuisikään ehtinyt ja kolme lasta sekä aviomies. Itse koin lapsuudessani saman asian kun vanhempani erosivat. Isä oli aina tehnyt reissuhommia (merikapteeni) ja eron jälkeen etääntyi entistä enemmän lapsistaan. Yhteinen aika oli todella kiven alla ja murrosiässä ei kukaan lapsista sitä enää pyytänytkään. Isä vanhemmiten sairastui ja pari vuotta kituutti ennen kuolemaansa. Yksin. Yhtään kyyneltä en silloin vuodattanut. En voi menettää mitään sellaista mitä minulla ei ole ollutkaan.
ymmärtää, ettei se ole jättämättä jälkiä...
Kiitos kaikille vastanneille. En minä näitä lapsia mitenkään väkisin tehnyt, kyllä mieskin sanoi lapsia haluavansa ja ihan aikuisia oltiin molemmat. Ja ensin syntyneen pojan kanssa hän olikin ihan hyvä isä, mutta sitten kaksi seuraavaa olivatkin tyttöjä ja heihin hän ei ollut kiinnostunut luomaan oikein minkäänlaista suhdetta. Tytöt varmaan juuri sen takia pärjäävätkin paremmin, mutta kuten sanottu, pojalle tämä on vaikeaa.
Olen jo aika hyvin toipunut erosta ja muutenkin yritän lasten takia säilyttää asialliset välit. Isovanhemmat on molemmilta puolilta läsnä lasten elämässä, en sitten tiedä mitä mieheni vanhemmat tilanteesta ajattelee, en ole halunnut alkaa heille heidän poikaansa arvostelemaan, ettei lapset menetä isovanhempiaankin!
Kyllä kai lapset tottuu tilanteeseen tai mies tulee järkiinsä, mutta toivottavasti ei liian myöhään. Näin naisena vain on vaikea ymmärtää, kun en pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa en olisi läsnä omien lasteni elämässä.