...olemaan aina yksin. Minulla ei ole ketään, ei ystäviä, kavereita, oman ikäisiä sukulaisia. Yritän kovasti puhua ihmisille, mutta tuntuu kuin olisin näkymätön. Kun edes tietäisin, mikä se tekijä minussa on, ettei kukaan pidä minusta, niin ehkä voisin yrittää muuttaa itseäni, mutta eihän sellaista voi mennä ihmisiltä kysymäänkään.
Ainoat ihmiset ketkä puhuvat minulle ovat äitini ja kämppikseni, mutta hänkin vain masentaa minua. Hänellä on niin täydellinen elämä, ystäviä ja kavereita, poikaystävä, ulkona käymistä, leffailtoja, kahvilla käyntiä, aivan kaikkea mitä minäkin olisin halunnut. Ei elämässä ole mitään järkeä, kun joutuu aina olemaan yksin. Eikä minnekään ole kiva mennäkään yksinään. Minä sitten aina vain istun kaikki illat yksin kotona, mitä nyt lenkillä ja uimassa käyn ja aina välillä yritän jotain harrastaa. Harrastukset tosin vain pahentavat asiaa, kun ihmiset tutustuvat toisiinsa ja ystävystyvät ja minä jään aina ulkopuolelle. Yksin on helpompi olla, kun voi valehdella itselle, että sen takia minä olen yksin, kun en käy ulkona...
Ja minua myös niin hävettää olla tälläinen luuseri, aina kun tulee esimerkiksi sukulaisten kanssa puhe ystävistä, niin vastaan jotain ympäripyöreää, kun en kehtaa sanoa, ettei minulla ole ketään. En ymmärrä, miten se on muille niin helppoa! Ihmiset vain tutustuvat ja tulevat ystäviksi, mutta vaikka kuinka yritän olla mielenkiintoinen ja hauska ja olla esittämättä mitään, niin ei! Olisipa edes yksi ihminen... :(
Ainoat ihmiset ketkä puhuvat minulle ovat äitini ja kämppikseni, mutta hänkin vain masentaa minua. Hänellä on niin täydellinen elämä, ystäviä ja kavereita, poikaystävä, ulkona käymistä, leffailtoja, kahvilla käyntiä, aivan kaikkea mitä minäkin olisin halunnut. Ei elämässä ole mitään järkeä, kun joutuu aina olemaan yksin. Eikä minnekään ole kiva mennäkään yksinään. Minä sitten aina vain istun kaikki illat yksin kotona, mitä nyt lenkillä ja uimassa käyn ja aina välillä yritän jotain harrastaa. Harrastukset tosin vain pahentavat asiaa, kun ihmiset tutustuvat toisiinsa ja ystävystyvät ja minä jään aina ulkopuolelle. Yksin on helpompi olla, kun voi valehdella itselle, että sen takia minä olen yksin, kun en käy ulkona...
Ja minua myös niin hävettää olla tälläinen luuseri, aina kun tulee esimerkiksi sukulaisten kanssa puhe ystävistä, niin vastaan jotain ympäripyöreää, kun en kehtaa sanoa, ettei minulla ole ketään. En ymmärrä, miten se on muille niin helppoa! Ihmiset vain tutustuvat ja tulevat ystäviksi, mutta vaikka kuinka yritän olla mielenkiintoinen ja hauska ja olla esittämättä mitään, niin ei! Olisipa edes yksi ihminen... :(
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mistäpäin Suomea olet?
Minäkin olen yksinäinen tyttö pohjois-Savosta.
Mä asun Turun seudulla, tosin tällä hetkellä olen nyt muutaman kuukauden pois sieltä. Taitaa olla vähän liian pitkä välimatka... :(
Ei mullaakaan ole oikein ketään. Tai no ainoa ihminen on mun poikaystävä/avopuoliso. Kaksoisveli ja 2 vanhempaa sisarusta, mutta näitä ei pätkääkään kiinnosta siskon elämä. Onhan sekin toisaalta jo jotain että on seurustelukumppani mutta kyllä minäkin tahtoisin muitakin ihmisiä elämääni.
En ymmärrä miten joillekin se ystävystyminen on niin helppoa. Minulle on sanottu että "menet vaan juttelemaan" ja "kavereita on helppo saada". Mutta kun ei se auta vaikka menet juttelemaan jos olet ilmaa eikä sua mitenkään noteerata. Tai sitten vittuillaan. Kyllä se kieltämättä aina hieman masentaa ettei onnistu suhteita luomaan ja muilta se onnistuu.
Ja minulle on useampikin ihminen sanonut että "kyllä niitä kavereita vielä löytyy". Mistä? Milloin? Miten? Jos elämä on ollut 21vuotta samaa tarpomista ilman tulosta, niin on usko aika vähissä.
Ennen kuin aloin seurustella, olin jo niin turtunut siihen yksinolemiseen etten enää ajatellut koko asiaa vaan keskityin tekemään töitä, opiskelemaan ja touhuamaan itseäni kiinnostavia asioita. Kun poikaystäväni astui kuvioihin mukaan, olin hänelle hieman kateellinen hänen ystävistään ja kavereistaan. Hänellä oli sellaista mitä minulla ei ole. Nyt kun olemme olleet jo jonkun aikaa yhdessä, en enää ole kateellinen koska olen huomannut kuinka syvää se kaveruus/ystävyys oikeasti on. Ei kukaan huonoilla ystävillä ja kavereilla tee mitään muuta kuin pahoittaa mielensä.
Mä kanssa usein kuulen tuosta miten helppoa on löytää ystäviä! No joillekin se näköjään on, mutta ei mulle! :( Tosin täytyy myöntää, että olen itsekin vähän valikoiva, mutta olen huomannut, että "väärässä seurassa" tunnen oloni vain yksinäisemmäksi. Kuten tuossa aiemmin sanoinkin, niin ihmiset vain jotenkin ystävystyy ympärilläni, mutta minä jään aina ulkopuolelle, vaikka kuinka yritän tunkea mukaan. No, ei kai auta kuin yrittää jaksaa...
moi, vitsi, ihan kuin olisin tuon viestisi kirjoittanut itsekkin... mistä päin olet :)?
Jenni
hei jenni
olen pohjanmaalta lähtöisin. Mistä sinä?
kylma_tila(a)suomi24.fi
Mäkin asun Turussa. Laita osoitetta tai muuta miten sinuun saa yhteyttä?? Ikä ja sukupuoli olisi tietty mukava kuulla:) Itse olen 24-vuotias nainen ja uskollinen ystävä, jos toinenkin on sitä minulle:)
Aloittajan viesti olisi voinut olla kirjoittamani.
Minua rassaa ehkä eniten juuri tuo sukulaisten kysely. Pahin tilanne oli ehkä lakkiaispäivänä, kun kaikki (myös ihan vieraat ihmiset) kyselivät juhlissani koko ajan: "No, minnekäs te olette sitten illalla menossa kavereiden kanssa?"
En tiedä mitä olisin vastannut, kun enhän minä mihinkään ollut menossa, eikä minulla ollut ketään kenen kanssa olisin voinut mennä.
Joillekin sitten vastasin, että olen varmaan vaan kotona, ja sain todella ihmetteleviä katseita vastaukseksi.
Niin minkäikäinen olet ?
Sitten aloin katsomaan niitä muita ihmisiä, jotka aina jäävät näkymättömäksi! Ja aloin juttelemaan heille.
Sussa ei ole mitään vikaa, usko se. Sulla on vain omat luonteenpiirteesi. Et vain ole sellainen päällepäsmäri ja huomionhakuinen kuin joku toinen. Joku saattaa jopa ajatella, että jättäydyt tarkoituksella sivuun ja ettet ole kiinnostunut heidän seurastaan. Kannattaa miettiä minkälaisen kuvan itsestään antaa. Osallistu vaan, vaikka muilla olisikin kaverit. Kyllä siinä joukossa menee vähän hiljaisempikin mukana.