Voiko ihminen vaan seota joku päivä vai tapahtuuko ihmisille parisuhde-elämässä yleensäkin semmosta että joinain aikoina sekoilee vähän enemmän ja joskus vähemmän ja toivottavasti ei loppujenlopuksi enää ollenkaan? Tarkotan lähinnä lapsellista kiukuttelua, joka kuitenkin tietysti aiheuttaa toisellekin ylimääräistä stressiä ja mielipahaa.
Mulla on ollu vähän stressiä ja ahistusta työ- ja harrastuskuvioissa viimeaikoina. Lievästi sanottuna. Tiedostan että tunnusmerkkinä tämmöselle ylikuormittuneelle tilalle on mielialavaihtelut mutta perkele mitä mielialahvaihteluja. Ihan kun olisi PMS oireita ihan väärässä kohtaa kiertoa. En tykkää enkä hyväksy ollenkaan tämmöstä peliä itseltäni, mutta välillä ei kertakaikkiaan mahda mitään. Yllätän itsekin itseni nyt välillä ja ihan pelottaa että mikä pirttihirmu musta on tulossa ja tuleeko? Ni mitä sitten mahtaa rakas toivottavasti tuleva puolisoni miettiä minusta. "apua onko toi oikeasti hullu?!". En mä mielestäni ole eikä suvussakaan esinny mielipuolisuutta.
Mie en halua kiukuta :( No mä epäilen, itseni tuntien, että jos joku asia mut yllättää, se harvemmin pääsee yllättämään uudestaan, ainakin jos asia on rekisteröity ja analysoitu. Systeemi toimii sitten kun viirus, jonka elimistö tunnistaa entuudestaan ja ajaa pois hyviksi havaituilla keinoilla. Jotenkin mulla on käsitys, että miehet saa kestää kaikennäköistä tyttöystäviltään ja vaimoiltaan. Miten te ne kestätte? Oletteko epäilleet että tyttöystävässänne asuu piilopirttihirmu? Vai osaatteko pistää sen PMS tai muiden stressitekijöiden piikkiin? Ymmärtäisin kyllä jos mieheni käsitys musta jopa muuttuisi tämmösen oudon episodin aikana. Toivottavasti ei muutu, sillä en mä ole mielestäni tämmönen vinkuja. Mä rupesin kiukkuamaan, täysin upeesti menneen illan jälkeen siitä ettei toinen ehkä kuitenkaan tykkää musta, välitä, halua tms. ja vedin vielä exänkin mukaan koko soppaan ja hetikohta tajusin että ei jumalauta oonko mä hullu? Mulla on täydellinen ihminen tossa vieressä joka on ehkä ensimmäinen ihminen elämässäni joka välittää musta. Miksi hetkenkään aikaa epäilin asiaa? Vai siksikö hetkeksi pimahdin? Kun en ole ennen voinut luottaa ihmisiin? Yritänkö ehkä ajaa häntä pois jostain syystä? Pelosta johtuva primitiivireaktio vaikka tietoisuuden tasolla olen varma että meillä on kaikki hyvin. Nykyään on kuitenkin ruvennut tuntumaan siltä että ajatuskin siitä että hän ei olisi elämässäni on aivan sietämätön. Miksi sitten aiheutan hänelle mielipahaa tämmösellä tempauksella?
Ikä lähenee kolmeakymppiä. Luulin jo tuntevani itseni. Ei kai tämä voi olla "minua". Ja mitä hittoa mä täälläkin asiaa ihmettelen? ...
Mulla on ollu vähän stressiä ja ahistusta työ- ja harrastuskuvioissa viimeaikoina. Lievästi sanottuna. Tiedostan että tunnusmerkkinä tämmöselle ylikuormittuneelle tilalle on mielialavaihtelut mutta perkele mitä mielialahvaihteluja. Ihan kun olisi PMS oireita ihan väärässä kohtaa kiertoa. En tykkää enkä hyväksy ollenkaan tämmöstä peliä itseltäni, mutta välillä ei kertakaikkiaan mahda mitään. Yllätän itsekin itseni nyt välillä ja ihan pelottaa että mikä pirttihirmu musta on tulossa ja tuleeko? Ni mitä sitten mahtaa rakas toivottavasti tuleva puolisoni miettiä minusta. "apua onko toi oikeasti hullu?!". En mä mielestäni ole eikä suvussakaan esinny mielipuolisuutta.
Mie en halua kiukuta :( No mä epäilen, itseni tuntien, että jos joku asia mut yllättää, se harvemmin pääsee yllättämään uudestaan, ainakin jos asia on rekisteröity ja analysoitu. Systeemi toimii sitten kun viirus, jonka elimistö tunnistaa entuudestaan ja ajaa pois hyviksi havaituilla keinoilla. Jotenkin mulla on käsitys, että miehet saa kestää kaikennäköistä tyttöystäviltään ja vaimoiltaan. Miten te ne kestätte? Oletteko epäilleet että tyttöystävässänne asuu piilopirttihirmu? Vai osaatteko pistää sen PMS tai muiden stressitekijöiden piikkiin? Ymmärtäisin kyllä jos mieheni käsitys musta jopa muuttuisi tämmösen oudon episodin aikana. Toivottavasti ei muutu, sillä en mä ole mielestäni tämmönen vinkuja. Mä rupesin kiukkuamaan, täysin upeesti menneen illan jälkeen siitä ettei toinen ehkä kuitenkaan tykkää musta, välitä, halua tms. ja vedin vielä exänkin mukaan koko soppaan ja hetikohta tajusin että ei jumalauta oonko mä hullu? Mulla on täydellinen ihminen tossa vieressä joka on ehkä ensimmäinen ihminen elämässäni joka välittää musta. Miksi hetkenkään aikaa epäilin asiaa? Vai siksikö hetkeksi pimahdin? Kun en ole ennen voinut luottaa ihmisiin? Yritänkö ehkä ajaa häntä pois jostain syystä? Pelosta johtuva primitiivireaktio vaikka tietoisuuden tasolla olen varma että meillä on kaikki hyvin. Nykyään on kuitenkin ruvennut tuntumaan siltä että ajatuskin siitä että hän ei olisi elämässäni on aivan sietämätön. Miksi sitten aiheutan hänelle mielipahaa tämmösellä tempauksella?
Ikä lähenee kolmeakymppiä. Luulin jo tuntevani itseni. Ei kai tämä voi olla "minua". Ja mitä hittoa mä täälläkin asiaa ihmettelen? ...
Vastaukset 9
Vanhimmat
ja voi seota. Siispä sen sijaan, että kotona alkaa mesoamaan, voi lähteä ulos kävelylle tai muuta harrastamaan. Useimmiten sitten kotiin palatessa aivot ovat automaattisesti keksineet jonkin ratkaisun pulmaan.
http://www.sci.fi/~tiina/hiiriop.htm
mutta minun kohdallani on tuskin kyse siitä että olisin kotosalla liikaa. Harrastan kuitenkin ihan kilpailumielessä. Tosin olen nyt joutunut vähentämään, josta näköjään seuraa vieroitusoireita.
tai liiku riittävästi siihen verraten mihin elimistösi on tottunut tai sen tarve olisi. Miehesi varmaankin ulkopuolisena tämän ymmärtää mikäli ei ihan pöllö ole.
vastaajan kanssa. Ehkä sun kannattaa ottaa omaa aikaa itsellesi enemmän. Anna itsellesi lupa ajatella muitakin miehiä ja fantasioille aikaa. Ei se ole pettämistä, jos välillä ajattelee muitakin asioita kuin omaa miestään ja parisuhdettaan. Se voi jopa auttaa sinua löytämään oman tiesi uudestaan, vaikkapa tasapainoisempaan suhteeseen/suhtautumiseen omaa miestäsi kohtaan. Jos on liian lähellä toista niin ei voikaan nähdä toista avoimin silmin. Luulisi että miehesikin lähtee pian karkuun jos et anna hänelle omaa aikaa etkä vietä sitä itsekään.
Se mikä yleensä pitää toisen ihmisen seurustelusuhteessa, on ystävällinen käytös ja eleet häntä kohtaan. Lisämaustetta suhteeseen antaa tunteiden vapaa ilmaisu. Olisi kovin tylsää ja tasapaksua jos koskaan ei voisi puhua mistään tunteistaan ja vapautua. Riita saattaa jopa puhdistaa ilmaa. Jotkin parit jopa harrastavat riitelyä, sillä se joitakin ihmisiä ilmeisesti viehättää. Esim. vertaa jotain julkkiksia. Riitely nostaa verensokeria ja adrenaliinitasoa, lihakset saavat enemmän happea ja olo tuntuu voimakkaammalta.
Toki joskus suhteet menee silti pieleen vaikka kohtelisi toista ystävällisesti tai miten tahansa. Ihmiset voi kasvaa erilleen tai huomata ettei elämänarvot ja näkemykset sovikaan yhteen ja ettei pysty niitä yhteen sovittamaan vaikka haluaisikin. Sitten pitää vaan etsiä uusi kumppani jonka kanssa elämä olisi ongelmattomampaa ja tyydyttävämpää.
Kiitoksia neuvosta, voi toimia joillakin, mutta miksi nykyään ihan yleisesti ajatellaan että ihminen ei voisi haluta omaa kumppaniaan ihan täysillä, sydämellä ja järjellä. Ratkaisu olisi että pitäisi ajatella muita miehiä ja fantasioita? Mitä jos ja siis tässä tapauksessa KUN mua ei kiinnosta muut miehet eikä mulla ole fantasioita vieraiden ihmisten suhteen? Mulle ei tullut mieleenkään ajatella ekan vastaajaan kommenttia tolta sun kantilta. Tämä parisuhde on parasta mitä mulle on ihmissuhderintamalla tapahtunut ehkä koskaan. Ja kyllä tässä tunteita ilmaistaan hyvinkin vapaasti. Kaikesta ollaan aina pystytty puhumaan. Nyt on kyse siitä, että ilmaisen tunteita liiankin vapaasti. Olen ärtynyt ja kiukkuinen ja siipi maassa ja puran sitä ihmiseen joka ei semmoista ansaitse ja se harmittaa ja pelottaa että möhlin kokoa jutun. Me ei sitäpaitsi melkeen koskaan arki-iltoja edes vietetä yhdessä, ettei siitäkään voi olla kyse että nähtäisiin liikaa. Se voi kyllä olla, että jollain tavalla voin olla "draamahakuinen" ihminen, mutta en varmaankaan sen enempää kun naiset yleensä ;)
liian vapaasti? En sitten tiedä, pitäisikö sun mennä juttelemaan jonkun asiantuntijan kanssa.
Eikö se mene niin että jos ilmaisee tunteitaan vapaasti niin ilmaisee niitä vapaasti, ei puolivapaasti...? Ehkä johtuu vaan siitä ravinnon ja liikunnan puutteesta tai elimistön reagoinnista niiden vaihtumiseen.
Ja onhan sulla tosiaan pelko olemassa että menetät tärkeän ihmisen elämästäsi, jos et koe että kukaan voisi korvata häntä ja hänen menettämisensä johdosta olisit vaillinainen ihminen etkä voisi olla yhtä onnellinen.
muutoksista ja stressistä varmastikin johtuu. En vaan pidä siihen näköjään liittyvistä ilmiöistä. Lisäksi jotenkin pelottaa ajatus olla jollain tavalla riippuvainen toisesta ihmisestä. Olen kokenut sen verran pieleen menneitä juttuja ja elänyt itsekseni, että tiedän etten ole vaillinainen yksin vaan voin olla täysin tyytyväinen. Mutta nyt kyllä vahvasti epäilyttää että jos tämän ihmisen menettää niin ei oo "mikätahansa" ikävä häppeninki ja pieleen menny viritelmä vaan ihan oikeasti rankka juttu. Ei voisi missään tapauksessa jälkeenpäin tokaista että no eipä se niin ihmeellinen ollutkaan. Kun se on ihmeellinen :) ...ehkä voisin tuntea oloni vaillinaiseksikin. Ehkä sen voi näin anonyymisti myöntää. Mä vähän vierastan noita asiantuntijoita. Sitäpaitsi kaikilla vaikuttaisi tänä päivänä olevan oma terapeutti. Mä olen aina purrut hammasta. En oo lähtenyt tohon trendiin mukaan. Kerran mulle oli varattuna aika terapeutilta, mutta jätin menemättä...kun tilanne "meni ohi". Ehkä mulla on silti jotain käsittelemättömiä asioita. Mun mielestä kuitenkin jos on aina ollut sillain tervejärkinen ja on aina lopuksi tipahtanut jaloilleen ja oma mieli pyrkii aina piristymään vaikka kuinka välillä masentaisi, niin ei tarvitse ulkopuolista apua...?
Sillä eihän kenenkään elämä suju ilman vaikeuksia?
Numero 1: Mene lääkäriin. Kerro oireesi ja pyydä pääsyä verikokeisiin, joista selviää elimistösi hormonitasapaino. Monesti ajatellaan, että aika ennen kuukautisia olisi ainoa herkkä aika, joka vaikuttaa naisen mieleen ja käytökseen. Sinun oireesi kuulostavat aivan hormonihäiriöltä (liikaa naishormonia, tai liikaa mieshormonia, veikkaisin kuitenkin ensimmäistä sillä itse kärsin aikoinaan vastaavasta), johon on apuakin saatavilla. Hoito on joko lääkitys tai aika, tilanne voi tasaantua itsestäänkin.
Voi olla sekin, että käytät e- pillereitä ja niiden hormonit eivät ole kehosi kanssa sopivat.
Numero 2: Juttele tuosta miehesi kanssa, että hän ymmärtäisi ettet tavallaan nyt voi itsellesi mitään ja että yrität saada avun ongelmaan. Ja että hän ymmärtäisi ettei se ole tahallista, muuten voi miehenkin pinna tulla täyteen.
voittoon on aika hyvä periaate :) Silti, jos nyt liian vaikeaa tulee, niin ennemmin kannattaa hakea apua kuin antaa kriisin pahentua. Sitä kun ei sit jossain vaihees välttis itte huomaa jos tulee ongelmia itselle.
En kyl usko et hormoonihäiriöistä johtuisi, mut mistä sitä tietää. Itsellä vastaavanlaiset oireet hävisi kun löysin tasapainoisen tai ainakin minua rauhoittavan ihmisen lähelleni. ja meinaan juuri sillä tavalla minua tasapainoittavan että pystyn elämään hänen rinnallaan omaakin elämääni. :)