Mistähän sitä aloittaisi..
Varmaankin siitä että olen seurustellut tyttöystäväni kanssa nyt rapean kolme vuotta, josta puolitoista vuotta kihloissa.
Tapasin hänet kun hän oli 15, minä 18.
Siitä se sitten lähti ja tähän asti on tultu.
Asumme yhdessä vuokralla, elämä vieraan silmissä varmaan näyttää aivan normaalilta mutta ei se ole..
Meillä on suhteessa ongelmia:
Tyttöystäväni oli aluksi todella mukava ja iloinen, muttakun olimme paremmin tutustuneet, hän muuttui ja siitä alkoi riitely ja itku..
Sitä kesti vuoden ajan kunnes varasin hänelle ajan lääkäristä jossa todettiin vakava masennus.
Hän syö siis nykyään lääkkeitä tähän, saa välillä raivareita ja itkukohtauksia.
Uskoakseni seurustelun aluksi siinä oli sellaista ”näyttelyä” että hammasta purren piti olla hyvä minulle.
Onhan hän vieläkin, ei siinä mitään.. Olemme yrittäneetkin puhua tästä asiasta sillä hänellä on todella kireä pinna, ja olen yrittänyt parhaani mukaan miellyttää häntä että ei tulisi riitaa ja itkua mutta en vain voi aina olla kynnysmattona joten välillä sitten saavat tavarat kyytiä kämpässämme kun hän niitä heittelee raivostuneena.
Kun kohtaus menee ohi, hän on taas aivan kuin eri ihminen….
Itse joudun pidättelemään itseäni koska haluan uskoa että hän on sairas ja asiaa ei ainakaan auta jos minäkin alan paloittelemaan sohvapöytää suuttuessani muttakun se on vain NIIN ”#%&/ vaikeaa vain katsoa ja yrittää olla tyynesti kun toinen huutaa ja haukkuu…
Tässä on myöskin toinen asia, hän on ensimmäinen vakava suhteeni.
Tottahan nuota emännyksiä on ollut mutta ei mitään vakavaa, mutta ei siis mitään yhden illan juttujakaan.
Toisin kuin hänellä… Hän on ollut 15 miehen kanssa yhdynnässä ennen minua, pusikoissa, autoissa, missä vain milloinkin ja mitä kaikkea muuta….
Toki ennen seurusteluamme.
Luulin että oppisin elämään tämän asian kanssa mutta en tiedä..
Juuri tänään hän keskusteli tällaisesta entisestään kaverinsa kanssa ja satuin kuulemaan ja masennuin täysin. En vain osaa unohtaa sitä……
Näistä asioista pitäisi puhua mutta minä en osaa…. En tiedä miksi, kaikki sen tietää että ”puhumalla asiat selviää” mutta minä en ole ikinä tarvinnut ketään. En ole ikinä päästänyt ketään lähelleni.. Joskus päästin hänet lähelle mutta nykyisin hän on kaukana.. En tiedä tietääkö hän itse, onko hän huomannut..
Normaalisti voin keskustella hänen kanssaan mutta en kerro enää mitä sisälläni tapahtuu.. pyrin töissä ajattelemaan asioita tehdessäni, se on minun tapani käsitellä asiat.
En vain ole oppinut puhumaan.
Jos on ollut ongelmia niin ne on käsitelty yksin.
Ja näin olen tehnyt koko elämäni, joskus vain asiat paisuvat liikaa kun en osaa purkaa niitä..
Luulisin että en voi puhua hänen kanssaan asioistani siksi kun en ole enää varma että jatkuuko suhde niin pelkään hänen satuttavan minua..
En kerro nykyisellään asioistani enää hänelle.. En vain osaa.. Tai pysty.
Kyllä hän tänäänkin yritti puhua kanssani kun olin pahoittanut mieleni mutta minä sulkeudun kokonaan, en voi sille mitään, aina eivät asiat ole olleet niin mutta jostain syystä ne nyt ovat niin..
Nytkin hän meni nukkumaan yksin kun en vain voi mennä hänen viereensä nukkumaan ennen kuin ajatukseni ovat selvät, normaalisti siinä menee muutama päivä kun saan kaiken sisälläni taas järjestykseen, odottamaan sitä että sulkeudun taas entistä enemmän kun en osaa puhua…
Olen yrittänyt katkaista suhteen jo pari kertaa, mutta hän roikkuu minussa. En osaa sanoa helpottaisiko se oloani jos eroaisimme, onko ruoho vihreämpää aidan tuolla puolen?
Meillä menee mielestäni huonosti, hänen sairautensa vuoksi, ja hänen menneisyytensä, tai pikemminkin minun suhtautumiseni siihen ei toimi.Olen luullut voivani unohtaa sen mutta kun se jostain tulee esiin niin kaikenlaiset ajatukset alkavat pyöriä päässäni.
On meillä kivaakin ollut mutta minä en enää osaa pitää kivaa hänen kanssaan, vihaan itseäni siksi.
Hän on sairas ja jaksaa kuitenkin yrittää olla mukava ja tehdä asioita eteeni mutta minä en taida jaksaa.. haluaisin vain olla yksin.. Ennemmin olin intoa täynnä tehdä asioita hänen kanssaan mutta en ymmärrä minne se into on kadonnut.....
Kertokaa hyvät ihmiset vapaasti mitä mieltä olette tästä, mitä pitäisi tehdä…. Työt alkavat 4h kuluttua enkä ole silmällistäkään nukkunut… Todennäköisesti en edes nuku…
Varmaankin siitä että olen seurustellut tyttöystäväni kanssa nyt rapean kolme vuotta, josta puolitoista vuotta kihloissa.
Tapasin hänet kun hän oli 15, minä 18.
Siitä se sitten lähti ja tähän asti on tultu.
Asumme yhdessä vuokralla, elämä vieraan silmissä varmaan näyttää aivan normaalilta mutta ei se ole..
Meillä on suhteessa ongelmia:
Tyttöystäväni oli aluksi todella mukava ja iloinen, muttakun olimme paremmin tutustuneet, hän muuttui ja siitä alkoi riitely ja itku..
Sitä kesti vuoden ajan kunnes varasin hänelle ajan lääkäristä jossa todettiin vakava masennus.
Hän syö siis nykyään lääkkeitä tähän, saa välillä raivareita ja itkukohtauksia.
Uskoakseni seurustelun aluksi siinä oli sellaista ”näyttelyä” että hammasta purren piti olla hyvä minulle.
Onhan hän vieläkin, ei siinä mitään.. Olemme yrittäneetkin puhua tästä asiasta sillä hänellä on todella kireä pinna, ja olen yrittänyt parhaani mukaan miellyttää häntä että ei tulisi riitaa ja itkua mutta en vain voi aina olla kynnysmattona joten välillä sitten saavat tavarat kyytiä kämpässämme kun hän niitä heittelee raivostuneena.
Kun kohtaus menee ohi, hän on taas aivan kuin eri ihminen….
Itse joudun pidättelemään itseäni koska haluan uskoa että hän on sairas ja asiaa ei ainakaan auta jos minäkin alan paloittelemaan sohvapöytää suuttuessani muttakun se on vain NIIN ”#%&/ vaikeaa vain katsoa ja yrittää olla tyynesti kun toinen huutaa ja haukkuu…
Tässä on myöskin toinen asia, hän on ensimmäinen vakava suhteeni.
Tottahan nuota emännyksiä on ollut mutta ei mitään vakavaa, mutta ei siis mitään yhden illan juttujakaan.
Toisin kuin hänellä… Hän on ollut 15 miehen kanssa yhdynnässä ennen minua, pusikoissa, autoissa, missä vain milloinkin ja mitä kaikkea muuta….
Toki ennen seurusteluamme.
Luulin että oppisin elämään tämän asian kanssa mutta en tiedä..
Juuri tänään hän keskusteli tällaisesta entisestään kaverinsa kanssa ja satuin kuulemaan ja masennuin täysin. En vain osaa unohtaa sitä……
Näistä asioista pitäisi puhua mutta minä en osaa…. En tiedä miksi, kaikki sen tietää että ”puhumalla asiat selviää” mutta minä en ole ikinä tarvinnut ketään. En ole ikinä päästänyt ketään lähelleni.. Joskus päästin hänet lähelle mutta nykyisin hän on kaukana.. En tiedä tietääkö hän itse, onko hän huomannut..
Normaalisti voin keskustella hänen kanssaan mutta en kerro enää mitä sisälläni tapahtuu.. pyrin töissä ajattelemaan asioita tehdessäni, se on minun tapani käsitellä asiat.
En vain ole oppinut puhumaan.
Jos on ollut ongelmia niin ne on käsitelty yksin.
Ja näin olen tehnyt koko elämäni, joskus vain asiat paisuvat liikaa kun en osaa purkaa niitä..
Luulisin että en voi puhua hänen kanssaan asioistani siksi kun en ole enää varma että jatkuuko suhde niin pelkään hänen satuttavan minua..
En kerro nykyisellään asioistani enää hänelle.. En vain osaa.. Tai pysty.
Kyllä hän tänäänkin yritti puhua kanssani kun olin pahoittanut mieleni mutta minä sulkeudun kokonaan, en voi sille mitään, aina eivät asiat ole olleet niin mutta jostain syystä ne nyt ovat niin..
Nytkin hän meni nukkumaan yksin kun en vain voi mennä hänen viereensä nukkumaan ennen kuin ajatukseni ovat selvät, normaalisti siinä menee muutama päivä kun saan kaiken sisälläni taas järjestykseen, odottamaan sitä että sulkeudun taas entistä enemmän kun en osaa puhua…
Olen yrittänyt katkaista suhteen jo pari kertaa, mutta hän roikkuu minussa. En osaa sanoa helpottaisiko se oloani jos eroaisimme, onko ruoho vihreämpää aidan tuolla puolen?
Meillä menee mielestäni huonosti, hänen sairautensa vuoksi, ja hänen menneisyytensä, tai pikemminkin minun suhtautumiseni siihen ei toimi.Olen luullut voivani unohtaa sen mutta kun se jostain tulee esiin niin kaikenlaiset ajatukset alkavat pyöriä päässäni.
On meillä kivaakin ollut mutta minä en enää osaa pitää kivaa hänen kanssaan, vihaan itseäni siksi.
Hän on sairas ja jaksaa kuitenkin yrittää olla mukava ja tehdä asioita eteeni mutta minä en taida jaksaa.. haluaisin vain olla yksin.. Ennemmin olin intoa täynnä tehdä asioita hänen kanssaan mutta en ymmärrä minne se into on kadonnut.....
Kertokaa hyvät ihmiset vapaasti mitä mieltä olette tästä, mitä pitäisi tehdä…. Työt alkavat 4h kuluttua enkä ole silmällistäkään nukkunut… Todennäköisesti en edes nuku…
Vastaukset 7
Vanhimmat
onpi se, että niinkauan, kun elät sellaisessa suhteessa, jossa itse et ole onnellinen, sinä "tuhlaat" elämääsi hukkaan. Sinulla, niinkuin meillä kaikilla, on vain yksi elämä, jota ei kannata heittää hukkaan.
Sanoit: Onko ruoho vihreämpää aidan tuolla puolen? Siihen en osaa vastata, sillä mielestäni, JOS olet suhteesta lähtemässä, sinun ei todellakaan kannata ensimmäiseksi yrittää etsiä uutta suhdetta, vaan laittaa oma elämä ensiksi kuntoon, olemalla todellakin: yksin.
Jos et ole onnellinen hänen kanssaan, niin ehkä todellakin olisi järkevintä erota. Joku on joskus sanonut: Parempi yksin, kuin huonon kumppanin kanssa. Ja olen samaa mieltä, meillä on vain se yksi elämä.
Jokatapauksessa, onnea päätöksillesi, oli ne sitten minkämoisia tahansa.
Heität aikaasi hukkaan, jos kertomasi asiat ovat faktaa. Ei mitään järkeä jatkaa.
Mulla oli lähes sama tilanne ja voi sitä vitutuksen määrää kun tajus lopuksi vain pettäneensä itseään.
Oireetkin oli selvät jo saman katon alle muuttaessa.
Enää en tee samaa virhettä.
Olen 56-vuotias. Tapasin vaimoni 19-vuotiaana. Sitä ennen olin ollut muutaman kanssa, parin vuoden suhde aikaisemmin.
Kirjoitat kuin entisestä vaimostani.
Kerron, miten siinä kävi.
Mietin eroa alkuvaiheessa. Hän oli erittäin miellyttävä, hurmaava ja hyvännäköinen. Hän ripustautui minuun, kun aioin pitää etäisyyttä. Minulla ei ollut omaa aikaa, ei edes vessassa käyntiä.
Niin sitten mentiin naimisiin. Hän ei halunnut omaa asuntoa, ei lapsia. Elämä sattui tulemaan niin vaikeaksi, että hän halusi lapsia helpottaakeen elämäänsä.
Ensimmäisen asunnon hankinta oli kummallinen. Hän ei kalustanut mitään, kolme kuukautta paketissa kaikki tavarat. Hän halusi kotiapiulaisen hoiyamaan lapsia vaikka itse oli kotona. Olin itse töissä.
Lopulta, hänen raivonsa tulivat yhä pahemmiksi. Lapset halusivat eroa.
Maailmaan tuli täysi rauha eron jälkeen.
En ole kyennyt mihinkään kontaktiin hänen kanssaan eron jälkeen, en kykene edes puhumaan hänelle.
Kestin liian kauan sitä alistamista, mustasukkaisuutta, huutoa, moittimista ja syyttelyä yökaudet.
Ohje:
Lue Raimo Mäkelän: Naamiona terve mieli. (luultavasti Kristillisestä kirjakaupasta, ei uskovaisten kirja) Kirjasta on 20 painosta, eniten myyty Suomessa.
Voinko kuvailla vaimosi?
Hän on isän tyttö. Kokee itsensä tärkeäksi isälle. Isä tuntee itsensä yksinäiseksi, hylätyksi ja kaltoin kohdelluksi. Tytön merkitys isälle on suuri.
Tytär hakee isää kaikissa myöhemmissä suhteissaan.
Isällä ei saa olla kilpailijoita. Tytär valitsee kiltin pikkupojan, joka on prinssipuoliso isään verrattuna. Tai vanhan miehen, joka edustaa isää mutta lopulta osoittautuu isän kilpailijaksi.
Tytär voi valita alkoholistin, luonnevikaisen, rikollisen tai ulkomaisen kumppanikseen. Kukaan ei voi kuvitella, että siitä suhteesta tulisi mitään.
Ei tulekaan.
Tai tytär pitää kymmeniä suhteita, jotta kenestäkään ei tulisi isän kilpailijaa. Kuten sinäkin olet hänen isänsä kilpailija.
Kilpailijaan suhtaudutaan seuraavasti: Aggressio, mitätöinti, leimaaminen, epäluottamus, mustasukkaisuus, halveksunta, inho, vastenmielisyys, pako viinaan tai muualle kodista, lamaannuttava migreeni.
Näiden kohteena sinä olet vuoron perään.
Joten lopeta suhde ja etsi sellainen, joka ei ole isän tyttö.
Itse olen ollut myös vakavasti masentunut ja päihderiippuvainen, eikä monet miehet sitä jaksaneet ymmärtää. Mielestäni oli itsekkyyttä, että kun ei jaksettu kun ei ollut sitä normaalia elämää, toinen jätti sanomatta yhtään mitään.
Jos hän ei jaksanut, miten minä sitten jaksoin? Seuraava ratkaisu oli kourallinen masennuslääkkeitä ja vatsahuuhteluun sairaalaan.
Pitkään kukaan ei jaksanut olla edes ystäväni, tunsin olevani täydellisen yksin. Koska en jaksanut olla se iloinen, mitä yleensä, seuraani ei kaivattu mihinkään. En päässyt sängystä ylös edes peseytymään tai syömään mitään.
Ehkä tyttöystäväsi näytti iloisen puolensa siksi, että halusi alitajuisesti tai tietoisesti sinun tietävän, että hän on oikeasti sellainen. Että vaikeiden hetkien kohdalla sinä muistaisit, että masennukseen tarvitsee apua ja siitä päästyään (tie voi olla pitkä ja kivinen mutta kannattava) tyttöystäväsi on oikeasti se iloinen ja symppis tyyppi, jonka alussa tunsit.
Älä ihmeessä jätä tyttöystävääsi, koska hän ei tahallaan aiheuta itselleen sitä masennusta. Jos et jaksa, hakekaa apua yhdessä ja jätä hänet vaikka sen jälkeen, kun apua on löytynyt ja siitä ollut jotain tehoa, jos on pakko jättää. Masennus on rankkaa aikaa kaikille, kokemusta on sekä vierestä seuranneena että itse sen kokeneena, ja silloin on kaikki tuki äärimmäisen tärkeää miltä taholta tahansa. Masennus ei myöskään ole itsesääliä,vaan kenties tahaton reaktio (yleensä onkin).
Jos sinulla ei ole voimia, vielä vähemmän on tyttöystävälläsi. Kenties kumpikaan teistä ei tajua juuri nyt, tai halua ajatella, mitä toinen merkitsee, sen tajuaa useimmiten liian myöhään.
Koita keksiä ratkaisu ja toimia sen mukaan - tärkeintä on saada tyttöystävällesi apua. Hän kärsii todennäköisesti enemmän kuin sinä, vaikkei sitä voi mitta-asteikolla noin vaan verratakaan.
- Cassie**
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Sinun pitää itse tietää, haluatko jakaa loppuelämäsi tuon ihmisen kanssa.
Ensimmäinen vaihtoehto on, että lopetatte suhteen ja jatkatte eri suuntiin. Tämä on hyvä vaihtoehto teille molemmille ja elämäsi muuttuu varmasti paremmaksi.
Jos et halua jättää tyttöystävääsi, teidän pitää hakea ammattiapua. Kahdestaan ette pääse tuollaisten ongelmien yli. Teillä on edessä vuosien ja taas vuosien terapiasessioista, yhdessä ja erikseen. Jos hyväksyt tämän, voi olla, että elämänne muuttuu pikkuhiljaa siedettävämmäksi.
Mutta älä elättele kuvitelmia, että asiat lutviutuvat itsestään. Jos jatkatte noin, ne menevät ainoastaan ja vain pahempaan suuntaan.
Voi väittää, että jos nyt jätät tyttöystäväsi ja alat seurustella toisen naisen kanssa, hänkin on harrastanut seksiä muiden miesten kanssa ennen sinua. Ongelma ei siis parane naista vaihtamalla..
ja minä väitän, ettei alkuperäisen ongelma ole se, että tyttö on harrastanut seksiä useamman kanssa ennen suhdetta, vaan se, mitä se tuon tytön mielessä on saanut aikaan.
Jostain syystä tytön on pitänyt näin tehdä, joku on ajanut hänet siihen; syitä on vaikea arvailla, jokaisen elämä kun on omansa, eri kuin toisen.
Mun mielestä kyseinen pariskunta on liian pian alkanut elämään yhdessä,ehkä olisi kannattanut seurustella ja tapailla pidempään.
Jos nyt pitäisi sanoa mitä tuossa pitäisi tehdä, olisin kyllä eroamisen kannalla, tai jos olisi aikomus jatkaa, tytön pitäisi tajuta oma rikkinäisyytensä, jota ei ihan pelkillä masennuspillereillä korjata, ja pyrkiä terapiaan: hyvin todennäköisesti menneisyydessä on monta asiaa, joitten takia hän ei ole päässyt kasvamaan kovinkaan ehjäksi persoonaksi. Ihmismielen rikkoontumisessa ja vajaakehittyneisyydessä on se vika, että yleensä terveempi ja ehjempi läheinen pyrkii ymmärtämään ja selittämään tilannetta, mutta rikkoo samalla itsensä.
Hyvin vaarallista.. voi mennä kaksi elämää täysin pilalle. Jos asia olisi oman poikani kohdalla, toivoisin ainakin tietäväni missä helvetissä hän elää parasta nuoruuttaan, ja toivoisin, että voisin keskustella hänen kanssaan asiasta.