Vaarini kuoli n.5½ vuotta sitten ja yhä vaan tulee hetkittäin niin kova ikävä häntä että itku tulee.
En tiedä mistä tämä johtuu, olen aikuinen ihminen ja olen mielestäni surrut surun pois mutta joku tässä on.
Voiko se johtua siitä että hänen kuolemansa syytä ei tiedetä...
Vai onko hän vieläkin jossain lähellä vai onko minulla sisälläni surematonta surua.
Onko toisia aikuisia joilla on vieläkin pitkänkin ajan jälkeen ikävä menetettyjä läheisiä?
En tiedä mistä tämä johtuu, olen aikuinen ihminen ja olen mielestäni surrut surun pois mutta joku tässä on.
Voiko se johtua siitä että hänen kuolemansa syytä ei tiedetä...
Vai onko hän vieläkin jossain lähellä vai onko minulla sisälläni surematonta surua.
Onko toisia aikuisia joilla on vieläkin pitkänkin ajan jälkeen ikävä menetettyjä läheisiä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
ei sureminen lopu "koskaan".
tarkoitan siis että voit itkeä läheistäsi(pappaasi) vaikka vielä omina eläkepäivinäsi,ei ole sanottua kuinka kauan suree omaansa.suru voi olla mukana läpi elämän,joskus se vaan tulee esille valtavana kaipuuna.
olen itse aika vasta kokenut elämäni toivottavasti pahimman menetyksen,en enää koskaan halua kokea vastaavaa.tästä surusta en selviä koskaan,tiedän,että vielä omalla kuolin vuoteellani,(jos en ole dementoitunut jo),niin ajattelen häntä.
suru vaan ei (onneksi)aina ole "läsnä".eihän tätä elämää jaksaisi jos koko ajan itkisi ja valtava tuska riistäis sydämessä..joka päivä hän on ajatuksissa,mutta ei se itku jaksa aina tulla,vain kun oikein keskittyy ja on aikaa ajatella..
kuoli isä 25 v sitten ja vieläkin, joskus nukkumaan mennessä itku ja ikävä tulee, kun muistelen häntä. Ja tietysti tulee mieleen mitä omat lapset ovat menettäneet, kun eivät koskaan saaneet tavata isääni. Ei se suru lopu, se tulee vain puuskittain!
Kiitos, lohduttavaa kuulla että en ole yksin.
Välillä tuntuu niin että olen, vaikka elän onnellisessa parisuhteessa, tuntuu että toinen ei aina jaksa jos itku tulee ja syy siihen on taas suru ja ikävä.