en ole kerjäämässä sääliä enkä mitään muutakaan mutta hyvin on tässä viime kuukausien aikana huomannut kuka on oikea ystävä ja miten vähän niitä oikeastaan on, tai itseasiassa vain yksi. Ei ole kukaan tullut kysymään miten voin tai miten lapset voi, aivan kuin pelkäisivät minua, eivät halua olla tekemisissä. Miten hyvältä tuntuisikaan välillä saada textiviesti tai puhelu ja huomata että olen jonkun ajatuksissa ja joku välittää. Itse ainakin tiedän tämän jälkeen miten toimin jos ystäväni kohdalle osuisi yhtä kamala tapahtuma kuin avioero. Ei niiden tekojen tarvitse olla suuria, riittää että olisi lähellä ja tuntisi että ei ole yksin. Moni on vähätellyt tätä vaikka minulta on kuollut yksi kokonainen elämä ja voimat todella loppu.Sitten kun seison taas tukevasti jaloillani ja olen päässyt tästä elämänvaiheesta jotenkin kahlattua yli niin vannon etten paljon tule kuulumisia niiltä kyselemään jotka minut on nyt yksin jättäneet. Kunpa ei vaan osuisi heidän kohdalle, minulta on silloin turha pyytää apua...mutta eihän heille tällaista voikaan tapahtua!!!!
huomaa kuka on ystävä
ja kuka ei
91163
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Voimia sinulle, vaikken sinua tunnekaan, mutkaisia ovat nämä ystävyyssuhteet, jos parisuhteetkin...
yhteydenottoja. Kun Sinulla on paha olla, ota puhelin käteesi ja soita itse kavereillesi. Tai kutsu kylään tai mene itse tapaamaan heitä. Niin minä ainakin tein. Kerroin että nyt on pakko saada puhua jollekin ja puhuin ja puhuin puhumasta päästyäni ja kaikki jaksoivat kuunnella ja kannustaa mikä oli todella helpottavaa. Myös ystävät ja tuttavat voivat kokea että utelevat kun eivät tiedä miten asiat oikein ovat. Myös työkaverit jaksoivat kuunnella ja kannustaa. Ja juuri tuosta voi kysymys että kun kukaan ei tue minua, minäkään en koskaan tue muita. Jaksamista Sinulle. Ihan varmasti tiedän itse kokeneena kuinka pahalta voi tuntua.
Ihan samat tuntemukset... kyllä nyt on huomannut, et kuka oikeasti on ystävä.... Mutta onneksi on uusiakin löytynyt. Tulee laitettua samalla koko elämä uusiksi :)
osa lähipiiristäni syyllisti minut erossa täysin, vaikka ero oli "sopuero", ja mieheni ei ajatellut, että vain minä olen syyllinen.
Eli myötätuntoa ei tullut ollenkaan tietyiltä henkilöiltä. Katsoin parhaakseni selvittää välini menneisyyteni kanssa itsekseni, ja sain kyllä ystäviltäkin ymmärrystä ja tukea. Se kuitenkin edellytti jonkinlaista ohjasten ottamista omiin käsiin - suosittelen sinullekin: eli käsittele eroasi myös itseksesi mahdollisimman paljon, esim. kirjoittamalla, jotta tiedät, miltä sinusta oikeasti tuntuu. Tämän jälkeen on helpompi eritellä tunteita ystävillekin, ja syntyy hyviä keskusteluja. Voit myös purkaa tunteitasi netissä, jollakin palstalla, vaikkapa täällä.
Eli se mitä haluan sanoa on, että ero vaatii eronneelta paljon myös itsenäsitä henkistä ponnistelua eron läpikäymiseksi. Mieti mitkä ovat sinun keinosi - osaatko esim. purkaa tunteitasi kirjoittamalla. Erittely kannattaa, koska silloin voit kertoa asian myös muille, jopa ulkopuolisille.
Älä vajoa säälimään itseäsi, se on aivan turhaa. Ajattele positiivisia asioita elämässäsi - sitä mikä on hyvin. Olet ehkä terve, lapsesi ovat terveitä, sinulla on töitä - olet onnekas jo näiden asioiden ansioista, ja pääset kyllä elämässäsi eteenpäin. Älä anna missään vaiheessa periksi, elämä jatkuu!
Olen äsköttäin eronnut, muuttanut yksin ym... Ei siinä mitään, olen kokenut elämässäni paljon pahempia asioita. Tällä hetkellä olen todella helpottunut. Mutta vailla hyviä ystäviä, tai edes yhtä. Todella "hauska" huomata ettei kukaan tosiaan kysele kuulumisia, ei ketään oikeasti kiinnosta. Muutamalle yritin aikoinani jutella asioista, mutta ei näyttänyt kiinnostavan! Olkoot sitten.
Mä olen kyllä itse eräälle eronneelle tuttavalleni aikoinani yrittänyt olla ystävä, kyselin kuulumisia välillä/ kävin muutaman kerran kahvilla, mutta eipä hän näyttänyt seuraa kaipaavan. Olisi hän joskus voinut ottaa itsekin yhteyttä!
Sen vaan sanon että jos joku kavereistani olisi ollut aiemmin tällaisessa tilanteessa kuin itse olen, niin ei mun kyllä tarvis kahta kertaa miettiä että kyselenkö kuulumisia/ kuuntelenko häntä. Mutta jos ei kiinnosta ni ei sitten.
Niin se vain on, yksin jäin minäkin, kas kummaa pieni kaupunki ja miehen kotipaikka ja niin vaan kääntyivät miehen sukulaisten ja tuttavien naamat toiseen suuntaan kun me lapsen kanssa kaupungilla käveltiin.
Kuukauden olin aivan kuin koomassa, kuvittelin jo olevani itse syyllinen kaikkeen.
Vaan kun olinkin niin yksinkertaisen hölmö ja kiltti liian kauan.
Mieheni varasti viinanhimossaan lompakosta kaiken rahan, sulki kylpyhuoneeseen minut ja lapsen, itse uhkaili ulkopuolella puukon kanssa, siellä minä ja lapsi oltiin kolme tuntia pilkkopimeessä, uhkailujen välillä hajoitti olohuoneen.Tämä oli viimeinen pisara.
Ulospäin mitä mukavin, hurmaaavin mies.Sisko väitti minun keksineen kaikki, olin tulla aivan hulluksi.Mustelmia ei ollut, vaan henkisestä ei jää näkyviä jälkiä, uhkailu ei tee haavaa muualle kuin sieluun.
Vaan oli pakko vaihtaa kaupunkia koska mies seuraili ja vahtasi kadulla.Onneksi ei oltu naimisissa, itse nyt seurustelee alkoholistidooriksien kanssa.
Yhtään ystävää ei näiltä vuosilta jäänyt, ihmettelen miksei kukaan huomannut millaista meidän elämä oli, ihmettelen miksi jaksoin niin kauan.Tyhmä.
Läheisten avioero ja kuolema ovat asioita, joista ei kaikilla onneksi ole kokemusta. Silloin kun sellainen sattuu jollekin lähellä, ei ehkä tiedä itse miten suhtautua. Siksi voi käydä niin että yhteydenpito hiljenee, ellet itse pidä yhteyttä. Kyse ei aina ole välinpitämättömyydestä. Ihmiset voi pelätä etteivät osaa suhtautua asiaan oikein, jos puhut asiasta tai eivät ehkä osaa kuunnella oikein tai sanoa mitään oikein.
On käynyt niinkin, että eronnut työkaveri on valitellut kun ihmiset ei anna olla rauhassa vaan kaikki on tyrkyttämässä apuaan ja kuuntelemassa.
Sinulle sanoisin, että ota itse heihin yhteyttä. Mutta jos suhtaudut heihin tuolla tavoin, ei kannata ihmetellä jos on pidempääkin hiljaista.
En tiedä muista mikä on hyväksi. Itse pidin yhteyttä kavereihin, ystäviin, sukulaisiin kuten ennenkin. Kerroin päivittäisistä asioista kuten ennenkin. Tietysti kuviot oli muuttuneet kun olin yksin huoltamassa lasta, ja siis uudet propleemit edessä. Ei tuottanut mitään ongelmaa normaali keskustelu. Ei tarvinnut odottaa että joku nimenomaan kysyy jotain. Hei haloo?
Pari kaveria sanoi olevansa vähän jäävejä puhumaan erostamme, koska olivat kummankin kavereita eivätkä he tienneet millaista elämä meidän "makuuhuoneessa" oli. Nehän näki vain miltä suhde ulospäin näytti. Kun aina on kahden välisiä asioista joista ei muut tiedä eikä ymmärrä. Mutta muuten hekin kuunteli ja lähinnä yritti saada näkemään tulevaisuuden valoisampana.
Että sanosin, ittestäs kiinni. Tai voit tietysti siirtää yhteydenpito"vastuun" muille mutta miksi.
minäkin olen huomannu ketä ovat oikeita ystävia ja ketkä ei.. Kun mun äiti kuoli niin mä olin niin loppu.. mä en jaksannu ajatella elämää ilman sitä joka aina aamuisin sanoo hyvää koulu päivää.. mä olin niin pieni, mä tavitsin äitiä! Mutta onneksi mulla oli se ihana ystävä joka yritti ymmärtää mun surua vaikka sillä ei ole tapahtunut semmoista hänen perhessään. Hän seisoi mun vieressä koko sen ajan kun olin ihan poikki! Se välitti ja se näytti sitä. Ja kannusti mua jaksamaan elämän loppuun asti! Ilman sitä en olisi täällä nyt. On niin tärkeää että on edes yksi ihminen joka välittää susta, ja että se saa sut tuntemaan ettet ole yksin. Mutta mä tiedän että vaikka tuntuu ettei kukaan välittäis susta niin oot vääräässä! Siellä jossain on aina joku joka väliittää ja näkee sut semmoisena kun oot! ja rakastaa sua.Täytyy vain jaksaa yrittää. Sun sisällä on voimaa. Näytä sitä että oot vahva ihminen! Ja sinä pärjäät ystävien avulla aina.