Mietin tässä asioita, miksi naiset tosiaan aina kaipaavat "sitä jotain"..? Eikö meillä ole koskaan hyvä olla vai emmekö löydä meille oikeita miehiä?
Minulla on mies ja pieni lapsi. Olen onnellinen. Lapsi on tuonut merkityksen elämääni ja hänen vuokseen tekisin mitä vaan. Mutta miehenkanssa jokin mättää! Olen ajatellut, että meillä menee ihan hyvin, mutta se hyvin meneminen tuntuu olevan sitä että ei ehkä kauheasti tapella.
Mä olen ihminen, joka haluaa puhua asioista,näyttää tunteensa ja haluaisin että myös mulle näytettäis,-ja sanottais tunteista! Olisi mukava kuulla joskus mieheltä,että "sä olet kaunis"! Tai että "olet mulle tärkeä" tai jotain vastaavaa.. Olen sanonut miehelle,että tällaset asiavat ovat mulle tärkeitä,tarvin niitä, hän sanoo: mä en oikeestaan tarvi!! -??
Mitä noihin tappeluihin/riitoihin tulee, niin tuntuu että niitä syntyy oikeastaan aina,kun avaan suuni jostain asiasta!! Siis vaikka miten varovaisesti yrittäisin puhua jostakin; *raha-asioista, *suhteesta, *siitä,miten haluaisin enemmän viettää aikaa yhdessä,-tehdä kaikkea YHDESSÄ, *siitä mikä suhteessa on minulle tärkeää ja mitä suhteelta toivon että se toimisi pitkään,kysyn mitä mies haluaa jne, aina tulee riitaa! Miksi mies suuttuu niin pienestä!!? Alan olemaan niin väsynyt siihen,että mulle tulee paha/kusipää olo siitä, että "joudun" ottamaan jonkun asian puheeksi (tai esim pyytämään rahaa yhteiseen laskuun)kun tiedän että mies suuttuu siitä!!? Onko tämä normaalia!!? Vai olenko mä sitten jotenkin epänormaali kun haluan jakaa kaiken,puhua asioista,tietää mitä toisen päässä liikkuu!!?
En mahda mitään,että välillä tulee olo, että mies ei arvosta minua,mitään mitä teen. Tai aivan kuin en tekisi mitään kun olen lapsenkanssa kotona!!(Äitiysloma). Mielestäni minä kuitenkin arvostan miestäni,kuuntelen työ-juttuja ja pidän häntä hyvänä työntekijänä jne,sitten tuntuukin että minulla ei ole(?) oikeutta pyytää kotona tekemään mitään.. En tarkoita että hänen pitäisi sitten työpäivän jälkeen raataa kotona, tottakai minä kodin hoidan, mutta sitä, että joskus tehtäisiin niitäkin asioita yhdessä!! En mäkään jaksa kaikkea yksin kun hoidan lapsenkin samalla.Eli mielestäni esim viikonloppuisin voitaisiin yhdessä häärätä.. No, tarkoitukseni ei niin ollut tuosta aiheesta puhua..
Harmittaa vaan kovasti, kun välillä tuntuu että meillä on niin eri/omat elämät!! Mä nimenomaan haluaisin että olisi se YHTEINEN elämä kun on lapsikin! Tuntuu vaan niinkuin haluttaisiin ja arvostettaisiin ihan eri asioita!! Juuri mistään ei puhuta, toisiimme ei myöskään kovin usein kosketa, ja tämä sattuu minuun, haluaisin niin että meillä olisi hyvä suhde ja paljon läheisyyttä.
Onko kenelläkään kokemusta tällaisista asioista!!? Älkääkä sanoko että puhu sille, olen yrittänyt miljoona kertaa,muttakun puhuminen juuri on se mistä riitaa tulee.. ikävä kyllä.
Minulla on mies ja pieni lapsi. Olen onnellinen. Lapsi on tuonut merkityksen elämääni ja hänen vuokseen tekisin mitä vaan. Mutta miehenkanssa jokin mättää! Olen ajatellut, että meillä menee ihan hyvin, mutta se hyvin meneminen tuntuu olevan sitä että ei ehkä kauheasti tapella.
Mä olen ihminen, joka haluaa puhua asioista,näyttää tunteensa ja haluaisin että myös mulle näytettäis,-ja sanottais tunteista! Olisi mukava kuulla joskus mieheltä,että "sä olet kaunis"! Tai että "olet mulle tärkeä" tai jotain vastaavaa.. Olen sanonut miehelle,että tällaset asiavat ovat mulle tärkeitä,tarvin niitä, hän sanoo: mä en oikeestaan tarvi!! -??
Mitä noihin tappeluihin/riitoihin tulee, niin tuntuu että niitä syntyy oikeastaan aina,kun avaan suuni jostain asiasta!! Siis vaikka miten varovaisesti yrittäisin puhua jostakin; *raha-asioista, *suhteesta, *siitä,miten haluaisin enemmän viettää aikaa yhdessä,-tehdä kaikkea YHDESSÄ, *siitä mikä suhteessa on minulle tärkeää ja mitä suhteelta toivon että se toimisi pitkään,kysyn mitä mies haluaa jne, aina tulee riitaa! Miksi mies suuttuu niin pienestä!!? Alan olemaan niin väsynyt siihen,että mulle tulee paha/kusipää olo siitä, että "joudun" ottamaan jonkun asian puheeksi (tai esim pyytämään rahaa yhteiseen laskuun)kun tiedän että mies suuttuu siitä!!? Onko tämä normaalia!!? Vai olenko mä sitten jotenkin epänormaali kun haluan jakaa kaiken,puhua asioista,tietää mitä toisen päässä liikkuu!!?
En mahda mitään,että välillä tulee olo, että mies ei arvosta minua,mitään mitä teen. Tai aivan kuin en tekisi mitään kun olen lapsenkanssa kotona!!(Äitiysloma). Mielestäni minä kuitenkin arvostan miestäni,kuuntelen työ-juttuja ja pidän häntä hyvänä työntekijänä jne,sitten tuntuukin että minulla ei ole(?) oikeutta pyytää kotona tekemään mitään.. En tarkoita että hänen pitäisi sitten työpäivän jälkeen raataa kotona, tottakai minä kodin hoidan, mutta sitä, että joskus tehtäisiin niitäkin asioita yhdessä!! En mäkään jaksa kaikkea yksin kun hoidan lapsenkin samalla.Eli mielestäni esim viikonloppuisin voitaisiin yhdessä häärätä.. No, tarkoitukseni ei niin ollut tuosta aiheesta puhua..
Harmittaa vaan kovasti, kun välillä tuntuu että meillä on niin eri/omat elämät!! Mä nimenomaan haluaisin että olisi se YHTEINEN elämä kun on lapsikin! Tuntuu vaan niinkuin haluttaisiin ja arvostettaisiin ihan eri asioita!! Juuri mistään ei puhuta, toisiimme ei myöskään kovin usein kosketa, ja tämä sattuu minuun, haluaisin niin että meillä olisi hyvä suhde ja paljon läheisyyttä.
Onko kenelläkään kokemusta tällaisista asioista!!? Älkääkä sanoko että puhu sille, olen yrittänyt miljoona kertaa,muttakun puhuminen juuri on se mistä riitaa tulee.. ikävä kyllä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
...voisin kirjoittaa niistä romaanin.
Tuo mitä kerroit "Mä olen ihminen, joka haluaa puhua asioista,näyttää tunteensa ja haluaisin että myös mulle näytettäis,-ja sanottais tunteista!" pätee minuunkin.
Ihmisten tarpeilla on keskenään erilaiset prioriteetit. Ja jokainen on yksilö joka on oppinut jostain tapansa näyttää tunteensa. Jos lapsuudessa vanhemmat eivät näyttäneet toisilleen tunteitaan niin ei lapsetkaan sitä opi.
Vertaapa omien vanhempiesi käyttäytymistä miehesi vanhempien käyttäytymiseen.
Me ollaan ikävässä tilanteessa. Henkisesti köyhän ihmisen kanssa on turhauttavaa elää vaikka muuten menisikin hyvin. Kaikki on niin hemmetin arkista ja pinnallista, ainakin meillä :-( Ei näin voi loputtomiin olla. Joskus olen sattumalta jutellut herkän, tunteellisen, älykkään ja avoimen naisen kanssa niin heti on tullut tunne että: WAU! onko tuollaisia olemassa!
Näin lohdutuksena voin sanoa ettei puhuminen auta tuossa tilanteessa enää ;-) Ei toista ihmistä voi muuttaa, sun miehesi tulee olemaan tuollainen elämänsä loppuun saakka. Sä joko hyväksyt sen tai sitten et.
Miten en tullut ajatelleeksi tota vanhempien vertailua kun tiedän että tavallaan suurin osa asioista juontaa lapsuudesta..! Meidän kummankin vanhemmat ovat eronneet (jes,toivoa antavaa..), mutta kieltämättä miehen vanhemmat vaikuttavat juuri sellasilta ettei niitä tunteita niin näytetä!! Tuntuu omituiselta kun itse olen niin tunteellinen ja avoin(läheisille) ihminen! Oon kyllä joskus mieheltäni kysynytkin että muistatko ootko/koska olet tai vanhempasi on sanonut sulle rakastavansa!!? Ei muistanut..
Mäkin alan kyllä tuleen siihen tulokseen,ettei tuo puhuminen taida auttaa, kun olen sitä yrittänyt niin kauan!!!! Enkä silti haluaisi miestä, joka KOKOAJAN/PÄIVITTÄIN kehuu ja tuo kukkia ja myöntelee minua,ei,takertuminen ja LIIKA kiltteys on inhottavaa! Mutta kun haluaisin sitä huomiota ym sillointällöin!
Empä tosiaan tiedä sitten mikä tässä neuvoksi, odotellaan nyt ´jos asiat muuttuisivat..!! Jaksan aina toivoa.. mutta sen tiedän että ellei mikään muutu niin en pysty elämään näin loputtomiin!
Ai,sä olet mies, "jees"!!? Vautsi, outoa että miehelläkin on tällainen ongelma=). Mä aina aattelen ettei semmosia miehiä varmaan edes ole olemassa jotka on sellasia kiltimpiä..tai miten sen sanois.. Kumminkin, toivotaan että kummatkin saatais suhteemme kuntoon, tsemppiä sinnekin!!!!
Vanhempani kertovat usein rakastavansa minua vaikka olen 3-kymppinen nuorimies...! Se tuntuu minusta normaalilta, mutta olen huomannut ettei sellainen kommunikointi ole tavanomaista ja tiedän ettei esim. ystävilläni ole samanlaista välittömyyttä ilmassa kuin meillä. Mullakin on lapsi ja haluan opettaa hänelle samanlaiset tavat, mm. halaamisen ja tunteiden näyttämisen, oli ne sitten hyviä tai huonoja.
Joo, mä oon samaa mieltä että liiallinen henkinen riippuvuus ts. "roikkuminen" on pahasta ja ahdistavaa. Ja liiallinen miellyttäminen luopumalla omista ajatuksistaan.
Mun mielestä tähän kaikkeen liittyy vielä se, että riidat ovat jotenkin yksipuolisia. Ne jää keskustelematta loppuun asti kun toinen ei pysty/näe tarpeelliseksi avautua. Sitten itse pitää tehdä AINA sovintoaloite, koska avokki voisi jatkaa mykkäkoulua vaikka viikkoja ja sellaista en jaksa. Ise olen tottunut puhumaan asiat selviksi, mutta kun toinen ei kykene!
"odotellaan nyt jos asiat muuttuisivat..!!"
Mä oon odottanut jo 8 vuotta... Mahdollisessa tulevassa kumppanissani kiinnitän kyllä huomiota ennenkaikkea avoimuuteen ja kommunikointikykyyn!
Toivon että keksit ratkaisun joka tekee elämästäsi onnellisen!
Samaten mulle vanhemmat sanovat rakastavansa, ja se tuntuu myös ihan normaalilta!Olen 22.
Sama juttu,haluan myös opettaa lapselleni tunteiden näyttämisen, minusta on kauheaa pitää tunteita, oli ne sitten mitä tahansa, sisällään!! Oon kyllä itekin alkanut pikkuhiljaa pitään sisälläni asioita kun en jaksa enää ottaa niitä puheeksi. Parille ystävälle puhun kyllä, joilla on samoja kokemuksia.
Meillä se keskustelu on sitä, että minä puhun ja mies tokasee vähän väliä vihasena että "jaa" tai "justiinsa" tai "vai niin" ja tämmösiä. Mielekästä keskustelua.. Ärsyttävää riidoissa on myös se, että jos niitä ei ole puitu loppuun, toinen on seuraavana päivänä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kysyy että mikäs sua vaivaa! Mä en pysty siihen,-oleen kuin asiat olis sovittu. Haluaisin selvittää aina asiat kunnolla jotta ne voisi sitten unohtaa.
En tiedä mitä tästä tulee, toivoisin niin että mies vihdoin "kasvaisi aikuiseksi", itse kun tunnen kasvaneeni aikuiseks kuluneen vuoden aikana, lapsen myötä jne..
Meidän suhde taas on alkanut yläasteella(7-8v sitten), ensirakkaus, ainut rakkaus(ainakin minulle), yhdessä ollaan oltu miljoona kertaa, erottu ja taas palattu..yhteensä ollaan oltu ehkä noin reilu 5 vuotta.
Tällaset asiat on niin vaikeita, enkä halua hätiköiden tehdä ratkaisuja.. Aika näyttää, onneksi osaan jo ajatella että asiat menee niin kuin pitääkin/niinkuin on tarkoitettu..!!
...voisin kirjoittaa niistä romaanin.
Tuo mitä kerroit "Mä olen ihminen, joka haluaa puhua asioista,näyttää tunteensa ja haluaisin että myös mulle näytettäis,-ja sanottais tunteista!" pätee minuunkin.
Ihmisten tarpeilla on keskenään erilaiset prioriteetit. Ja jokainen on yksilö joka on oppinut jostain tapansa näyttää tunteensa. Jos lapsuudessa vanhemmat eivät näyttäneet toisilleen tunteitaan niin ei lapsetkaan sitä opi.
Vertaapa omien vanhempiesi käyttäytymistä miehesi vanhempien käyttäytymiseen.
Me ollaan ikävässä tilanteessa. Henkisesti köyhän ihmisen kanssa on turhauttavaa elää vaikka muuten menisikin hyvin. Kaikki on niin hemmetin arkista ja pinnallista, ainakin meillä :-( Ei näin voi loputtomiin olla. Joskus olen sattumalta jutellut herkän, tunteellisen, älykkään ja avoimen naisen kanssa niin heti on tullut tunne että: WAU! onko tuollaisia olemassa!
Näin lohdutuksena voin sanoa ettei puhuminen auta tuossa tilanteessa enää ;-) Ei toista ihmistä voi muuttaa, sun miehesi tulee olemaan tuollainen elämänsä loppuun saakka. Sä joko hyväksyt sen tai sitten et.
Alla oleva kirjoittaja antoi hyvän vinkin: vertaa omien ja miehen vanhempia, näyttivätkö he toisilleen tunteita. Ero löytyy omalla kohdalla sieltä, siksi minunkin on vaikea osoittaa niitä ainakaan usein. Olen kuitenkin vähän eri mieltä siitä, ettei kannata enää puhua mitään ja tilanteeseen tulee vain sopeutua. Minun mielestä puhuminen auttaa koska omaa menneisyydestä saatua mallia voi muuttaa. Se ei onnistu helposti mutta se onnistuu, jos haluaa.
Omasta kokemuksesta voin sanoa sen, että kannattaisi osoittaa hellyyttä vaikka toinen sitä ei niin selvästi osoittaisikaan. Mutta ei pakonomaisesti ja omasta tahdosta. Minusta itsestäni tuntuu varsin tyhjänpäiväiseltä sanoa toista "kullaksi" tai "rakkaaksi" vaikka onkin. Sen sijaan odotan että vaimo osaa lukea viestin rivien välistä: teen mielestäni sellaista joista nämä asiat käyvät ilmi tai hän kuulee ne kiertoteitse.
Nämäkin asiat ovat yksilökohtaisia ja kunkin parin pitää löytää oma keskitiensä. liiallinen yrittäminen voi vain pahentaa tilannetta.