Hei!
Miten miehet suhtautuvat siihen, että tein itsemurha 3 vuotta sitten ja arvet ovat vielä jäljellä?
En voi elää sinkkuna koko elämäni.
Olen yrittänyt poistaa niitä mutta kestää varmasti vielä vuoden ennen kuin ne ovat kokonaan poissa.
Miten miehet suhtautuvat siihen, että tein itsemurha 3 vuotta sitten ja arvet ovat vielä jäljellä?
En voi elää sinkkuna koko elämäni.
Olen yrittänyt poistaa niitä mutta kestää varmasti vielä vuoden ennen kuin ne ovat kokonaan poissa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
tosi jees.
-joo no tosissaan, ni ihmisillehän sattuu huonoja asioita, eikä se susta tee sen huonompaa ku kestään muustakaan, mut joku (heikompi) voi tietenkin pelästyä ja lähtä karkuun.
Tosin se kertoo myös omasta luonteestasi. (tai kasvatuksesta oli miten oli)
Ei mua haittais, jos tuollaiset asiat olis ohimennyttä elämää, eikä niissä tarvitsisi enää painiskella.
Teit siis itsemurhan 3 vuotta sitten? Aika pirteässä kunnossa olet vielä.
Ja kyllä, kyllä voit elää sinkkuna koko elämäsi. Ovat niin muutkin tehneet.
Ole varovainen miesten kanssa, varsinkin, jos elämäsi on vielä jollain tavalla epätasapainossa. Jos joku kiinnostuu sinusta nimenomaan noiden arpien vuoksi, sinun kannattaa ottaa etäisyyttä heti. Joillakin ihmisillä on nimittäin hyvin omituiset motiivit ja kiinnostuksen kohteet.
Kerran pubissa viereeni istui mies, joka alkoi tehdä yli-innokkaasti tuttavuutta kanssani. Hän yritti olla silminnähden överisti mielin kielin ja pyöriskeli siinä todella omituisesti, joten kysyin, mikä häntä vaivasi. Vastaus oli, että häntä kiinnostivat kamalasti naiset, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa. Minä en ymmärtänyt yhtään, mistä hän puhui, joten hän rupesi kopeloimaan ranteitani: olin nojannut pöydänlaitaan kädet ristissä niin pitkään, että ranteisiini oli jäänyt viistot "viillonjäljet". Asia nauratti minua kovasti, mutta kun näytin hänelle, että hieromalla nämä näkyvät tästä lähtevän, mies häipyi paikalta kuin salama sanomatta enää sanaakaan. Mikä lie pervo.
Yksittäistapaushan tämä oli, mutta varo nyt silti.
Vai jäi harmittamaan, kun salama lähti?
moikka. mua kiinnostais kauheasti tapailla naista joka on yrittänyt itsemurhaa! No ei oikeesti.. tai siis ei väliä.. luin vain nuo muut kommentit nii päätin vähä kiusata. mutta ennenkaikkea oli mulla asiaaki.
ku itse harkitsin itsemurhaa tai halusin vain kipua tai jotain.. en tiiä. ja se mikä tekee tästä noloakin nolomman jutun on se että olen mies 22v. koska miehet harvemmin tekee tällaista? niin menin siinä viiltelemään ranteita. laitoin käteni lämpimään veteen ja aloin nukkumaan. ja et usko kuinka hävettää jälkeen päin. koska vesi ei liiku ja viilenee ja kyllähän se järkikin sanoo että ei onnistu ei. niin arvet näkyy melkoisen vahvasti vieläkin enkä usko että ne ikinä lähtee pois. siitä on nyt kolmisen vuotta. että sillee. mutta kyllä niitä tottuu pitämään piilossa. intti oli vaan vähä vaikeaa ku ei aina saanu pitää pitkähihaista paitaa.. en ollut oikein avuksi. sori. mutta ei niillä ooo mitään väliä niillä arvillas jos oikea sattuu kohdalle :)
onmissa ranteissani ei arpia ole eikä tule joten on vähän vaikea samaistua suhun.
Se on vähän silleen... riippuu ihan siitä millainen olet nykyisin, yksinomaan.
Mä olin yhdessä vaiheessa varsin lätkässä yhteen lähikaupan myyjään. Hänellä oli valtavasti arpia käsivarsissa, huomasin ne kerran kun hän otti kaupan takkiaan pois... selkeästi viillellyt aikaisemmin itseään ja todella runsaasti.
Vaikutti suhteellisen normaalilta nuorelta naiselta ja oli mun silmään kivan näköinenkin ja se mitä hänen luonteestaan ehkä voi saada aavistusta niin aika herttaiselta vaikutti. Ainoo mikä esti etten alkanut iskemään on se kun näin hänet kaulailemassa erään miehen kanssa eräs kaunis päivä. Huokaisin vain ja totesin että onneks maailma on kuitenkin täynnä ihania naisia.
Mä ajattelen että tollaset jutut on pitkän ja syvällisen keskustelun arvoisia, siinä mitataan sitten luottamusta ja avautumista ja oikeasti tutustutaan toiseen... tavallaan se on helpompaakin kun on näkyviä jälkiä elämästä ja vaikeista asioista, silloin ei voi peittää.
Itsellänikin kaikenlaista historiaa ja asioita takana mutta ne ei näy ellen halua erikseen asiasta kertoa. Toisaalta olis ihan hyvä että niistä olis jäänyt joku pysyvä jälki. Näkispä suoraan ihmisistä keihin kannattaa tutustua ja keihin ei.
Mun melkein tekis mieli sanoa että älä yritä häivyttää niitä. Ne on sun oppituntias tästä elämästä, sä oot saanut niistä jotain ja kokenut jotain joka ei monelle ihmiselle aukea. Onko siis syytä peittää? Sitäpaitsi karsiutuupahan miesporukasta heti kättelyssä ne jotka eivät ole sinut asian kanssa.
Kirjoitin jo tuohon alemmas. Teksistäsi kolahti itseeni lause."Mä ajattelen että tollaset jutut on pitkän ja syvällisen keskustelun arvoisia, siinä mitataan sitten luottamusta ja avautumista ja oikeasti tutustutaan toiseen"
Henkilökohtaisesti en ala keskustelemaan ja avautumaan arvistani. Ne ovat mennyttä ja aikoinaan puitu läpi. Viestiketjun aloittaneelle sainoisinkin, että arpien historiaa sinun ei tarvistse lähteä kenellekkään seikkaperäisesi tilittämään. Jokaiselle tulee elämässä arpia, niin sisäisiä kuin ulkoisiakin.
Niin, eikä siinä ole mitään väärää. Etenkin jos ajattelisin olevani (ehkä) elämänkumppani tuossa tapauksessa niin mua ainakin mietityttäisi tosi paljon jos asiasta ei puhuta. Se olisi minulle merkki siitä että okei, ne fyysiset haavat on parantuneet - mutta entä henkinen puoli? Miksi siitä ei saa puhua? Mikä siitä tekee tabun? Eikö tää luota muhun? Onko mussa tai suhteessa jotain vikaa luottamuksen suhteen? Mistä muusta ei puhuta? jne jne jne...
Arpihan on jo terve, se on vain merkki vanhasta haavasta. Musta vaikutti että alkuperäinen kirjoittelija on jokseenkin kunnossa mutta arkailee asiaa ennenkaikkea sillä pohjalla että "mitä muut ajattelee?". Eli ei oikeastaan ole mitään mitä tarvisi mielestäni "suojella" hänessä - vaan jotain jonka toisten ihmisten tulee kohdata itse omassa päässään ja suhtautumisessaan.
Minulle siis asia olisi okei ja jos niistä asioista voi puhua niin se on osoitus että asia on kumppanillekin ok. Tietenkään asiaa ei tarvi puida läpi jokaisen bussipysäkillä norkoijan kanssa mutta etenkin itselle läheiset ihmiset - etenkin elämänkumppani - niin asia kyllä mielestäni kannattaa puhua kunnolla.
Karsiva tekijä, mitä mielenterveyteen tulee, niin sanoisin ettei seepra pääse eroon raidoistaan, vai miten se eläinvertaus nyt menikään.
En vain voi ottaa riskiä, jos lähden rakentamaan parisuhdetta vakavissa merkeissä, että kun muksut on tehty ja talo ostettu, niin nainen pimahtaa uudestaan ja kaikki pirstaleina.
Ymmärrän näkemyksesi,mutta asiaa voi myös ajatella toiselta kantilta. Se ettei tapaamallasi naisella ole ollut mielenterveydellisiä ongelmia ei ole tae siitä etteikö niitä voisi tulevaisuudessa tulla. Jokaisella voi "päässä napsahtaa" kun elämässä tulee tarpeeksi kovia vastoinkäymisiä - myös sinulla.
Minä olen aikoinani käynyt pohjalla ja se oli todella arvokas oppitunti vaikkakin kova. Se opetti minulle hiukan nöyryyttä elämää kohtaa ja samalla opin paljon itsestäni. Ilman näitä vastoinkäymisiä en olisi se ihminen joka olen nyt. Selvisin rankasta ajasta, vahvistuin ja tiedän että tulevaisuudessa en enää kovin helpolla tule kaatumaan.
Kiitos kaikista viestistä. Ehkä joku ymmärtää minua joskus..
Olin kerran todella menestynyt, naimisissa tosi rikkaan miehen kanssa ja elämä täynnä ystäviä,hellyyttä,bileitä. Erosimme enkä voinut kuvitella että elämä muuttuisi, että ystävät muuttuisi.. työttömänä jouduin polvilleen kerjäämään, poikaystävä pahoinpiteli monta vuotta ... Eikä kukaan auttanut.. Häpesin.
Nyt taas töissä, mutta arpia on ranteessa.
Voihan tuota noinkin ajatella, mutta itse olen sivusta seurannut kuinka yksi mielenterveysongelmainen imee läheisistään kaiken energian omalla pahalla olollaan, ja itse en aio olla sellaisessa mitenkään osallisena, ei minulla ole aikaa eikä kiinnostusta, sitä varten on ammatti-auttajat.
Muutenkin minulla on varaa valita, en ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä jotka moittivat nykyaikaa kovaksi ja materialistiseksi, niinhän sitä kai moitittiin jo 1800-luvulla, ja ihmiset pärjäävät, minä pärjään koska päätän niin, enkä romahda koskaan juuri tuon päätöksen vuoksi. Oletan myös ettei lähipiirini romahda, ikinä, koska se tietää karkotusta.
Tämä on kieltämättä epä-inhimillinen ajatusmalli, mutta se toimii ja ajaa kaikkien etua. En ryhdy sabotoimaan omaa elämääni vain koska se olisi inhimillistä. Helvetin liekit saavat sitten kompensoida kaiken kylmyyteni kun aika tulee, sitä ennen elän täysillä.
Joillekin elämä on armottomampi kuin toisille.
Uskon, ettei niin kovaa ihmistä olekaan, joka ei romahtaisi koskaan, jos tarpeeksi iso vastoinkäyminen kohtaa. On vain hyvää ja huonoa tuuria elämässä, jollekin ikäviä asioita tulee vastaan enemmän, jollekin vain vähän ja ehkä vähemmän rasittavia. Jos minä joskus romahdan, toivoisin läheisteni olevan vielä läheisiä ihmisiä eikä lähtevän karkuun, vaikka vaikeaahan se varmasti on...
Että kun sä teit itsemurhan 3 vuotta sitten niin kysymys kuuluisi että miltä tämä aaveen elämä maistuu ja mitä sinä murehdit arvista koska sinähän olet näkymätön joten eihän ne voi näkyä??
Mulla on tarpeeksi vaikeaa ilman jonkun toisen ongelmia.