Mieheni ei kestä enää

Itse en koe että on väärin puhua kuolleista sisaruksista kotona. Itse en toiota sitä koko ajan, sisksi kun kuolema oli kova paikka kaikille. Veli ei puhu itse ollenkaan, ja aika vaikeaa on silloin puhua itsekkin. En halua että meidän isoveljestä tulee kummajainen josta ei puhuta ollenkaan, joten otan hänet puheeksi kun se tuntuu muutenkin sopivan juttuun. Asiahan olisi helpompi jos lapset itse kyselee siskostaan /veljestään. Lasten ikäkin kai vaikuttaa, sekä luonne muutenkin. Minun lapseni on juuri ja juuri murrosiän ylittänyt, joten ei ehkä kaikkein helpoin ikä.
Jotenkin meillä ainakin tuntuu kun haudalla käyminen ja kuolleesta lapsesta puhuminen sattuu ja repii enemmän isää ja veljen sisintä kuin minun. Minulla ei ole vaikeaa puhua tai käydä haudalla. Surun määrää ei voi mitata, mutta ehkä minun tapa surra on erillaisempaa kuin perheen miesväellä.
Minä hoidan tavallaan lastani kuin hoidan hautaa. Enempää en voi tehdä.
Ehkä asiasta kannataa puhua kahden kesken ja sopia jotain sääntöjä. Voihan olla ettää isään sattuu ja hän kuvittelee että lapsen voi unohtaa kunnei siitä puhu.
Jos sisarukset haluaa puhua tai kyselevät kuolleesta sisarestaan, minusta tuntuisi kyllä kummalta jollei heidän kanssa puhuttaisi asiasta kun se heille tuntuu sopivan.

Ehkä miehesi vain on ihmisenä erilainen kuin sinä. Jokaisella on oma tapansa ja kestonsa surra ja selvitä elämän vaikeista paikoista. Hän tottakai rakastaa mennyttä lastanne eikä häntä unohda, tiedät sen itsekin. Hänelle se on niin kova paikka, ettei jaksa enää puhumalla surra, muuten pää sekoaa. Hänellä on myös oikeus olla hiljaa.

Olen keski-ikäinen nainen, minulta on myös mennyt rakkaita ihmisiä. Yritän välttää hautajaisia, haluan muistella ihmisistä vain hyviä asioita, katsella kuvia heidän iloisista ilmeistään. Puhun kuolleista vain hymysuin. Arvaapa olenko saanut moitteita käytöksestäni? En vain kestä enää yhtäkään kyyneltä tai sydämeni hajoaa, haluan siirtyä eteenpäin, koska on pakko. Eivät ihmiset unohdu, vaikkei menneestä jatkuvasti puhu.

Lapsesi menetys on niin kauhea asia, ettet toivu kunnolla siitä koskaan. Yritä kuitenkin etsiä kotiväkesi ulkopuolista kuuntelijaa, kun haluat purkaa mieltäsi. Lapsesi tai miehesi voivat tuntea syyllisyyttä siitä, etteivät voi sinua tarpeeksi auttaa tai jopa tuntevat itsensä vähemmän tärkeäksi sinulle. Kun sinulla on paha olo, puhu joskus itsestäsi ja tunteistasi ja anna vainaan olla. Muitten on helpompi auttaa sinua, koska siitä suremisessa on kysymys. Jaksamista toivon teille kaikille!

Olen tuolla aiemmin kirjoittanut isovanhempien käytöksestä vastaavassa asiassa.
Olisiko niin että sinun puheissa on päällimmäisenä kuollut lapsesi ja muut tulevat kakkosina ja kolmosina.
Oletko nostanut kuolleen lasesi muiden yläpuolelle?
Olisiko niin että miehesi huomaa että muut lapset oirehtivat surusi takia? Tuntevat itsensä vähemmän rakastetuiksi toivovat jopa omaa kuolemaa että huomioisit heitäkin yhtä paljon?
Lapsilla on luontainen kyky siirtyä asioissa eteenpäin, jarrutatko sinä tätä kehitystä?
En meinaa sitä ettei saa surra mutta pitää ajatella elossa olevia eikä olla itsekäs.
Voisiko olla hyvä jos olisi esim. kerran viikossa päivä jolloin muistelisitta kuollutta lastenne muutaman tunnin ajan? Näin ei muille lapsille tuputeta liikaa puhetta kuolemasta.
Joku mainitsikin että etsi joku perheen ulkopuolinen jolle voit puhua kuolleesta lapsestasi, näin antaisit muille perheenjäsenille rauhan surra omalla tavalla.

voiko sitä sisartaan unohtaa ikinä ???
tai voiko äiti unohtaa lastaan ikinä ??? minä en voi, puhun lapsistani, kun kaikki eläis mutta mainitsen kyllä poikani kuolleen, kun ikiä kysellään..
se on sen ikäinen ja se sen ja se on sen ikäinen tosin kuoli..me kaikki surraan eri tavoin minä itte jankan lastani joka ikinen päivä.. mutta sille ei voi mittään enää, surra saan niin kauan kun elän itte.. minkä sille mahtaa.. ei sitä musta voi unohtaa ei mitenkään enkä haluukkaan se lapsi elää minulle aina.. anna ittelles tilaa surra toki kukaan ei voi vaatia sua unohtaan..ja se kait on sallittu tässä elämässä, kuka hemmetti voisi oman lapsen unohtaa!!! voimia sinulle sama on mun kohtalo.. mutta suren tasan täysillä koko ajan.
miehet suree muuten ihan eri tavoin ku me naiset..
oon sen huomannu.. he ei synnytä ja kanna ensinnäkin lasta 9 kk ja imetä, se side syntyy niin äidin ja vauvan kanssa eri laiseksi ja kait se menetyskin on rajumpi äidille.

Meilläkään ei puhuta kuolleesta lapsesta mitään.
Olen yrittänyt antaa tilaa miehen omalle tavalle surra, mutta välillä ahdistaa, kun ei ole paljon muitakaan, jotka puhuisivat kanssani tästä aiheesta ja kaiken lisäksi mies tuntuu
puhumattomuudellaan padonneen kaiken sisäänsä. Oireilee sitten sen mukaisesti.
Tuntuu katkeroituneen ja välillä maistuu alkoholikin liian hyvin. Ei kuitenkaan pysty puhumaan kännissäkään, tulee vaan masentuneemmaksi ja voi entistäkin huonommin.
Joulua esim. lakkasi viettämästä kokonaan pojan kuoltua, eikä jaksa "nähdä" muita vielä jäljelläolevia lapsia, eikä edes heidän takiaan yrittää.
Mitään apua ei halua ottaa vastaan, missään muodossa.

Hautausmaalla hän ei suostu käymään enää ollenkaan, joka on ollut minulle välillä aika kova paikka, kun en omista ajokorttia ja hautausmaalle ei pääse kuin omalla autolla.
On "keskellä ei mitään" ja jos rahaa ei ole taksiin, niin sitten vain jää käymättä.
Näin oli nyt pyhäinpäivänäkin, kun olisin halunnut käydä laittamassa haudan talvikuntoon ja viemässä kynttilän, niin eipä onnistunut.
Olin todella masentunut.
Jos mies sitten joskus harvoin suostuukin sinne lähtemäänkin niin istuu sitten hermostuneena autossa ja odottaa, että kaikki käy pikavauhtia. Ei siis mitään rauhaa vain olla haudalla ja viettää hiljaista hetkeä.
Kesällä en voi viedä sinne oikein mitään kukkiakaan, kun en pääse säännöllisesti kastelemaan.
Mulla ei ole rahaa kustantaa itse kokonaan haudan täyshoitoakaan ja mies ei siitä halua maksaa penninhyrrää.
Hautakiveäkään tms. mies ei ole vielä suostunut hommaamaan. Mikään ehdottamani ei ole yksinkertaisesti kelvannut, kaikki on liian kallista jne. (kaikkeen muuhun turhaan kyllä sitten näköjään on varaa). Raahasin kerran jopa metsästä luonnonkiven (jos se rahasta kerran on kiinni), mutta ei suostunut viemään sitäkään haudalle ja itselläni ei tosiaan ole ollut varaa kustantaa koko hoitoa.
Nykyään sanoo vaan, että saadaan sitten hommata se kivi, kun HÄNET haudataan sinne seuraavaksi(!)

Lapsistamme vanhin ei asu enää kotona ja toiseksi vanhin ainoastaan viikonloppuisin.
Hekään eivät veljestään juuri puhu. Olivat pahimmassa murrosiässä hänen kuollessaan ja puhuminen tuntui vaikealta. Eivät halunneet mitään keskusteluapuakaan, etenkään nuorempi, joka on hyvin samanlainen kuin isänsä.
Samaa kaavaa noudattaa sitten myös anoppi ja koko muu miehen suku.
Anoppi poisti pojan kuoltua kaikki hänen kuvansakin näkyviltä.
Nuorin lapsistamme syntyi sitten vasta veljensä kuoleman jälkeen.
Hän on ainoa, jolle voin jotain joskus tästä kuolleesta veljestä sanoa ääneen.
Monet muut ihmiset tuntuvat myös sitten vain vaivaantuvan, jos otan kuolleen lapsen puheeksi. Puheenaihe vaihtuu usein ällistyttävän nopeasti, tai sitten seuraa pelkkä pitkä hiljaisuus.
Välillä on ollut vaikeuksia suhtautua tähän kaikkeen tasapainoisesti ja rauhallisesti, kun omat tunteet myllertää.

Ehkä ongelmasi ratkeaisivat JOS LOPETTAISIT TUON TYPERYKSENÄ OLEMISEN!!!!!