Mietin, kumpikohan meistä oli selkärangaton, minä vai miesystäväni... Tilanne oli tällainen, että itse olin eroamassa miehestäni, ero kesti pikkuisen pitkään, koska oli aika paljon kaikkea sopimista. Henkisesti olin miehestäni erossa ja osittäin käytännössäkin jo reilusti yli vuoden ennen kuin virallinen ero astui voimaan; toki jo aiemmin suhteemme oli erittäin, erittäin huono.
Noin vuosi sitten minulle ja eräälle tuntemalleni miehelle alkoi kehkeytyä suhteen tapainen, siis korostan, että tunsin tämän miehen jo entuudestaan ja vasta kun oma avioliittoni oli finaalissa kaikkella tavalla paitsi lainvoimaisesti tuli tämä toinen mies kuvioon. Hänen kanssaan "suhde" alkoi ystävyytenä, ja ehkä vieläkin koin sen eniten ystävyytenä, koska meillä oli todella paljon yhteisiä kokemuksia ja puhuimme valtavasti kaikesta, kaikesta, kaikesta... fyysinen puoli oli sitten enempi taustalla ja tuli vasta hyvin myöhään mukaan.
Avioliittoni taas oli jo alunalkaen virhe, nuoruuden sinisilmäisyyksissä tehty teko, josta sain vain harmia. Virheitä oli itsessänikin, mutta mieheni paljastui todelliseksi narsistiksi. Siis jos kyseenalaistatte kirjoittamaani, niin sen ainakin takaan, että tämä on totta: ex-aviomieheni oli/on narsisti joka käytti aivan häikäilemätöntä henkistä väkivaltaa minua kohtaan, josta oli todella vaikea päästä eroon, eikä aina edes tajunnut, mitä ympärillä tapahtui, niin ovela tämä mies oli.
No niin, tämä toinen mies tiesi siis hyvinkin elämäni tilanteet, samoin minä hänen. Puhuimme tunteistamme, kumpikin meistä kertoi olevansa rakastunut, ja yhdessä suunnittelimme jonkin verran tulevaa, kummallakin oli kova halu pysyä yhdessä.
Kunnes: virallinen avioeropäätökseni tuli ja tämä toinen mies häipyi kuin tuhka tuuleen, ilman mitään selitystä. Koska olen kokenut aviomieheltäni vaikka mitä pettämistä, simputusta, jne olin hyvin, hyvin varovainen tämän toisen miehen suhteen. Aluksi pitkään kyseenalaistin hänen rakkaudentunnustuksiaan ym, mutta lopulta kuitenkin aloin häntä uskoa. Sitä paitsi hän on todellakin sanojensa mittainen mies, kaiken mitä hän lupasi hän myös teki; samoin tunnen hänen lähipiiriään ja hän on erittäin luotettavan ja jämptin miehen maineessa, eikä meitä naisiakaan kovin montaa hänen elämässään ole ollut, sen tiedän. Epäilisin miehen omia puheita, mutta kuten sanoin, olen kuullut yhteisiltä tuttaviltakin juttuja, samoin itsekin olen jo monen vuoden ajan tämän miehen tuntenut.
Nyt vaan sattuu, sattuu, sattuu, sattuu... En oikein tiedä, syyttäisinkö tätä katoamistempun tehnyttä miestä vai itseäni. Hyvin, hyvin varovasti olen häneen alkanut luottaa, voin vakuuttaa, että oma avioliittoni opetti sen, että kannattaa todella pitää varansa - mutta ei tainnut opettaa kuitenkaan sitä, että IKINÄ ei pitäisi kehenkään vähääkään luottaa, tuon taisin oppia vasta nyt tämän toisen miehen kadottua.
Ja varsinkin, kun suhteemme oli tosissaan myös ja ennen kaikkea ystävyyssuhde, tuntuu kummalliselta että ystävän voi hylätä noin vain. Sanoin miehelle miljoona kertaa, että voidaan olla vain ystäviä tai mitä teemme tulevaisuudessa, neuvotellaan siitä yhdessä ja ratkaistaan asia yhdessä; en missään nimessä painostanut häntä yhteistä tulevaisutta kohti, päinvastoin, jo aiemmin pettyneenä vähän jarruttelinkin itse. Ja korostin tälle miehelle, että jo ystävänä hän on ainutlaatuinen ja tärkeä ja siinä mielessä varsinkin tarvitsen häntä.
Tuntuu vain jotenkin niin epäreilulta ja uskomattomalta. En usko, että mies sinänsä olisi mikään varsinainen huijari, sen verran häntä tosiaan tunnen muutenkin, mutta sattuu älyttömästi ja syytän itseäni, olenko tehnyt kuitenkin jotain väärin. Kaikkein eniten ahdistaa se ystävyyden menettäminen; jos mies olisi halunnut lopettaa "suhteen" olisin siihen suostunut, itse olisin mielelläni jatkanut ystävyyttä, nimittäin meillä oli aivan varmasti puolin ja toisin antoisia keskusteluita kaikesta mahdollisesta, lapsuudesta, maailman menosta, muista ihmisistä ja ihmissuhteista ja yhdessä tuli monet itkut itkettyä ja naurut naurettua.
SATTUU!
Noin vuosi sitten minulle ja eräälle tuntemalleni miehelle alkoi kehkeytyä suhteen tapainen, siis korostan, että tunsin tämän miehen jo entuudestaan ja vasta kun oma avioliittoni oli finaalissa kaikkella tavalla paitsi lainvoimaisesti tuli tämä toinen mies kuvioon. Hänen kanssaan "suhde" alkoi ystävyytenä, ja ehkä vieläkin koin sen eniten ystävyytenä, koska meillä oli todella paljon yhteisiä kokemuksia ja puhuimme valtavasti kaikesta, kaikesta, kaikesta... fyysinen puoli oli sitten enempi taustalla ja tuli vasta hyvin myöhään mukaan.
Avioliittoni taas oli jo alunalkaen virhe, nuoruuden sinisilmäisyyksissä tehty teko, josta sain vain harmia. Virheitä oli itsessänikin, mutta mieheni paljastui todelliseksi narsistiksi. Siis jos kyseenalaistatte kirjoittamaani, niin sen ainakin takaan, että tämä on totta: ex-aviomieheni oli/on narsisti joka käytti aivan häikäilemätöntä henkistä väkivaltaa minua kohtaan, josta oli todella vaikea päästä eroon, eikä aina edes tajunnut, mitä ympärillä tapahtui, niin ovela tämä mies oli.
No niin, tämä toinen mies tiesi siis hyvinkin elämäni tilanteet, samoin minä hänen. Puhuimme tunteistamme, kumpikin meistä kertoi olevansa rakastunut, ja yhdessä suunnittelimme jonkin verran tulevaa, kummallakin oli kova halu pysyä yhdessä.
Kunnes: virallinen avioeropäätökseni tuli ja tämä toinen mies häipyi kuin tuhka tuuleen, ilman mitään selitystä. Koska olen kokenut aviomieheltäni vaikka mitä pettämistä, simputusta, jne olin hyvin, hyvin varovainen tämän toisen miehen suhteen. Aluksi pitkään kyseenalaistin hänen rakkaudentunnustuksiaan ym, mutta lopulta kuitenkin aloin häntä uskoa. Sitä paitsi hän on todellakin sanojensa mittainen mies, kaiken mitä hän lupasi hän myös teki; samoin tunnen hänen lähipiiriään ja hän on erittäin luotettavan ja jämptin miehen maineessa, eikä meitä naisiakaan kovin montaa hänen elämässään ole ollut, sen tiedän. Epäilisin miehen omia puheita, mutta kuten sanoin, olen kuullut yhteisiltä tuttaviltakin juttuja, samoin itsekin olen jo monen vuoden ajan tämän miehen tuntenut.
Nyt vaan sattuu, sattuu, sattuu, sattuu... En oikein tiedä, syyttäisinkö tätä katoamistempun tehnyttä miestä vai itseäni. Hyvin, hyvin varovasti olen häneen alkanut luottaa, voin vakuuttaa, että oma avioliittoni opetti sen, että kannattaa todella pitää varansa - mutta ei tainnut opettaa kuitenkaan sitä, että IKINÄ ei pitäisi kehenkään vähääkään luottaa, tuon taisin oppia vasta nyt tämän toisen miehen kadottua.
Ja varsinkin, kun suhteemme oli tosissaan myös ja ennen kaikkea ystävyyssuhde, tuntuu kummalliselta että ystävän voi hylätä noin vain. Sanoin miehelle miljoona kertaa, että voidaan olla vain ystäviä tai mitä teemme tulevaisuudessa, neuvotellaan siitä yhdessä ja ratkaistaan asia yhdessä; en missään nimessä painostanut häntä yhteistä tulevaisutta kohti, päinvastoin, jo aiemmin pettyneenä vähän jarruttelinkin itse. Ja korostin tälle miehelle, että jo ystävänä hän on ainutlaatuinen ja tärkeä ja siinä mielessä varsinkin tarvitsen häntä.
Tuntuu vain jotenkin niin epäreilulta ja uskomattomalta. En usko, että mies sinänsä olisi mikään varsinainen huijari, sen verran häntä tosiaan tunnen muutenkin, mutta sattuu älyttömästi ja syytän itseäni, olenko tehnyt kuitenkin jotain väärin. Kaikkein eniten ahdistaa se ystävyyden menettäminen; jos mies olisi halunnut lopettaa "suhteen" olisin siihen suostunut, itse olisin mielelläni jatkanut ystävyyttä, nimittäin meillä oli aivan varmasti puolin ja toisin antoisia keskusteluita kaikesta mahdollisesta, lapsuudesta, maailman menosta, muista ihmisistä ja ihmissuhteista ja yhdessä tuli monet itkut itkettyä ja naurut naurettua.
SATTUU!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuo on NIIN tyypillistä käyttäytymistä mitä ilmenee vain naislajin keskuudessa. SINUSSA ei ole mitään vikaa, toteutat vain luontaista lajikäyttäytymistäsi. Elämä on.
Se halus antaa sulle opetuksen. Olet jo kerran luottanut mieheen, nyt meinasit toistaa virheen. Kait jo opit, vai vieläkö vaaditaan kertausta?
opetusta.. en todellakaan, melkein kyllä itseäkin jo naurattaa miten tyhmä sitä voi olla. Kai sitä jotenkin ajatteli, että kun tämä toinen mies oli sellainen normaali, eli hänellä oli ystäviä ja on ihan tykättykin ystäväpiirissä, ei mitään kummempia kupruja elämässä jne. että se olisi sitten luottamuksen arvoinen. Nimittäin kun se ex-aviomieheni siis todellakin on narsisti, josta paljastui niin hirveitä luurankoja kaapista, joista sitten tilanteitten selvittyä kauhistuivat monet, monet ihmiset, niin ajattelin tosiaan, että tuollainen tavallinen mies olisi ihan suht luotettava, vaikkei sitten tietysti ollutkaan.
Mutta pitää tosiaan ajatella noin, että hyvä kun opin. Elämässä on tosiaan yksin ja kaikesta on selvittävä yksin, eihän siitä tosiasiasta mihinkään pääse.
sanonta: Luota vain itseesi.
täytyy laajentaa sitä epäluottamusta koskemaan myös ystäviä, yleensä miehiin, ihastumisiin, rakastumisiin, parisuhteisiin jne. minulla on ollut hyvinkin skeptinen suhtautumistapa melkeinpä aina, mutta ehkä ystäviini olen jotensakin luottanut, mutta kai sekin täytyy lopettaa. Tai ainakin miespuoliset ystävät on syytä raakata pois... Ja ehkä naisetkin, jos vaikka yhden kerran oppisi jonkin asian jo ennakkoon, eikä vata kantapään kautta.
ihmettelen mistä te naiset aina noin surkeita miehiä löydättekin