Katsotaan kuis käy.. Yritän tässä virittää keskustelua, vaihteeksi siitä parisuhteesta ja sen arjesta moku liitossa.
Miten teillä joilla on lapsia niin on "sovittu" kasvatuksesta, uskonnosta ja muista käytännön asioista? Onko väännetty kättä vai onko sujunut kuin itsestään?
Ja nyt siis haen keskusteluun ihmisiä joilla on asiasta ihan oikeasti kokemusta (myös siis mahd.negatiiviset kokemukset), en mitään Erkkiä Perähikiältä huutamaan ennakkoluuloista ja kuollutta elämäänsä!
Toivottavasti kehkeytyy jotain "fiksua" vaihteeksi...
Miten teillä joilla on lapsia niin on "sovittu" kasvatuksesta, uskonnosta ja muista käytännön asioista? Onko väännetty kättä vai onko sujunut kuin itsestään?
Ja nyt siis haen keskusteluun ihmisiä joilla on asiasta ihan oikeasti kokemusta (myös siis mahd.negatiiviset kokemukset), en mitään Erkkiä Perähikiältä huutamaan ennakkoluuloista ja kuollutta elämäänsä!
Toivottavasti kehkeytyy jotain "fiksua" vaihteeksi...
Vastaukset 9
Vanhimmat
sopia, koska se on molemmilla sama. Lastenkasvatuksessa ei ole tullut vielä ainakaan mitään suurempia ongelmia, mieheltä tule kova kuri ja opetus että vanhempia tulee kunnioittaa. Enemmän toivoisin hänen tekevän asioita lähinnä urheilujuttuja pojan kanssa, siinä hän ei ole onnistunut ollenkaan vaan minun pitää järjestää kaikki mahdolliset harrastukset ja senkin jälkeen hän ei vapaa-ajallaan harrasta mitään isä-poika juttuja, tästä olen ollut kovin surullinen ja kuullut monilla muillakin olevan näin. lasten kanssa hän on vain jos minä en pysty olla..työvuoron takia tai oman menoni vuoksi, ei juuri vapaaehtoisesti ilmoita että nyt hän viekin lapsia sinne ja tänne. Spontaanisuus puutuu täysin. Lasten kanssa hän ei myöskään hauskuuttele tai leiki. olen nähnyt hänen kerran istuvan lastenhuoneen lattialla ja leikkivän pojan kanssa noin 2 vuotta sitten. Mieheni on siis tyypillinen afrikkalainen isä, rakastaa lapsiaan yli kaiken ja ostaa heille paljon materiaalista hyvää mutta läsnä on harvoin. Sen vuoksi järjestän paljon myös omia menoja jolloin hänen tullee luonnollisesti olla lasten kanssa. Yhdessä teemme paljon perheenä, matkustelemma ja käymme ravintoloissa ym...
Voi kun olisikin palstaa viihdyttämään jotain uutiskynnyksen ylittävää kerrottavaa..! Mutta kun pikkuperheessä riehutaan, riidellään, rakastetaan ja nauretaan niin se on mielestäni aivan tavallista arkea vaikkakin yli kulttuurirajojen.
Me kuulumme palstan riskiryhmään ja odotamme henkeä pidättäen koska meidänkin dramaatiikan täytteinen aikamme mahtaakaan alkaa ;-) Seitsemän vuoden rajapyykki on jo vaivihkaa ylitetty. Mites olisi ne pyöreät kymmenen vuotta avio-onnea, joko silloin voisi alkaa odotella sitä kädenvääntöä?
Meillä riidellään lähinnä hölmöistä pikkuasioista. Aamulla tuli miehen kanssa stressiriitaa veroasioista ja heti perään kolmevuotias tytär parkui tulipunaisena lattialla kun ei saanut laittaa ohutta lemppari farkkutakkia ylleen.
Kun nuorin lapseni oli murkkuikäinen, tuli mieheni perheeseemme. Kyllä niillä oli henkisesti napit vastakkain usein. Sain välissä sovitella ja puhua. Pyysin ymmärrystä molemmilta toisiaan kohtaan. Vaikeaa ja rasittavaa se joskus oli.
Tyttärelläni olisi pitänyt olla paljon tiukemmat rajat mieheni mielestä. Milläs panit rajoja, kun toinen oli jo pennusta ollut itsenäinen tyyppi. Enkä
minä voinut häntä sängyn jalkaankaan sitoa. Ei meillä vapaa kasvatus ollut, mutta kovempi kuri olisi mieheni mielestä pitänyt olla.
Ruoka-ajat pitää perheen olla koossa, mutta tyttäreni huiteli omissa menoissaan ja söi mitä sattui. Minä olin kasvattanut yksinhuoltajana lepsusti, eikä sen muuttaminen ollut enää helppoa.
Tyttäreni muutti alle 20-vuotiaana omaan asuntoon ja sen jälkeen molemmat ovat paremmin tulleet toimeen toistensa kanssa. Nyt on jo pieniä lapsen lapsiakin, joista miehenikin tietysti tykkää.
Semmoista arkeahan tämä on, mutta nykyinen mieheni on kohteliaampi, huomaavaisempi ja sanoo minulle kauniita sanoja ihan erilailla kuin suomalainen exäni.
anteeksi nyt, en voi puhua monikulttuurisesta suhteesta, koska mieheni on ranskalainen.
Silti erilaisuutta kulttuureissa ja kasvatuksessa löytyy riittävästi.
Katolinen, tiukka kasvatus, vanhempien kunnioitus, yhteiset sunnuntaiateriat ja seurustelu suvun kanssa, ruoka-ajat, joihin perhe osallistuu hartaasti ja pitkään jne jne. Siitä juuri mieheni oli pöyristynyt, kun tytär ei ruokaillut kauniisti kanssamme. Minä laitan ahkerasti ruokaa ja samalla kun syödään jo puhutaan siitä, mitä seuraavana päivänä on aterialla. Eikä aihetta todellakaan huitaista ohi.
Toisaalta minä joskus ajattelen, miten huonosti kasvatettuja ja käyttäytyviä me suomalainen perämetsän kansa olemme.
istumaan sieltä pöydän alta...
Voisitko muuten edes kuvitella ranskalaisen miehesi puhuvan ranskalaisista yhtä alentuvaan sävyyn kuin sinä ja lukuisat kotimaiset sisaresi puhutte suomalaisista?
Tai jos olet eri mieltä niin voithan aina todistaa asian laidan ihan käytännössä pienellä vekkulilla testillä. Koitapa vaikka aamiaispöydässä miehesi huumorintajua seuraavalla lentävällä lauseella:
"Ranskalaiset ovat maailman ylpein, sivistymättömin ja omahyväisin kansa, jonka ei tarvitse osata muita kieliä kuin ranskaa: ainoana poikkeuksena armeija, jonka tulee osata antautua 649:llä kielellä."
Toinen hyvä testi koittaa ranskalaista itsetuntoa on laukaista saksalaiskenraali Wilhelm Keitelin kuuluisat sanat:
"Ranskan valtaamisessa meni kolme päivää. Viivytys johtui sateesta."
~Wilhelm Keitel
Miten miehesi mahtaisi suhtautua noihin? Alkaisiko raivoissaan huutaa ja karjua, potkia ovia, särkeä laseja vai...naurahtaisiko tuo vain huvittueesti: "no onhan nuo ihan totta"?
Tuskin ainakan ryömisi pöydän alle häpeämään ranskalaisuuttaan.
Elikä siis. Itseinhoisessa rypemisessä ei ole mitään hienoa eikä ylevää, varsinkaan kun siihen ei ole edes mitään syytä, vaikka monet suomalaisnaiset niin luulevatkin ;-)
"Voisitko muuten edes kuvitella ranskalaisen miehesi puhuvan ranskalaisista yhtä alentuvaan sävyyn kuin sinä ja lukuisat kotimaiset sisaresi puhutte suomalaisista?"
Kyllä! Minä kyllä kuulen sitä jatkuvasti. Miehellä on viha-rakkaus-suhde kotimaahansa ja on aina kiukunpartaalla kun siellä vierailee (USA:sta käsin) Ruokapöydässä onneksi tilanne aina rentoutuu ja arkiset huolet lakoista ja politiikasta unohtuvat sitä mukaa kun Bordeauxin vuosikertoja korkataan.
Minun mieheni ei myöskään potki ovia eikä särje laseja, huuda, eikä karju.
Meillä on sovittu niin, että kumpikin saa arvostella omaa maataan ja kansaansa, mutta toisen taustaan ei kosketa. Yhteisestä sopimuksesta mieheni ei siis koskaan arvostele Suomea enkä minä Ranskaa. Me arvostelemme yhdessä USAta sen sijaan ;-)
Saanko kysyä mistä omat mielikuvasi tavallisista ranskalaisista ovat saaneet alkunsa? Oletko esimerkiksi tietoinen siitä geneettisestä syystä miksi ranskalaiset eivät opi yhtä hyvin vieraita kieliä kun eräät muut kansat? (Venäläisillä se geneettinen perimä ja siitä juontava kielilahjakkuus on muuten maailman parhaita, ranskalaisilla yksi maailman huonoimpia).
Vähän enemmän yleissivistystä ja vähemmän mielikuvitusta, pahansuopaisuutta ja yleistystä kehiin...
Ai muuten.. tuli mieleen. Eikös täällä viimeksi viime viikolla vaahdottu sitä ettei suomalaisten naisten eurooppalaisia miehiä koskaan arvostella? Kuinkans tässä nyt näin kävi...
"Eikös täällä viimeksi viime viikolla vaahdottu sitä ettei suomalaisten naisten eurooppalaisia miehiä koskaan arvostella?"
Arvostelun kohteena oli suomalaisten naisten itseinho ja oman kulttuurinsa halveksiminen.
Puheet Ranskan armeijan säälittävyydestä pitää muuten ihan paikkansa. Vain Ruotsi vetää vertoja Ranskalle.
Ranska syntyi alunperin germaaniheimojen sotaharjoittelukenttänä, mutta myöhemmin myös viikingit ja britit ovat käväisseet siellä. ensimmäisessä maailmansodassa ranskalaisilla ei ollut tarpeeksi valkoisia lippuja, joten britit ehtivät apuun, ennen kuin Ranska ehti antautua. tästä juontuu Ranskan ylpeyden Mont Blanc:in nimikin, vuori valkoinen. vuori nimettiin valkoiseksi ensimmäisen maailmansodan yhteydessä, kun valkoiset liput loppuivat ja ranskalaiset osoittivat lumihuippuista vuortaan huutaen "drapeau blanc, drapeau blanc!". nasaaliäänteiden ja kurkkukorinan keskeltä erottui vain blanc, joka vakiintui vuoren sukunimeksi. Etunimeksi jäi Mont, kuten muillakin ranskalaisilla vuorilla. sodan jälkeen Ranskassa kiihdytettiin valkoisten lippujen tuotantoa ja kehiteltiin uusia antautumistekniikoita, minkä ansiosta toisessa maailmansodassa he luovuttivat ennätysajassa.
ja onhan Ranskassa aseteollisuuttakin. se valmistaa paljon paikalliseen taktiikkaan soveltuvia panssarivaunuja, joissa on neljä peruutusvaihdetta, sekä yksi eteenpäin siltä varalta, että vihollinen kiertää selustaan.
Mikä on tämä perimä-juttu, jonka mukaan yhden maan kansalaiset oppivat kieliä helpommin kuin toisen? En ole koskaan moisesta kuullut, kiinnostaa, vaikka suhtaudunkin huomattavan skeptisesti koko asiaan. Voisitko laittaa jotain vinkkejä, miten pääsen etsimään lisää tietoa netistä.
Mitä taas ranskalaisiin tulee, uskon tuntevani heidän kulttuurinsa aika hyvin, sillä olen asunut Ranskassa kymmenen vuotta. On ihan totta, että suomalaiseen kulttuuriin liittyy suomalaisuuden mollaaminen ja vähätteleminen, mikä Ranskassa on tyystin poissa ainakin julkisesta ja jokapäiväisestä keskustelusta. Kun ranskalaiset mollaavat omaa kansaansa, kyseessä on pikemminkin ranskalaisten ikuinen kriittisyys kaikkea kohtaan kuin kansallinen alemmuudentunto kuten suomalaisilla. Ranskalaiset ja suomalaiset eivät siis arvostele omaa kansaansa samoin perustein. Itseäni rasittaa ihan oikeasti todella paljon (ja pistää siis silmään joka ikinen kerta Suomessa käydessäni), kun lehtienkin palstoilla verrataan suomalaisia ulkomaalaisiin. Ranskassa en käytännössä koskaan törmää moiseen kansalliseen yleistykseen ainakaan omaa maata ja kansaa koskien.