Pari vuotta sitten tapasin työpaikallani elämäni parhaat ystävät. Kävimme yhdessä ulkona, emme joka viikonloppu, mutta kerran parissa kolmessa kuukaudessa. Tämän lisäksi keksimme paljon pientä iltapäiväpuuhaa silloin tällöin.
Kaikki alkoi muuttua, kun jouduin lähtemään työpaikasta.
Kavereillani kaikilla on kotona mies, minä olen sinkku. Tämän takia haluaisin edelleen käydä silloin tällöin ulkona, mutta en haluaisi yksin lähteä. Ehdotan silloin tällöin yhteistä baari-iltaa, mutta sanovat olevansa varattuja. Myöhemmin saan kuulla että heillä olikin ollut juuri samana viikonloppuna kunnon menot.
Olen ehdottanut lenkkeilyä, teeiltoja, mitä vain, kunhan joskus saisin purkaa minäkin mieltäni ja viettää aikaa ystävieni kanssa. He ehdottelevat seuraavaa vapaapäiväänsä, minulle sopii, mutta sitten edellisenä iltana tuleekin perumisviesti, ei jaksetakaan lähteä.
Aina sama virsi. He ehdottavat kokoontumista, minä suunnittelen ja varaan itselleni aikaa, sitten koko homma perutaan aina viimetingassa. On muka flunssainen olo, no hyvä että se flunssa sattuu aina vapaapäivän kohdalle!
En ole mielestäni erityisen huonoa seuraa. Viime aikoina olen kyllä ollut hiljaisempi, kun mietin pääni puhki, onko vika minussa. Olenkohan kenties sanonut jotain, mutta tiedän sisimmässäni, ettei minusta ole kenestäkään pahaa sanomaan.
Minun jäätyä työporukasta ulos he puhuvat omia työasioitaan, juttuja, joihin minä en pääse sisälle. Kuuntelen kyllä muita mielelläni, mutta saan ehkä lauseen tai kaksi väliin koko illan aikana.
Eniten epäilen että tämä on vain jotain väliaikaista, mutta pilaanko ystävyytemme vetäytymällä itse syrjään? Mutta toisaalta en halua tunkea seuraan, johon minua ei toivota. Mutta mistä sen erottaa?
Onko mitään toiveita siitä, että olisin joukossa saman vertainen kuin muut, vai työnnetäänkö minua väkisin syrjään? Eniten satuttaa tieto siitä, että minä ehdotan yhteistä iltaa, kaikilla on "muuta tekemistä" ja myöhemmin sanovatkin olleensa yhdessä kantabaarissamme. Siis juuri siellä, mihin minäkin olisin halunnut, mutta en kelvannut.
Olen siinä iässä että kaipaisin elämääni toista osapuolta, mutta tuskinpa ikinä tapaan ketään. Haluan tutustua ihmisiin luonnollista kautta, puhumalla, mutta en uskalla yksin lähteä.
Olen juuri muuttanut ja saanut hyvän työpaikan (tosin sosiaalisesti köyhän), kaipaisin juttukaveria. Olen suunnitellut tupareita, mutta pahoin pelkään että jään sinä iltana yksin vierasherkkuja syömään...
Kaikki alkoi muuttua, kun jouduin lähtemään työpaikasta.
Kavereillani kaikilla on kotona mies, minä olen sinkku. Tämän takia haluaisin edelleen käydä silloin tällöin ulkona, mutta en haluaisi yksin lähteä. Ehdotan silloin tällöin yhteistä baari-iltaa, mutta sanovat olevansa varattuja. Myöhemmin saan kuulla että heillä olikin ollut juuri samana viikonloppuna kunnon menot.
Olen ehdottanut lenkkeilyä, teeiltoja, mitä vain, kunhan joskus saisin purkaa minäkin mieltäni ja viettää aikaa ystävieni kanssa. He ehdottelevat seuraavaa vapaapäiväänsä, minulle sopii, mutta sitten edellisenä iltana tuleekin perumisviesti, ei jaksetakaan lähteä.
Aina sama virsi. He ehdottavat kokoontumista, minä suunnittelen ja varaan itselleni aikaa, sitten koko homma perutaan aina viimetingassa. On muka flunssainen olo, no hyvä että se flunssa sattuu aina vapaapäivän kohdalle!
En ole mielestäni erityisen huonoa seuraa. Viime aikoina olen kyllä ollut hiljaisempi, kun mietin pääni puhki, onko vika minussa. Olenkohan kenties sanonut jotain, mutta tiedän sisimmässäni, ettei minusta ole kenestäkään pahaa sanomaan.
Minun jäätyä työporukasta ulos he puhuvat omia työasioitaan, juttuja, joihin minä en pääse sisälle. Kuuntelen kyllä muita mielelläni, mutta saan ehkä lauseen tai kaksi väliin koko illan aikana.
Eniten epäilen että tämä on vain jotain väliaikaista, mutta pilaanko ystävyytemme vetäytymällä itse syrjään? Mutta toisaalta en halua tunkea seuraan, johon minua ei toivota. Mutta mistä sen erottaa?
Onko mitään toiveita siitä, että olisin joukossa saman vertainen kuin muut, vai työnnetäänkö minua väkisin syrjään? Eniten satuttaa tieto siitä, että minä ehdotan yhteistä iltaa, kaikilla on "muuta tekemistä" ja myöhemmin sanovatkin olleensa yhdessä kantabaarissamme. Siis juuri siellä, mihin minäkin olisin halunnut, mutta en kelvannut.
Olen siinä iässä että kaipaisin elämääni toista osapuolta, mutta tuskinpa ikinä tapaan ketään. Haluan tutustua ihmisiin luonnollista kautta, puhumalla, mutta en uskalla yksin lähteä.
Olen juuri muuttanut ja saanut hyvän työpaikan (tosin sosiaalisesti köyhän), kaipaisin juttukaveria. Olen suunnitellut tupareita, mutta pahoin pelkään että jään sinä iltana yksin vierasherkkuja syömään...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Omasta kokemuksesta olen huomannut että kavereita ei kannata etsiä työpaikoilta vaan harrastuksista ja muualta. Työssä työkaverit ovat työkavereita ja vapaa-ajalla kaverit ovat ns. oikeita kavereita joitten kanssa vietetään vapaa-aikaa.
mulla kaverit tosi vähissä.
musta saisit hyvän ystävän :)
[email protected]
oletko mistä suunnalta? t. [email protected]