Anopin kanssa tuntuu tapahtuvan koko ajan. Tuolla alempana kirjoitin meidän epäselvistä raha-asioista/elatussuhteista. Koskaan anopille ei ole huomautettu siitä, että hän asuu mieheni kokonaan maksamassa asunnossa ilmaiseksi. Nyt anoppi kuitenkin haluaa muuttaa vuokralle taajaman keskustaan. OK, hieno juttu, asunto on siisti ja kiva, vuokra edullinen ja ehkä hän nyt kykenee itse hoitamaan joitain asioita, kun pääsee lähemmän kauppoja ja terveyskeskusta.
Mutta, mutta: Koska asunto on 41 m2 yksiö ja nykyinen asunto 64 m2 kaksio, eivät nykyiset tavarat ja huonekalut tietenkään mahdu uuteen asuntoon. Kun pohdimme, mitä mahtuu mukaan, anoppi sanoi: "voihan nämä sohvat jättää tänne (entiseen asuntoon), kun eivät uuteen mahdu". Muutenkin hän oli sitä mieltä, että muutkin tavarat jätettäisiin paikoilleen esim. vaatehuoneeseen ja kaappeihin.
Hei haloo! Hänen oletuksensa siis on, että asunto jää hänen jäljiltään tyhjilleen ja entisiä tavaroita täyteen. Tulee tavallisen kallis varasto, kun lyhennykset ja vastikkeet on yhteensä n. 700 €.
Harvoin kommentoin äkkiseltään ja kovin suoraan, mutta nyt sanoin selvät sanat siitä, että tavaroita ei jätetä asuntoon ja tottakai asunto vuokrataan (koska emme halua sitä myydä). Anoppi hämmentyi. Sitten hän yritti selittää, että vuokraisimme asunnon kalustettuna. Sanoin suoraan, että nykypäivänä ihmiset eivät yleensä halua valmiiksi kalustettua asuntoa. (Sitä en sanonut, että etenkään romuilla kalustettua. Anopin huonekalut kun on keräilty kirppiksiltä ja saatu tuttavien ja sukulaisten kaatopaikalle heitettävien joukosta. Kannatan kyllä kovasti kierrätystä ja itselläkin "tuunattuja" huonekaluja, mutta anopin tapauksessa tavaroilla ei ole mitään käyttöarvoa.) Sanoin vielä, että ainoat vuokralaiset, jotka haluavat valmiiksi kalustettuja ovat yleensä ulkomaalaiset komennusmiehet, jotka tulevat töihin Suomeen ( ja joilla ei ole väliä, minkälaisilla huonekaluilla asunto on sisustettu).
Huonekaluilla ei siis ole enää mitään tekoa ja miehenikin on sitä mieltä, että ne kaikki viedään kaatopaikalle, mitä anopin uuteen asuntoon ei mahdu. Olemme jo suunnitelleet asunnon perusteellista pintaremonttia ja siis vuokralaisen ottamista. Mukavaa on se, että mieheni on samaa mieltä kanssani.
Haluamme myös, että anopilla olisi uudessa asunnossaan hyvä ja olemme valmiita hankkimaan hänelle uusia kauniita huonekaluja hänen omien toivomustensa mukaan. Tottakai hän saa pitää hänelle tärkeät tavarat ja esineet, joissa on muistoarvoa. Anoppi kuitenkin haluaa taas kerätä romua nurkkiinsa ja haluaa mennä kirpputorille ostoksille. Toki jokaisella on makunsa, mutta hänen kirpputoreilta ostamansa tavarat ovat sieltä romu-päästä. Olemme sanoneet, että samalla rahalla (kirpputorikiskurihinoilla) saa uusiakin, mutta hän ei halua tuhlata (ja käyttää siis saman rahan ellei enemmänkin siihen romuun).
Myös muutto tulee olemaan katastrofi, koska kaikki tavarat kaapeista ja vaatehuoneesta ei missään tapauksessa mahdu mukaan. Arvaan jo ennalta, että hän yrittää työntää niitä sitten meille. Meille ei 1. ole tarvetta, 2. meille ei mahdu, 3. en halua romua tai 80-luvun reipupaitoja nurkkiini. Anoppi tulee loukkaantumaan siis monta monituista kertaa, kun tulemme kieltäytymään hänen tyrkyttämistään tavaroista. Onneksi mieheni on kanssani samaa mieltä, mutta hän ei valitettavasti osaa/uskalla sanoa sitä äidilleen suoraan.
Esimerkki vielä hänen käsityksestään "arvokkaasta" tavarasta (eli miksi niitä romuja nurkkiin on kertynyt). Siivosimme meidän varastoamme ja laitoimme kaatopaikkakuormaan 80-luvulla ostamani jalkalampun (ihan hirveä). Anoppi oli poiminut lampun kuormasta ja kauhisteli minulle, miten olin voinut heittää pois sellaisen 60-luvun antiikkilampun. Hän oli sen "pelastanut", kun emme olleet ymmärtäneet sen arvoa. Sanoin, että lamppu on kyllä ostettu Anttilasta 1988.
Mutta, mutta: Koska asunto on 41 m2 yksiö ja nykyinen asunto 64 m2 kaksio, eivät nykyiset tavarat ja huonekalut tietenkään mahdu uuteen asuntoon. Kun pohdimme, mitä mahtuu mukaan, anoppi sanoi: "voihan nämä sohvat jättää tänne (entiseen asuntoon), kun eivät uuteen mahdu". Muutenkin hän oli sitä mieltä, että muutkin tavarat jätettäisiin paikoilleen esim. vaatehuoneeseen ja kaappeihin.
Hei haloo! Hänen oletuksensa siis on, että asunto jää hänen jäljiltään tyhjilleen ja entisiä tavaroita täyteen. Tulee tavallisen kallis varasto, kun lyhennykset ja vastikkeet on yhteensä n. 700 €.
Harvoin kommentoin äkkiseltään ja kovin suoraan, mutta nyt sanoin selvät sanat siitä, että tavaroita ei jätetä asuntoon ja tottakai asunto vuokrataan (koska emme halua sitä myydä). Anoppi hämmentyi. Sitten hän yritti selittää, että vuokraisimme asunnon kalustettuna. Sanoin suoraan, että nykypäivänä ihmiset eivät yleensä halua valmiiksi kalustettua asuntoa. (Sitä en sanonut, että etenkään romuilla kalustettua. Anopin huonekalut kun on keräilty kirppiksiltä ja saatu tuttavien ja sukulaisten kaatopaikalle heitettävien joukosta. Kannatan kyllä kovasti kierrätystä ja itselläkin "tuunattuja" huonekaluja, mutta anopin tapauksessa tavaroilla ei ole mitään käyttöarvoa.) Sanoin vielä, että ainoat vuokralaiset, jotka haluavat valmiiksi kalustettuja ovat yleensä ulkomaalaiset komennusmiehet, jotka tulevat töihin Suomeen ( ja joilla ei ole väliä, minkälaisilla huonekaluilla asunto on sisustettu).
Huonekaluilla ei siis ole enää mitään tekoa ja miehenikin on sitä mieltä, että ne kaikki viedään kaatopaikalle, mitä anopin uuteen asuntoon ei mahdu. Olemme jo suunnitelleet asunnon perusteellista pintaremonttia ja siis vuokralaisen ottamista. Mukavaa on se, että mieheni on samaa mieltä kanssani.
Haluamme myös, että anopilla olisi uudessa asunnossaan hyvä ja olemme valmiita hankkimaan hänelle uusia kauniita huonekaluja hänen omien toivomustensa mukaan. Tottakai hän saa pitää hänelle tärkeät tavarat ja esineet, joissa on muistoarvoa. Anoppi kuitenkin haluaa taas kerätä romua nurkkiinsa ja haluaa mennä kirpputorille ostoksille. Toki jokaisella on makunsa, mutta hänen kirpputoreilta ostamansa tavarat ovat sieltä romu-päästä. Olemme sanoneet, että samalla rahalla (kirpputorikiskurihinoilla) saa uusiakin, mutta hän ei halua tuhlata (ja käyttää siis saman rahan ellei enemmänkin siihen romuun).
Myös muutto tulee olemaan katastrofi, koska kaikki tavarat kaapeista ja vaatehuoneesta ei missään tapauksessa mahdu mukaan. Arvaan jo ennalta, että hän yrittää työntää niitä sitten meille. Meille ei 1. ole tarvetta, 2. meille ei mahdu, 3. en halua romua tai 80-luvun reipupaitoja nurkkiini. Anoppi tulee loukkaantumaan siis monta monituista kertaa, kun tulemme kieltäytymään hänen tyrkyttämistään tavaroista. Onneksi mieheni on kanssani samaa mieltä, mutta hän ei valitettavasti osaa/uskalla sanoa sitä äidilleen suoraan.
Esimerkki vielä hänen käsityksestään "arvokkaasta" tavarasta (eli miksi niitä romuja nurkkiin on kertynyt). Siivosimme meidän varastoamme ja laitoimme kaatopaikkakuormaan 80-luvulla ostamani jalkalampun (ihan hirveä). Anoppi oli poiminut lampun kuormasta ja kauhisteli minulle, miten olin voinut heittää pois sellaisen 60-luvun antiikkilampun. Hän oli sen "pelastanut", kun emme olleet ymmärtäneet sen arvoa. Sanoin, että lamppu on kyllä ostettu Anttilasta 1988.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Entäpäs jos varaisitte anopille kirpputoripaikan, jonne hän veisi ne tavarat jotka eivät uuteen mahdu? Ihan alkuun teidän pitää varmaan tehdä selväksi, ettette voi vastaanottaa yhtäkään esinettä vaan anopin on itse selvitettävä mitä niille tehdään. Kaatopaikkaa pitäisin viimeisenä keinona ja vain aidosti rikkinäisille esineille. Ehjien toimivien tavaroiden vieminen kaatopaikalle pitäisi olla rikollista!
Muistathan, että toisen romu on toisen aarre!
hyvä
"Haluamme myös, että anopilla olisi uudessa asunnossaan hyvä ja olemme valmiita hankkimaan hänelle uusia kauniita huonekaluja hänen omien toivomustensa mukaan. "
Hänen omat toivomuksensa ovat erilaiset kuin sinä haluaisit niiden olevan... Yritäpä vaikka hyväksyä anoppisi elämäntyyli ilman oman erinomaisen makusi tyrkyttämistä!
Tilanpuute saa hänet varmasti tajuamaan luopumisen välttämättömyyden.
Ja samaa mieltä kuin edellinen; ehjien tavaroiden kaatopaikalle roudaaminen on järjen köyhyyttä!
Kamat kierrätyskeskukseen!
En ole lukenut aiempia kirjoituksiasi, joten en ehkä tunne kaikkia taustoja. Ihmetyttää lähinnä, miksi teillä on sekaisin kahden perhekunnan asiat. Onko anoppi jotenkin holhouksessa, koska TE tahdotte, että anopilla on hyvin (siis teidän mittapuunne mukaan) uudessakin asunnossa? Normaalisti aikuinen, vanhempikin ihminen, saa itse päättää, miten asuntonsa sisustaa ja kyse on yleensä makuasioista. Miksi anoppisi on asunut ilmaiseksi pojan asunnossa ja pitää sitä jopa oikeutettuna?
Onhan se ihanaa, että suku pitää yhtä. Noin perusteellisesta yhteiselosta kyllä sitten seuraa se, että kaikilla on oikeus kommentoida muiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Olen itse varmaan ihan toista äärilaitaa. Olen nuoresta asti huolehtinut asioistani ja oletan, että myös nyt teini-ikäiset lapseni tulevat omillaan toimeen kotoa muutettuaan. Välittäminen ei ole minun sanastossani sama asia kuin toisen asioihin puuttuminen. Vaikka ihminen jää esimerkiksi eläkkeelle, hän ei muutu vähä-älyiseksi. En aio asua lasteni asunnossa, mutten kyllä aio antaa lasteni tai miniän määräävän sisustustanikaan.
Silti olen ihan samaa mieltä kanssasi, että nykyistä anopin asuntoa ei kannata varastoksi jättää eikä vanhoja huonekaluja varastoida kovin kalliisti. Jos jollain tavaralla on suuri tunnearvo, juuri se kannattaisi yrittää mahduttaa uuteen asuntoon. Muut kannattaa myydä, lahjoittaa pois tai hävittää. Nykyisin on vain tosiasia, että vahnoja käytettyjä huonekaluja ei kukaan halua, jos kyseessä ei ole antiikki. Ja vinkkinä sanoisin, etttä kannattaisi ottaa hieman etäisyyttää anoppiin. Te voisitte alkaa elämään jo omaa elämäänne ja anopin omaansa.
Minä en todellakaan haluaisi olla tällaisessa symbioosissa anopin kanssa. Perusongelma on se, että mieheni on ns. mammanpoika ja asunut äitinsä kanssa liki nelikymppiseksi ennen yhteenmuuttoa minun kanssani.
Anoppi on siis asunut poikansa omistamassa asunnossa poikansa kanssa ja poika siis kustantanut lähes kaiken. Yhteen muuttomme ja avioitumisemme jälkeen tilanne on jatkunut anopin osalta ennallaan: asuu ilmaiseksi ja osin maksattaa kulujaan pojallaan (joka siis nyt asuu meidän taloudessamme).
Ja me olemme ne, jotka toteutamme anopin kaikki päähänpistot. Mieheni asennoituu äitinsä kotkotuksiin niin, että keksiköön anoppi mitä tahansa, tehköön miten haluaa, hän vain toteuttaa. Minä yritän laittaa kapuloita rattaisiin, kun ideat menevät ihan mahdottomiksi/kohtuuttomiksi. Hyvä esimerkki näistä ideoista on juuri se, että huonekalut ja tavarat jäävät asuntoon kuten ennenkin, anoppi vain muuttaa henkilökohtaisine tavaroineen.
Mieheni on samaa mieltä kanssani asioista, kun perustelen mielipiteeni. Hän ei vain oikein osaa vastustaa äitinsä päähänpistoja, joten kaikki "inhottavuudet" kaatuvat minulle.
Kai tässä syytä olisi syytellä myös miehen saamattomuutta.
Oletteko avoliitossa siten, että miehesi on muuttanut kassi kädessä sinun asuntoosi, ja omat tavarat ja mööpelit ovat edellisessä asunnossa yhä?
Osa siis on avoanopin, osa avomiehesi?
Asiahan on selvä: anoppi muuttaa ja vie mieleisensä kamat, ja loput ovat avomiehesi tavaraa. Hän tekee niille sitten miten parhaaksi katsoo.
Sinulla on valmis koti ja asunto, jonne ei näitä tavaroita tuoda.
Onko edes tarpeen hävittää avomiehen kotia? Mistä tiedät, että liittonne jatkuu?
Mihin mies muuttaisi, jos liitto hajoaakin?
Kun anoppi muuttaa, ei teillä ole enää velvotteita hänen maksuistaan, kuten ilmeisesti oli, kun asunto miehen kanssa oli yhteinen.
Kannattaa siis miettiä rauhassa, mitä teette, tai mitä mies tekee, sinulla ei ilmeisesti ole juriidisesti mitään tekemistä asunnon kanssa.
Menimme naimisiin juuri ja miehen mielestä kaikki omistamamme on yhteistä. Hän ei todellakaan tuonut mukanaan kuin stereot, levynsä ja vaatteensa kun meille muutti. Eikä hänellä muuta ollutkaan vaan kaikki heidän huushollissaan oli anopin.
Emme halua osaketta myydä, vaan tarkoitus on sitä vähän rempata ja vuokrata ulkopuoliselle. Anoppi on tosiaan asunut asunnossa nyt yksinään siten, että mieheni on maksanut kaikki kulut vastikkeineen ja lainanlyhennyksineen. Olemme maksaneet siis meidän taloudessamme kahta asuntoa.
Anopilla on aika hyvä eläke, mutta hän elää yli varojensa (ostelee sisäfilettiä ym.) ja mieheni on maksanut hänen muitakin kulujaan. Kyllä JÄRJELLÄ ajatellen anopin kulut ja talous ei meille kuulukaan, mutta käytännössä asia on toisin. Mieheni on hoitanut heidän raha-asiat täysin, eikä anoppi välttämättä edes tiedä mitä tilillään on rahaa. Nyt minä hoidan raha-asiaMME, jolloin anopin talous on tullut minulle kyllä selväksi. Anoppi ei ole dementoitunut tai holhouksen alla.
Ongelma on siis kiteytettynä se, että minun mielestäni anopin talous ei kuulu meille pätkääkään: ei laskujen maksut, ei ruuan ostot, ei kampaajat jne. Mutta hän elelee kuin ennenkin poikansa kanssa asuessaan, vaikka pojalla/miehelläni on nyt uusi perhe ja talous. Ja tottakai anoppi loukkaantuu verisesti jos hänen asioihinsa/ideoihinsa puututaan/sanotaan totuus.
Myös muutto on em. ongelma. Oikeassa todellisuudessa anopin toiveet eivät millään voi toteutua. Kun yritämme puhua järkeä, hän loukkaantuu. Vaikka minua täällä syytetäänkin anopin kiusaamisesta tosiasiassa en halua jatkuvasti loukata hänen ajattelutapaansa. Se on vain pakko, kun asioissa ei tunnu aina olevan mitään järkeä.
Anopille tilanne on hankala; hänen taloudellinen tilanteensa huononi, kun poika löysi vaimon. Kyllähän tilanne on menossa parempaan suuntaa, koska anoppi on kuitenkin suostunut muuttamaan pois poikansa asunnosta.
Tuohon tilanteen selventämiseen ei ole muuta keinoa kuin selittää rauhallisesti ja ystävällisesti kuin lapselle. Jos alatte määräilemään ja riitelemään, voi uhma nostaa anopissa päätään. Hyssyttelemällä hän pääsee taas niskanpäälle. Kannatan suoraa puhetta.
Annat anopin viedä tosiaan ne hänen tarvitsemansa tavarat ja jättää muut sinne ex-asuntoon, sanot vaan selkeästi, että kaikki tarpeellinen on otettava kerralla mukaan, ja anopilta vanhan asunnon avain otetaan pois.
Sitten muuton jälkeen vähin äänin vain tyhjennätte sen vanhan asunnon, remppaatte ja annatte vuokralle. Jollei anoppi ole dementtinen, käsittää hän selkeästi viimeistään siinä vaiheessa, kun vuokralainen muuttaa sinne, ettei hänellä ole asuntoon enää mitään asiaa.
Näen myös tilanteessasi myönteisiä näkökohtia: on hyvä, että hoidatte hänen raha- ja maksuasiansa, sillä olen aivan liiaksi nähnyt niitä tapauksia, kun ikä tekee tepposensa ja asiat jäävät hoitamatta. Vaivaa siitä tietenkin aiheutuu Sinulle, mutta koeta olla kärsivällinen.
Myös vaatii pitkää pinnaa olla puuttumatta anopin hankintoihin, vaikka kirppisostoksia hän perusteleekin edullisella hinnalla.
Mitä myymälää itse käytät, tunnetko sieltä entuudestaan jonkun hyvän myyjän? Ehkä yhteiset käynnit huonekaluliikkeessä voisivat auttaa Teitä löytämään yhteisen sävelen, mutta vaatii tosi paljon Sinulta, koska anopin värimaailma voi olla kokonaan toinen kuin omasi.
Nykyäänhän on aika helppo ottaa digikameralla kuvia ja näyttää niitä myyjille, jotka osaavat tarjota sitten sen perusteella sopivia väri/kalusteyhdistelmiä, ehkä myyjän ehdotus voisi olla anoppisi helpompi hyväksyä?
Voit myös tietenkin käydä ensin itse katsomassa ja neuvottelemassa, ammattitaitoiselle myyjälle kun selittää teidän ongelmanne, voi hän hienovaraisesti käyttää käymäänne keskustelua hyväkseen ja pääsette hyvään lopputulokseen.
Kuten huomaat, asun pikkukaupungissa, jossa tämä on mahdollista, mutta saattaa olla, ettei se ole Sinulle mahdollista.
Koska miehesi on asunut niin pitkään äitinsä kanssa, niin sillä, kuinka paljon jaksat kestää hänen äitiään, on todella suuri merkitys teidänkin väliselle suhteellenne. Minusta olet tähän asti hoitanut asiat tosi hienosti ja toivon Sinulle voimia ja hyvää jatkoa!