Rakastuin itseäni 16 vuotta nuorempaan mieheen. Suhteemme kesti 3,5 vuotta. Ikä asia oli alkuvaiheessa esillä, mutta me molemmat totesimme, että se ei haittaa meitä kumpaakaan. Tunsimme niin valtavaa kiintymistä ja intohimoa toisiamme kohtaan. Olimme kuin seitsemännessä taivaassa. Hoimme tosillemme aina vaan rakastaa ja on oma. Erosimme pari päivää sitten; miehen kaveri kertoi, että suhteemme on päättynyt koska miestä oli alkanut vaivata ikäeromme.Päättynyt? Noin vaan? Miksi hän ei sitä itse kertonut? Tietenkään se ei voi olla syy? Haluaisin olla huono, ilkeä, paha, mahdoton, paska, ruma, inhottava, jne.. Mies teki minusta ramman, puutteellisen ihmisen. Itse hän on pelkuri, joka ei uskalla rakastaa. Miksi tässä yhteiskunnassa hyväksytään vain miehelle nuorempi partneri? Ei yhtään lohduta kun ystävät sanovat, että mies ei ole kyynelieni arvoinen. Itsetuntoni on romahtanut. " vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään. Mutta silti ei tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan..." - Apulanta -
Aina vaan...
Aina vaan...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei voi muuta sanoa, kuin että saatan tietää miltä sinusta tuntuu. Itse en päässyt noinkaan pitkälle ajallisesti. Olin siis vain hätävara, kunnes tuli joku joka pystyi täyttämään myös sukulaisten ja omat, yhtäkkiä ilmaantuneet, toiveet lisääntymisestä. Siltikään en vain osaa olla vihainen. Rakkautta ei voi pakottaa, eikä kyyneliä.. Itke, jos itkettää. Halaus sinulle!
Tilanteeni on hieman samanlainen, tosin olemme yhdessä ja rakastuneita, ikäeroa 17 v.
Et kertonut miksi suhteenne mielestäsi lopahti, tai mikä tilanteenne yleensä oli, lapsia, yhteinen koti, harrastukset tms. Ja minkä ikäisiä olette.
Oliko muuta yhteistä kuin intohimo mikä ajan mittaan väheni.
Kuulostaa pelkuruudelta panna kaveri kertomaan eron syitä, jolloin jää ikuisesti miettimään miten homma oikeasti meni.
Jotenkin pelkkä perheen haluaminen ei tunnu todelta, vaan olet varmasti huomannut itsekin jotain, yllätyksenä ei voinut tulla.
Emme asuneet yhdessä, mutta tapasimme säännöllisesti. Alussa toki useammin, mutta sitten kun hän aloitti oman yrityksen, niin hänen aikansa oli enemmän ja vähemmän kortilla. Voit olla oikeassa, että intohimo hieman lopahti molemmilla, tai ainakin se muuttui. Suhteessamme oli toki muutakin; ajattelimme monista asioista samalla tavalla = sielun kumppanuutta. Ensimmäisen kerran elämäni aikana löysin ihmisen, joka ei ollut katkeroitunut mistään ja osasi mm. hullutella ja suhtautua elämään pilke silmäkulmassa. Olimme kaikin puolin loistavaa seuraa toisillemme. Mutta tottakai intohimo oli se suurin polte. Nyt kun ajattelen elämääni eteenpäin, minun on ehkä vaikea koskaan aloittaa suhdetta, jossa ei olisi mäitä samoja elementtejä. Enkä voi uskoa, että sellaista ihmistä kovin usein elämässä eteeni kävelee. Ehkä hän oli se ainoa oikea ja saan vain lämmitellä sen muiston varassa loppu elämäni? Hui... Ikämme; 53v. ja 37 v. ...
Olen vieläkin utelias. Olette aikuisia ihmisiä, miksette muuttaneet yhteen tai tehneet asioita jotka yhdistää. Pelkkä intohimo ei kait kokonaan riitä.Ainakaan pitkässä suhteessa.
Uskon että tulet vertaamaan kaikkia miehiä häneen, eikä ole helppoa.
Mietin vaan perheenlisäysasiaa, miksi vasta nyt hänen iässään mokoma tulee mieleen, tai eihän se miehellä ole iästäkään kiinni.
Se yrityskuvio saattoi olla hänelle pakotie suhteesta, joka ei hänen kannaltaan ehkä johtanut suotuiseen lopputulokseen.
Me olemme 44 ja 27-vuotiaat, ja asumme yhdessä omaa taloa maksellen, minulla lapsia, hänellä ei. Adoptiosta on keskusteltu viime aikoina. Yhdessä nyt yli vuoden ja koko ajan paremmin menee.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, kuulen edelleen tuntojasi jos haluat niistä kertoa.
Kiitos kun jaksat kirjoittaa. On niin vaikea jakaa tätä asiaa kenenkään kanssa, koska aina vaan ne kommentit ovat; löydät paremman. Ei se lohduta. Luulin, että olin sen jo löytänyt. Ei hän lapsia halua; ehkä luit sen toisesta viestistä. Hänellä on poika, minulla 2 tytärtä. Kyllä me molemmat halusimme aikuista parisuhdetta. Emme oikeastaan koskaan edes ajatelleet, että muuttaisimme yhteen asumaan. Näin olisi ollut ihan hyvä. Olen ollut 20 vuotta naimissa, joten tiedän, että en ehkä halua kokonaan jakaa arkeani. Ainakaan vielä. Olet oikeassa; sen jälkeen kun hän aloitti yrityksensä, hänen ajatuksensa ovat olleet kokonaan siinä. Ne kaikki ihanat syvälliset keskustelut, puhelut, viestit, kaikki alkoivat harventua. Kun kysyin asiaa, hän sanoi aina vaan, että mikään meidän välillämme ei ole muuttunut ja että aina vaan rakastaa. Viime aikoina kun otin asian puheeksi, hän aivan selvästi ahdistui. Niinpä en minäkään sitten enää kysellyt ja ehkä sekin omalta osaltaan johti siihen, että kävi näin. Työkseni tsemppaan ihmisiä, ja en kyllä läheskään aina panosta omiin läheisiini, ei vaan jaksa. Nyt kuitenkin on kuin olisi raskas paino rintakehän päällä; tämä asia kalvaa minua enkä olisi ikinä uskonut, että tämä olisi näin vaikeaa. Luulen, että minä olen oikeasti rakastunut; ensimmäistä kertaa elämässäni. Enpä usko, että hänkään helpolla pääsee, tai sitten en tunne häntä ollenkaan. 3,5 vuotta on aika pitkä aika. Ihailen sinua, kun olet uskaltanut viedä omaa suhdettasi noin pitkälle. Se todellakin vaatii rohkeutta teiltä molemmilta. Ehkä meidän kohdalla pelko ympäristön hyväksymisestä olikin se syy?
Uskon lujasti että suhteiden tulee kehittyä suuntaansa, muuten ne menee taaksepäin.
Sukulaisten ja muiden ihmetys on vaan jätettävä omaan arvoonsa ja tehtävä tosi lujasti töitä tämän eteen - törmäämme ikäeroon siinä miten asioihin suhtaudutaan, esim. tilaako nainen ensin ruokalistalta, ojentaako mies takkia ym. Ne täytyy sitten opettaa jos toinen on vielä tavoiltaan hiomaton.
Me olemme rohkeasti alkamassa yhteistä elämää, ja pitkän avioliiton jälkeen tuntuu että uskallan nyt heittäytyä ja antaa suhteelle paljon aikaa ja syvyyttä.
Enää en tee samoja virheitä, vaan opin toiselta läheisyyttä ja asioiden jakamista, nuorelta voi oppia paljon.
Luulen että yritystoiminta on eräs korvike, kuten golf tms. ettei tarvisi kohdata suhdetta ja sen ikäviä puolia.
Vaikkei suhteenne ehkä arkipäiväistynyt, olisi se ehkä pitänyt saattaa rohkeasti uudelle ladulle, eikä pitää niin lujasti kiinni siitä omasta elämästä. Minä hyppäsin toisen kelkkaan ja nyt yritän kaikkeni että se onnistuu - arvostan toisen sitoutumista ja koitan luoda uudennäköisen ihmissuhteen, tosin ilman kovin monia esikuvia - siis omannäköinen suhde, mikä ei todellakaan miellytä miehen äitiä pätkääkään.
Minkäs teet tunteille, en kiusalla häneltä poikaa ottanut itselleni.
Muuta en oikein osaa sanoa.....voimia sinulle!Jospa vielä löydätte toisenne?
Sehän tässä juuri onkin pahinta; meidän välillä ei tapahtunut mitään lopahtamista siinä suhteessa vaikka emme ehkä niin usein ehtineetkään tavata. On kuin minut olisi väkisin revitty jonnekkin. En tahdo tätä. Me vannoimme toisillemme ikuista rakkautta. Kaikki oli niin ainutlaatuista. ÄÖäneen sitä ihmettelimme ja nyt? Miten toinen voi noin vaan lopettaa rakastamisen? En halua uskoa tätä? Eikö kuitenkin olisi reilua kertoa omat ajatukset eikä paeta? Miten tästä voi päästä eteenpäin kun ei tiedä mitä tapahtui? Tuntuu niin julmalta, että niin rakas ihminen voi kohdella näin. Ei sitä pysty millään käsittämään. Tiedän, että olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten ratkaisu johonkin suuntaan, mutta kun kaikki tuntui jo niin hyvältä, että sitä vaan ajatteli, että miksi pitäisi tehdä jotain tai muuttaa jotain, kun oli jo hyvä ja olihan se toki helpompaa olla omissa talouksissa, vaikka muut asiat jaoimmekin. En minä ympäristöä ajatellut. Olen niin nuoren näköinen, että monikaan ei edes uskonut ikäeroamme. Odotan, että saan vastauksen. Toivon, että teidän tarinastanne tulee se paras. Minä en usko enää mihinkään...
Kyllä pitkän suhteen päättyessä kuuluu kertoa mikä meni oikeasti vikaan, vaikka hänellä olisi toinen nainen kuvioissa, silti hän on sen velkaa.
Tuo raastaa hengiltä, jos selitystä ei saa.
Oletteko enää tekemisissä? Erikseen asuvana hänen on ollut helpompi omaa elämäänsä järjestää uudelle tolalle sinun tietämättäsi, ja onko suhteen vakavuus välittynyt riittävästi myös hänelle..?
Meillä mies halusi muuttaa yhteen,ehdotti sitä että syntyy läheisyys ja arjen jakaminen. Tuntuu hyvältä juuri nyt, juuri näin.Meille ei tapailu olisi kummallekaan riittänyt, vaikka rikkoutunut suhde molemmilla takana ja siitä ehkä arpia. Yhdessä nekin ehkä siloutuvat.
Yritä puhua hänelle, saada vastauksia. Ethän voi elää eteenpäin muuten. Ihmeellinen mies jos ei voi sanoa totuutta.
Ikäero se ei varmaan ole, muuten ette olisi noin pitkään jatkaneet.
Miehet vaan ajattelee toisinaan kummalla tavalla, tai sitten me naiset...!
Kiitos ihanasta toivotuksesta, toivon että teidän asia ratkeaa ja pääset askeleita eteenpäin itsekin!
Minullekin kävi noin, rakastuin itseäni 12 vuotta nuorempaan mieheen. Yhtäkkiä, mitään varoittamatta, kaikki oli ohi. Mietin paljon, olinko ymmärtänyt asioita ihan pieleen jne.? Näitä elämän teitä ei voi ymmärtää mutta ihan heti en voi alkaa uuteen ihmissuhteeseen koska luottamus ihmisiin on kärsinyt. Missä menee ihmiseni, se joka jäisi rinnalleni asumaan...?
Hei, tuntuu todella pahalta. Miten kukaan voi kohdella ketään näin? Oli syy mikä tahansa, niin miten sinä ja minä olemme ylipäätään voineet rakastua tuollaisiin raukkoihin, jotka eivät uskalla edes katsoa silmiin ja kertoa suoraan, että tämä on nyt tässä. Vieläkin odotan sitä puhelua, joka lopettaisi tämän tuskan. Todennäköisesti turhaan. Olen kuin lasipallossa, josta katselen muiden elämää, enkä saa itse oikein mistään kiinni. Otanko liian raskaasti? Ei rakkautta voi noin vaan pyyhkäistä pois, eihän?
Ihmiset saattavat tunteiden muuttuessa käyttäytyä oudosti eikä heitä enää tunne samaksi.
Uskon että saat vielä vastauksen, jonain päivänä.
Silloin olet jo valmiimpi hyväksymään todeksi sen mitä nyt on ja katsomaan elämää uudella, entistä kypsemmällä tavalla.
Mutta helppoa ei ole, vaikea löytää elämäniloa tuollaisen jälkeen.
Toisaalta 3,5 vuotta hyvää parisuhdetta on sinänsä arvokas, kun sen oivaltaa jossain vaiheessa.
Miehet on kummallisia, sen sanoi jo 15-vuotias tyttäreni....tai sen etteivät miehet ajattele.
Ainakaan samoin kuin me......jaksamista!!!
Olet oikeassa; moni nainen tai mies eivät koskaan koen oikeaa rakkautta. Vaikka suhteeni päättyi, olen onnellinen niistä tunteista, jotka koin hänen kanssaan. Ei kaikkien suhteiden ole tarkoituskaan kestää elämän loppuun saakka. Olin 20 vuotta avioliitossa, ja vaikka erostani on jo 4 vuotta, en löydä mitään arvokasta siitä suhteesta lastani lukuunottamatta. Olen ainoastaan onnellinen siitä, että ymmärsin ja uskalsin erota. Nyt ei auta muu kuin ottaa positiivinen ote elämään, ja päivä päivältä olo onkin jo hieman keventynyt ja kuristava/puristava ote kaulalta hellittänyt :)
Päivä kerrallaan helpottaa, ja joskus huomaat että tämä ei sittenkään tainnut olla se oikea.
Eihän suhteiden aina ole kestettävä elämän läpi vaan kukin suhde on kestosta huolimatta arvokas. Kaikki ne opettavat meille jotain elämästä ja itsestämme.
Kaikkea hyvää sinulle!