Olo on repaleinen, mutta en uskalla edes itkeä. Pelkään, että jos alan itkemään, en saa sitä loppumaan, vaan masennun todella. Monen vuoden suhde on kariutunut toisen yhtäkkiseen tunteeseen, johonkin sellaiseen tunteeseen, jota ei osaa edes selittää. Kenenkään kanssa ei ole pakko olla, sen myönnän. Olen onnellinen hänen puolestaan, että hän vihdoin sitten teki jonkun päätöksen. Muutamme erilleen asumaan ja kaikki nämä tavarat menee puoliksi.
Ei sillä tavaralla niin väliä, mutta luottamus menee niiden mukana. Jos rakennetaan yhteistä kotia, miten hän saattaa lopettaa kaiken ilman mitään perusteluja, ilman mitään syytä. Ainakaan hän ei ole sellaista minulle antanut.
Minut raiskattiin kaksi vuotta sitten ja olen aloittanut tänä keväänä terapian, joka automaattisesti rasitti myös suhdetta. Ei ikinä sängyssä, mutta varmasti se oli henkisesti raskasta. Olimme molemmat menossa ulkomaille rahakkaaseeen työpaikkaan, jossa olen itse aiemmin ollut ja missä tämä raiskauskin on tapahtunut. Nyt hän ei luonnollisestikaan halua lähteä sinne enää, eikä myöskään olla siellä tukenani. Mietitte varmaan, että miksi lähden sinne sitten yksin itseäni rääkkäämään. Asiat ovat erittäin monimutkaisia ja niitä on vaikea selittää.. Olen kuitenkin suuressa rahapulassa, joten työpaikka on ainoa vaihtoehto.
miksi kirjoitan tänne, ehkä toivon, että joku kirjoittaa vastaukseksi oman "selvitymistarinan", miten on päässyt sellaisesta suhteesta yli, jonka luuli olevan onnellinen. Miten pääsen yli sen, että luotin häneen ja hän jätti minut juuri kuin olisin häntä kipeimmin tarvinut?
vaikea tähän on koko tunnekavalkaadia kirjoittaa, toivon, että joku kuitenkin lukee ja vastaa.. Suhteen katkeaminen on kuitenkin aika raskasta ja taidan olla vielä shokissa, niin epätodelliselta tämä yhtäkkiä tuntuu..
Ei sillä tavaralla niin väliä, mutta luottamus menee niiden mukana. Jos rakennetaan yhteistä kotia, miten hän saattaa lopettaa kaiken ilman mitään perusteluja, ilman mitään syytä. Ainakaan hän ei ole sellaista minulle antanut.
Minut raiskattiin kaksi vuotta sitten ja olen aloittanut tänä keväänä terapian, joka automaattisesti rasitti myös suhdetta. Ei ikinä sängyssä, mutta varmasti se oli henkisesti raskasta. Olimme molemmat menossa ulkomaille rahakkaaseeen työpaikkaan, jossa olen itse aiemmin ollut ja missä tämä raiskauskin on tapahtunut. Nyt hän ei luonnollisestikaan halua lähteä sinne enää, eikä myöskään olla siellä tukenani. Mietitte varmaan, että miksi lähden sinne sitten yksin itseäni rääkkäämään. Asiat ovat erittäin monimutkaisia ja niitä on vaikea selittää.. Olen kuitenkin suuressa rahapulassa, joten työpaikka on ainoa vaihtoehto.
miksi kirjoitan tänne, ehkä toivon, että joku kirjoittaa vastaukseksi oman "selvitymistarinan", miten on päässyt sellaisesta suhteesta yli, jonka luuli olevan onnellinen. Miten pääsen yli sen, että luotin häneen ja hän jätti minut juuri kuin olisin häntä kipeimmin tarvinut?
vaikea tähän on koko tunnekavalkaadia kirjoittaa, toivon, että joku kuitenkin lukee ja vastaa.. Suhteen katkeaminen on kuitenkin aika raskasta ja taidan olla vielä shokissa, niin epätodelliselta tämä yhtäkkiä tuntuu..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei sulle "hylätty leikkikalu"
Minutkin hylättiin yhtäkkiä monen vuoden seurustelun jälkeen, asiaa ei sen kummemmin perusteltu hän vain sanoi että on löytänyt toisen ja haluaa jatkaa elämäänsä hänen kanssaan...
Kyselin vain kokoajan että miksi? Siihen hän ei osannut antaa minulle vastausta oli tuntenut tänän "uuden" 2 päivää ja sen perusteella hylkäsi minut monen vuoden jälkeen. Ja muutti elämänsä täysin.
Minä jäin "tyhjän päälle" -tunteideni kanssa, monta päivää meni syömättä ja vain itkiessä... Kun ei voinut tajuta että se ihminen johon olin luottanut ja joka oli ollut tukena ja turvana monet vuodet tekikin aivan ihmeellisen ratkaisun.?
Kukaan hän ystävistääkään ei voinut ymmärtää ratkaisua. Hän oli vain niiin kovin rakastunut "uuteen leikkikaluunsa". Niin rakastunut että jätti minut ja lähti.
Tavarat jaettiin.. ja hän lähti, viimeisen kerran meidän yhteisestä kodista jossa oltiin asuttu monet vuodet.
Monena yönä heräsin ja ajattelin että olipa paha painajainen... mutta kun katsoin viereeni ei hän ollutkaan enää jakamassa vuodetta kanssani...
Tästä kaikesta on aikaa muutama kuukausi... pystyn jo katsomaan yhteisiä valokuvia niin että en rupea itkemään ja se on hyvä merkki ;)... pikku hiljaa menen eteenpäin, tuska on hellittänyt mutta kaipuu ei.