En oikein osaa sanoa mitä tunnen. Puhun nyt vanhemmistani. Olen parikymppinen nainen ja en oikeastaan koskaan ole tullut toimeen äitini kanssa. Soittelen ja tapaan kyllä äitiäni usein, mutta en tiedä miten minun pitäisi suhtautua häneen. Lapsuuteni on ollut fyysisesti hyvä. Kumpikaan vanhemmistani ei ole käyttänyt alkoholia, raha-asiat ovat olleet aina hyvällä mallilla, enkä muista koskaan nähneeni isän ja äidin riitelevän.
Henkisesti kuitenkin asiat ovat toisin. En koskaan ole esimerkiksi halannut äitiäni tai isääni, emmekä kumpikaan ole koskaan pyytäneet anteeksi toisiltamme. Ainakaan en muista. Kerran muistan suuttuneeni äidille pahasti hänen loukattuaan minua. Vaadin anteeksipyyntöä. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut ja muutaman viikon pidin täyttä mykkäkoulua äidin kanssa ja sitten en enää jaksanut, vaan olin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Asiasta ei sittemmin keskusteltu. Se vain unohdettiin.
Äitini ja isäni ovat hyvin tuomitseva muita ihmisiä kohtaan ja täytyy myöntää, että niin olen minäkin. Isänikään ei koskaan ole anteeksi mitään pyydellyt, mutta ei juuri tule kyllä tilannetta mieleen jossa olisi tarvinnutkaan. Positiivista palautetta on turha isältä odottaa -kenenkään. Äiti taas yrittää kannustaa minua välillä ja onnitteleekin iloisesti esim. syntymäpäivinä.
Toisaalta vanhempani varsinkin isäni, yrittää ohjata minua olemaan suvaitsevaisempi, esim. jos naureskelen jollekin ihmiselle, isä kysyy mitä nyt sitten jos se ihminen on semmonen kuin on. Neuvot vain ovat ristiriitaisia käytöksen kanssa.
Joskus äiti liioittelee tekemisiäni isälle ja isä sitten valittaa minulle. Kotona käydessäni (en ole asunut vuosiin kotona) vedän roolia, enkä osaa olla oma itseni. En kyllä osaa oikein olla muuallakaan. Olen kovin miellyttämisen haluinen ja haen hyväksyntää. Vasta viime aikoina olen herännyt tilanteeseen ja alkanut pohtia miksi asiat ovat näin. Miksi en pysty olla oma itseni?
En ole nähnyt vanhempieni koskaan itkevänkään. Tilanne on jotenkin tosi sekava. Olen aina tähän asti vain ajatellut että minulla on ollut hyvä lapsuus kun on ollut rahaa, vanhemmat eivät juo yms. Mutta onko sittenkään? Marisenko turhasta? Toivottavasti joku osaa kommentoida tilannettani jotenkin...
Itse en tiedä mitä ajatella. Olen ajatellut, etteivät vanhempani pahuuttaan tuollaisia ole, eivät kai he itsekään ole eläneet ainakaan parempaa lapsuutta kuin minä.
Henkisesti kuitenkin asiat ovat toisin. En koskaan ole esimerkiksi halannut äitiäni tai isääni, emmekä kumpikaan ole koskaan pyytäneet anteeksi toisiltamme. Ainakaan en muista. Kerran muistan suuttuneeni äidille pahasti hänen loukattuaan minua. Vaadin anteeksipyyntöä. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut ja muutaman viikon pidin täyttä mykkäkoulua äidin kanssa ja sitten en enää jaksanut, vaan olin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Asiasta ei sittemmin keskusteltu. Se vain unohdettiin.
Äitini ja isäni ovat hyvin tuomitseva muita ihmisiä kohtaan ja täytyy myöntää, että niin olen minäkin. Isänikään ei koskaan ole anteeksi mitään pyydellyt, mutta ei juuri tule kyllä tilannetta mieleen jossa olisi tarvinnutkaan. Positiivista palautetta on turha isältä odottaa -kenenkään. Äiti taas yrittää kannustaa minua välillä ja onnitteleekin iloisesti esim. syntymäpäivinä.
Toisaalta vanhempani varsinkin isäni, yrittää ohjata minua olemaan suvaitsevaisempi, esim. jos naureskelen jollekin ihmiselle, isä kysyy mitä nyt sitten jos se ihminen on semmonen kuin on. Neuvot vain ovat ristiriitaisia käytöksen kanssa.
Joskus äiti liioittelee tekemisiäni isälle ja isä sitten valittaa minulle. Kotona käydessäni (en ole asunut vuosiin kotona) vedän roolia, enkä osaa olla oma itseni. En kyllä osaa oikein olla muuallakaan. Olen kovin miellyttämisen haluinen ja haen hyväksyntää. Vasta viime aikoina olen herännyt tilanteeseen ja alkanut pohtia miksi asiat ovat näin. Miksi en pysty olla oma itseni?
En ole nähnyt vanhempieni koskaan itkevänkään. Tilanne on jotenkin tosi sekava. Olen aina tähän asti vain ajatellut että minulla on ollut hyvä lapsuus kun on ollut rahaa, vanhemmat eivät juo yms. Mutta onko sittenkään? Marisenko turhasta? Toivottavasti joku osaa kommentoida tilannettani jotenkin...
Itse en tiedä mitä ajatella. Olen ajatellut, etteivät vanhempani pahuuttaan tuollaisia ole, eivät kai he itsekään ole eläneet ainakaan parempaa lapsuutta kuin minä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kai niitten on vaan ns. "vaikea näyttää tunteitaan" - aika yleinen suomalainen ongelma muutenkin, by the way...
Ole tosiaan iloinen, että eivät ole rähiseviä alkoholisteja, jotka vetelisivät toisiaan turpaan harva se ilta.
kärsii myös siitä, etteivät vanhemmat pidä sylissä ja kuuntele. Ja kerro omista tunteistaan. Lapsista tulee estyneempiä ja varautuneempia. Empatian kehittyminenkin voi olla niin ja näin. Yritä puhua asiasta äitisi kanssa syyttelemättä. Tulevaisuus voi olla parempi.
...ja noissa aikaisemmissa viesteissä oli hyviä pointteja ja yhdyn kyllä siihen että saat olla iloinen että vanhempasi ovat kuitenkin raittiita eivätkä riitele jne. Ja veikkaan että sinulla on kuitenkin ollut lapsuudessasi ainakin suhteellisen hyvä perusturvallisuus, olenko väärässä?
Tuo mitä sanoit ettei henkisesti asiat ole niinkuin ne ulospäin näyttää. Minulle ainakin tuli sellainen olo että vanhempiesi on hankalaa pyytää anteeksi, ilmaista se että on pahoillaan jostain, näyttää tunteitaan. Joskus joidenkin vanhempien on helpompi unohtaa tekemänsä vääryydet kuin pyytää anteeksi ja keskustella asiasta. Toisaalta he ei välttämättä ymmärrä mitä ovat tehneet.
Tämä olkoon yksi esimerkki siitä miten asiat on usein helpompi vain unohtaa: Olin eräs kesä matkoilla ja autoni oli äitini käytössä. Siinä käsittelyssä se auto sitten joutui korjaamolle. Sieltä kirjoitettiin lasku joka jäi minulle maksettavaksi, sen lupauksen jälkeen että saan sen summan joskus takaisin. Siitä on nyt n.3 vuotta ja asia unohtui toisesta päästä melkein heti. Ja kyllä minunkin äitini loukkaa minua henkisesti usein, mutta hän ei sitä itse ymmärrä tai näe asiaa niin. Joten minä osaan jo laittaa asiat toisesta korvasta ulos. Eikä hän esim. halua myöntää että on minua fyysisesti kurittanut rajusti. Hän on vain sellainen mitä on eikä siitä ainakaan paremmaksi muutu.
Tuo mitä sanoit siitä että vanhempiesi käytös on ristiriidassa heidän neuvojensa kanssa, minulle tuli siitä mieleen että mahdollisesti he eivät osaa muuttua vähemmän tuomitseviksi yms. vaikka ehkä tahtoisivatkin. He tahtoisivat että sinä et tekisi samoja virheitä kuin he. Tai sitten heidän on vaikea nähdä omia ikäviä piirteitään omassa lapsessa.
Sanon vielä tähän loppuun, että uskon ainakin että sinulla on ollut varmasti parempi lapsuus kuin monella muulla, tarinoita on yhtä monta kuin kertojiakin. Ole iloinen siitä mitä sinulla on ja mitä olet saanut. Harvat saavat sellaista lapsuutta kuin millaisen olisivat halunneet.
Miellyttämisenhalu johtaa ahtauteen. Ihminen tekee valintansa muiden ihmisten ohjaamina, eikä oman sydämensä. Ehkä elät vain etsikkoaikaa. Et voi muuttaa vanhempiasi, eikä ole syytäkään. Jokainen tekee muutoksen itse, jos on siihen valmis. Sanoit että miellyttämisenhalu haittaa sinua. Opettele miellyttämään itseäsi, ole hyvä itsellesi. Aikanaan näet varmaan selvemmin suhteesi vanhempiisi, ja saatat yllättyäkin iloisesti.