Ai että mikä helpottunut fiilis. Puol vuotta kaukosuhdetta takana.. Ei enää iltoja itkien ja ikävöiden. Ero oli kipeä, mutta nyt vasta tajuaa kuinka paskana sitä oli sen takia. Tsemppiä kaikille, helppoa se ei ole. Toivottavasti joillakin onnistuu paremmin :)
Ero oli oikea ratkaisu
gabrielle's
91545
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Samaa olen miettinyt että erotako pitäisi. On tää niin tuskaa ja p*nettaa kokoaika.
Kaukosuhteet ovat mieletöntä junaratojen tuijotusta kaiho silmissä.Tai sydämentykytyksiä aina kun joku selailee bussiaikatauluja.Puhelinsoitoista tulee lähes neuroottisen tragikoomisia!
Kaukosuhteessa on puolensa ja puolensa. Aluksi olin ihmeissäni ja kaipuu teki jopa kipeää. Mutta kun totuin tilanteeseen, aloin nauttia siitä, että saan elää tapaamisten välissä omaa elämääni, tavata paljon ystäviäni, harrastaa, tehdä rauhassa itselleni tärkeitä asioita.
Mutta kirjoitan imperfektissä, sillä oma kaukosuhteeni on nyt sellaisessa tilanteessa (kuten toisaalla kirjoitan), että en tiedä, ollaanko yhdessä vai ei. Voi olla että jos olisin parikymppinen, kaukosuhteessa olo olisi hankalampaa kuin nyt neljäkyt plus -ikäisenä.
Mutta pakko tunnustaa: kai se normaalitilanne olis että asutaan samalla paikkakunnalla/samassa maassa. Sitten voisi rauhassa miettiä, muutetaanko suhteen syvetessä, kummankin yhteisestä halusta, samaan talouteen.
näin se vaan on.. Et syyttä suotta tunne pahaa oloa, kyllä jossain on vika, jos jompikumpi ei enää pidä yhteyttä yhtä tiiviisti kuin ennen.. Meidän piti viettää joulu yhdessä..oli suunniteltu yhteisiä konserttimatkoja, keväälle synttärijuhlia. Kesä meni hienosti, kun näimme kahteen otteeseen yhteensä kolme viikkoa. Mutta..kun hän palasi kotimaahansa niin työ vei hänet..ei jaksanut enää pitää yhteyttä. Minä itkin ja ikävöin..yritin elää omaa elämääni, mutta lihaa ja vertahan nainen on. Ei se ole suhde, jos ei ole mitään yhteyttä viikkoihin eikä mitään tietoa milloin toinen tulee. On valtava pettymys, kun itse luuli että tässä se on. Elämäni rakkaus. Olisin itse ollut valmis tekemään mitä vain, mutta hän ei selvästi halunnu minua jalkoihin pyörimään kun piti tahkota rahaa ja tehdä töitä. Me naiset emme koskaan suostu jäämään kakkoseksi työlle. Olen puhunut siitä useiden ystävättärien kanssa ja heidän mielestään tein oikein kun jatkoin elämääni eteenpäin. Siltikin sydämeni on edelleen karrella...vaikka luulin, että olin jo luopunut hänestä ja itkenyt itseni tyhjäksi. Välillä olin niin vihainen hänelle, että hän sai minut tuntemaan niin voimakkaasti. Pani minut kärsimään. Mutta eihän se ollut hän vaan minä. Opin, että minua voi koskettaa ja että rakkaussuhde on aina riski. Ei se haittaa jos toinen on valinnut tuon elämäntavan..minulle siinä ei olisi ollut koskaan tilaa. Siis ihan hyvä että lopetin haaveilun aikoinani. Tietysti jouluna on kamalaa kun mieleen tulvii ajatukset että me voisimme olla yhdessä :o/
Onnea ja iloa elämääsi. Uskon, että olet vahvempi tämän jälkeen. Me ihmiset olemme kuin perhoset: lennämme tulee vaikka tiedämme polttavamme siipemme. Parisuhde kaikkinensa on niin kiehtova asia: tutustumme itseemme aina vaan syvemmin ja paremmin. Jälkikäteen on helppo jopa nauraa aikaisempia valintojamme ;o)
tv. kanssasisar
Näin luulen, että minunkin suhteeni on nyt päättynyt. Mies ei jaksa pitää yhteyttä, kun on töissä kirjaimellisesti aamusta myöhään iltaan ja on sen vuoksi kaiken kukkuraksi tosi ärtynyt. Enkä tiedä, miten usein häntä olisi mahdollista tavatakaan pitemmän päälle...tai olisiko mitään toivoa yhteisestä elämästä.
Niin se mun kaveri ilmoitti, että hänen haaveensa on sitten elää vapaasti ja lunkisti ku on VIELÄ 15 vuotta tehnyt samaan tahtiin duunia. Mä siihen, että mähän olen sitten ikäloppu - mitä sitä enää sitten pystyy elämästä nauttiin enkä mä kyllä ala noin kauaa vain toista odottamaan. Olkoot vaikka kuinka tosi rakkaus kyseessä. Eihän rakkaus kuitenkaan ole yksipuoleista, vai mitä?
tv. kanssasisar
Saan tämän palstan keskustelusta tukea vaikealle ratkaisulle. Olen itse yli 50 v ja tutustuin toukokuussa ihanaan mieheen 500 km päässä. Olemme tavanneet n. kerran kuukaudessa töiden ja muiden elämän kuvioiden vuoksi. Olen kaivannut ja ollut aika sekaisin tuosta suhteesta, kunnes nyt yhtäkkiä on alkanut tuntua, että koko juttu on ikään kuin ohi. En ole enää niin huippurakastunut ja elä unelmissa, kuin aiemmin. Haluaisin ihmisen lähempää ja tavata toista vähän useammin. Oman elämäntilanteeni takia minulla olisi seurustelusuhteeseen aikaa. Pidän kyllä tuosta miehestä ja varmaan menee vähän aikaa toipumiseen. Kuitenkin elämä valuu ikäänkuin hukkaan. Olo on kurja en ole vielä sanonut mitään. En voi tavata ketään toista, mutta yksinkin on paha olla.
Ei ole helppoa ei, minulle kävi niin että puolenvuoden kaukosuhde meni poikki, kyllä sitä aina iltaisin ikävöi ja kaipasi toista, mutta kyllä sitä jaksoi odotella kun toista oikein paljon rakasti, kaikki ei aina jaksa odotella tai sitten ne ei oikeasti rakasta toista. Kyllä siinä sydän löi muutaman kerran ylmimääräistä kun viestin sain että kaikki on ohi :(
Kyllä se kaukosuhde toimii jos luottaa toiseen ja oikeasti rakastaa. Tsemppia kaikille, kyllä se odotus aina palkitaan :)
Tuo kuulostaa aivan kaukomiehen puheelta.
Kävikö sinullekin niin, että et jaksanut suhteeseen panostaa kun olit niin väsynyt ja koko suhteenne hoitaminen jäi toiselle? Sitten tuli täytenä yllätyksenä, ettei toinen enää jaksa?
Minä en enää kertakaikkiaan jaksanut yksin - kyse ei ole tällöin tasavertaisesta suhteesta. Rakastin ja rakastan miestä, joka asuu 1800 km:n päässä. Hän olisi ollut minulle täydellinen kumppani. Olisin vaikka muuttanut hänen luokseen ja ottanut työstäni vuorotteluvapaata..kunhan vain olisin saanut olla hänen kanssaan. En kuitenkaan saanut mitään vastakaikua, en samanlaista heittäytymistä hänen taholtaan. Hänelle raha merkitsi enemmän kuin minä.
tv. kanssasisar