Onko kukaan muu ollut koskaan vastaavassa tilanteessa kuin minä? (olen kohta parikymppinen, poikaystäväni hieman minua nuorempi)
Pari vuotta sitten tapasin erään ihanan pojan ja aloimme seurustella. Hän on ensimmäinen poikaystäväni, joka minulla on koskaan ollut. Alussa kaikki oli järisyttävän ihanaa ja hyvin meni. Esittelin hänet vanhemmilleni ja hän minut omilleen. Tää asia oli vanhemmilleni kova paikka, koska olen ainut tytär eikä aiempaa kokemusta poikaystävistä tai seurustelusta ollut. He eivät kuitenkaan vastustaneet vaan hyväksyivät jutun. Saimme viettää aikaa meillä ja myös kultani kotona. Olimme viikonloppuisin vuorotellen toistemme luona ja tämä asia toimi, vaikkakin omien vanhempieni mielestä olimme aivan liikaa yhdessä ja tämä muka häiritsi meidän molempien opiskelua.
Emme kuitenkaan kuunnelleet heitä, ja poikkikseni vanhempien mielestä saimme olla yhdessä niin paljon kuin vain halusimme. Vanhemmillani oli tuohon aikaan erinäisistä syistä (joita en ala tässä nyt ruotimaan) johtuen melkoisen vaikeaa, eikä minun aikuistumiseni ja ”luovuttamiseni jollekin pojanklopille” helpottanut heidän murheitaan. Niinpä he sitten kaikkein vaikeimpina hetkinään purkivat mielipahansa poikaystävääni ja meidän seurusteluumme. Tästä alkoi meidän suhteemme ongelmat. Poikaystäväni loukkaantui todella paljon vanhempieni sanomisista ja mielipiteistä. Hän kyllä vieraili meillä edelleen, mutta mieluummin hän olisi halunnut olla kanssani heillä kotonaan. Meillä käydessään hän sulkeutui huoneeseeni eikä halunnut tehdä meillä enää mitään, jos vanhempani olivat paikalla.
Nyt nämä hänen vähätkin kyläilynsä ovat kutistuneet suorastaan olemattomiin. Olen yrittänyt kaikin keinoin saada häntä käymään ja vaikka syömään päivällistä perheeni kanssa, mutta hän keksii aina jonkun tekosyyn olla tulematta ja jos jatkan yrittämistä niin hän suuttuu. Joskus, kun olemme lähdössä jonnekin yhdessä ja hän tulee hakemaan minua, niin silloin hän yleensä tulee sisälle, muttei aina edes eteistä pidemmälle, jos vanhempani ovat paikalla. Joskus harvoin, kun hän on huomannut minun kärsivän tilanteesta aivan suunnattomasti, hän on niellyt ylpeytensä ja tullut rohkeasti istumaan vanhempieni kanssa olohuoneeseen juttelemaan siksi aikaa kun itse laittaudun. Vanhempani (silloin harvoin kun häntä nykyään tapaavat) juttelevat hänelle mukavia (ovat kuulemma valmiita unohtamaan menneet ja katuvatkin aiempia negatiivisia sanomisiaan) ja poikaystävänikin on oikein mukava. Asia ei vain ole parantunut yhtään.
Itselleni on äärimmäisen tärkeää, että poikkikseni ja vanhempieni välit olisivat kunnossa! Miten saisin kultani unohtamaan menneet ja yrittämään osallistumista tilanteen korjaamiseen?
Pari vuotta sitten tapasin erään ihanan pojan ja aloimme seurustella. Hän on ensimmäinen poikaystäväni, joka minulla on koskaan ollut. Alussa kaikki oli järisyttävän ihanaa ja hyvin meni. Esittelin hänet vanhemmilleni ja hän minut omilleen. Tää asia oli vanhemmilleni kova paikka, koska olen ainut tytär eikä aiempaa kokemusta poikaystävistä tai seurustelusta ollut. He eivät kuitenkaan vastustaneet vaan hyväksyivät jutun. Saimme viettää aikaa meillä ja myös kultani kotona. Olimme viikonloppuisin vuorotellen toistemme luona ja tämä asia toimi, vaikkakin omien vanhempieni mielestä olimme aivan liikaa yhdessä ja tämä muka häiritsi meidän molempien opiskelua.
Emme kuitenkaan kuunnelleet heitä, ja poikkikseni vanhempien mielestä saimme olla yhdessä niin paljon kuin vain halusimme. Vanhemmillani oli tuohon aikaan erinäisistä syistä (joita en ala tässä nyt ruotimaan) johtuen melkoisen vaikeaa, eikä minun aikuistumiseni ja ”luovuttamiseni jollekin pojanklopille” helpottanut heidän murheitaan. Niinpä he sitten kaikkein vaikeimpina hetkinään purkivat mielipahansa poikaystävääni ja meidän seurusteluumme. Tästä alkoi meidän suhteemme ongelmat. Poikaystäväni loukkaantui todella paljon vanhempieni sanomisista ja mielipiteistä. Hän kyllä vieraili meillä edelleen, mutta mieluummin hän olisi halunnut olla kanssani heillä kotonaan. Meillä käydessään hän sulkeutui huoneeseeni eikä halunnut tehdä meillä enää mitään, jos vanhempani olivat paikalla.
Nyt nämä hänen vähätkin kyläilynsä ovat kutistuneet suorastaan olemattomiin. Olen yrittänyt kaikin keinoin saada häntä käymään ja vaikka syömään päivällistä perheeni kanssa, mutta hän keksii aina jonkun tekosyyn olla tulematta ja jos jatkan yrittämistä niin hän suuttuu. Joskus, kun olemme lähdössä jonnekin yhdessä ja hän tulee hakemaan minua, niin silloin hän yleensä tulee sisälle, muttei aina edes eteistä pidemmälle, jos vanhempani ovat paikalla. Joskus harvoin, kun hän on huomannut minun kärsivän tilanteesta aivan suunnattomasti, hän on niellyt ylpeytensä ja tullut rohkeasti istumaan vanhempieni kanssa olohuoneeseen juttelemaan siksi aikaa kun itse laittaudun. Vanhempani (silloin harvoin kun häntä nykyään tapaavat) juttelevat hänelle mukavia (ovat kuulemma valmiita unohtamaan menneet ja katuvatkin aiempia negatiivisia sanomisiaan) ja poikaystävänikin on oikein mukava. Asia ei vain ole parantunut yhtään.
Itselleni on äärimmäisen tärkeää, että poikkikseni ja vanhempieni välit olisivat kunnossa! Miten saisin kultani unohtamaan menneet ja yrittämään osallistumista tilanteen korjaamiseen?
Vastaukset 23
Vanhimmat
pyytäneet poikakaveriltasi henkilökohtaisesti anteeksi??? Voipi olla että se olisi ainakin hyvä alku.
Eivät ole oikein saaneet tilaisuutta, kun poikaa ei pahemmin näy tai kun näkyy niin ei pitkään. Ja tapahtuneesta on jo niin pitkä aika, että keskustelu vanhempieni ja poikaystäväni välillä on aina vain vaikeampaa. Olen sanonut kummallekin osapuolelle, että puhukaa keskenänne tästä, koska he jankkaavat asiaa vain minulle ja joudun toimimaan ikään kuin viestinviejänä heidän välillään...
Olen jokseenkin varma, että asia ratkeaisi, jos saisin heidät puhumaan asiasta keskenään. Poikaystäväni tosin on aika haluton osallistumaan, koska sanoo tilanteen olevan "nöyryyttävä". En vain ymmärrä, mitä noloa siinä on jos häneltä itseltään pyydetään aiheesta anteeksi... Mutta hän on muutenkin luonteeltaan melko haluton esim. tapaamaan sukulaisiani. Joskus hän on pitkin hampain tullut mukaani, mutta yleensä on aina "parempaa tekemistä"... Joskus on toki oikeasti ollutkin, mutta ei mielestäni kyllä aina.
Koska vanhempasi ovat ongelman lähde, on heidän vastuullaan tehdä aloite välien parantamiseksi (=anteeksipyyntö).
En minäkään astuisi jalallani taloon, jonka isäntä ja emäntä ovat tehneet selväksi, etteivät minua sinne halua.
ovat hänet kyllä aina tervetulleeksi toivottaneet, mutta vaikeina hetkinään pahasti sanottuaan poikaystäväni sai sellaisen käsityksen, ettei ole enää tervetullut. Olen yrittänyt hänelle sanoa, etteivät vanhempani todellakaan niin ajattele, mutta hän pitää itsepintaisesti päänsä. Olen kyllä samaa mieltä, että vanhempieni täytyisi sanoa asian oikea laita hänelle suoraan, eikä välittää viestiä minun kauttani.
koska minulla ei ole niiden kanssa mitään yhteistä.
En olisi kiinnostunut tapaamaan yhtään tyttöystäväni sukulaista ja jos asuisimme yhdessä lähtisin esim. viikonlopuksi ulkomaille, jos anoppi tulisi kylään tai maksaisin anopin hotellihuoneen.
Käyn vain häissä ja hautajaisissa. Serkkujani ja tätiäni, jotka asuvat 50 km:n päässä olen nähnyt viimeksi 21 vuotta sitten. Kaverit ovat asia erikseen. Tilanne olisi ihan eri, jos tyttöystävän täti olisi vaikka samanikäinen. Mitään 50 pappoja ja mummoja on turha ainakin minun tavattavakseni yrittää järjestää. Isäni maksoi minulle aikanaan 100 markan tuntipalkkaa, että suostuin tulemaan kaiken maailman tätien syntymäpäiville näyttäytymään (ai miksikö isä suostui. Helppoa. Juokset ovesta ulos ja et tule takaisin ennen kuin auto on lähtenyt pihasta, jos et ole saanut ennakkoon rahoja.)
Vaikka sinulle suku on hyvin rakas, ei se sitä ole välttämättä poikaystävällesi. Itse en näkisi mitään syytä, miksi minun pitäisi koskaan nähdä tyttöystäväni äitiä ja isää. En kyllä näe mitään syytä, miksi tyttöystäväni pitäisi nähdä omianikaan; tosin hän on heidät tavannut ja ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että hän näkisi heitä. Sillä ei vaan ole minulle mitään lisäarvoa, sillä tyttöystävä on se henkilö, josta olen kiinnostunut.
Tuo oli kuin poikaystäväni suusta. En minä häntä jokaikiseen sukutapaamiseen olekaan viemässä, mutta voisi hän edes vaikka kerran vuodessa tulla mukaani. Näin viihtyisin itsekin niissä paremmin ja sukulaiseni näkisivät hänet eivätkä enää jankuttaisi minulle sitä iänikuista kysymystä: "Missäs se poika on?"
Siellä, missä toivottekin hänen olevan.
eli rahaa tiskiin. No ei vaineskaan.
Vaikea tässä on vähän neuvoja antaa, koska minulle sukulaiset eivät uskaltaisi tulla kyselemään. Ennen tyttöystävää, kun mahdollista tyttöystävää kysyttiin, niin aloin kysellä mummoilta yksityiskohtia seksielämästä esim. onko aviomiestä kiinnostanut ottaa kolmatta pyörää sänkyyn... loppui aika nopeasti kysymykset, meinaan mummoilta. Tytöillä on vähän vaikeampaa pistää tuollaisia kysymyksiä peliin, koska muuten mummot menisivät äidille valittamaan.
Muutaman kymmenen vuotta kun täällä myrkkyliemessä uit, niin tuo ei tunnu enää miltään.
Okei. Eihän tuo lohduta ketään nuorta, joka kokee asioita tässä ja nyt, mutta oikeasti suurella osalla ihmisistä on samanlaisia ja vakavampia ongelmia. Kuvittele tuohon tilanteeseen päälle lisäksi lapset, hiukan parisuhdeväkivaltaa, vakavia sairauksia ja taloudellista ahdinkoa. Lue vaikka palstalta vanhoja viestejä, niin asiat ehkä asettuvat johonkin perspektiiviin.
voi aloittaa sitten vasta, kun oma taloudellinen tilanne on sellainen, että on oma katto pään päällä.
Kyllä tällaisia tarinoita nykyisin kuulee, mutta sanoisin, että iljettävää.... ei mitään moraalia.
olisi voinut jättää väliin koko kirjoittamisen.Oikea moraalisaarnaaja liikkeellä. Huh Huh.Todella ala-arvoista tekstiä.Häpeä.
Ei kenenkään tarvitse sietää oman kattonsa alla ihmisiä, joista ei pidä.
Olen yrittänyt ajatella asiaa noinkin. On taatusti paljon pahempiakin ongelmia eikä tämä maailmaa kaada. Mutta tämä asia saattaisi olla helpommin ratkaistavissa kuin esim. parisuhdeväkivalta tai vakavat sairaudet.
...vanhempasi onnistuivat sanomaan jotain sellaista jota ei vain voi pyyhkiä pois millään toimilla. Varmin tapa sössiä suhteesi on sekaantua asiaan korvia myöden ja vielä niinpäin että olet pikemminkin vanhempiesi "puolella" ja miestäsi "vastaan" kun toisinpäin. Älä anna tilanteen mennä siihen että oikeasti joudut valitsemaan puolesi, vaan anna mielummin vaikka olla koko jutun.
Älä ole sokea vanhempiesi käytökselle muita ihmisiä kohtaan vain siksi että he ovat vanhempasi ja kohtelevat sinua hyvin ja sinulla on heistä lämpimiä muistoja koko ikäsi ajalta sekä lujat siteet.
Jonain päivänä vielä olet yhdessä jonkun, ehkä tämän miehen kanssa ihan oikea perhe omassa kodissanne etkä silloin voi ainakaan enää antaa vanhempiesi kohdella miestäsi miten huvittaa MILLÄÄN tekosyyllä. Omat vaikeudet tekevät asioista ymmärrettäviä mutta eivät hyväksyttäviä. Ehkä poikaystäväsi ei vain halua olla seurassa jolta voi odottaa vastaavaa käytöstä jatkossakin jos jokin menee pieleen vaikkapa vain heidän omassa elämässään.
Sinuna miettisin tarkkaan, mitä olet poikaystävältäsi pyytämässä.En tiedä mitä vanhempasi ovat hänelle sanoneet tai tehneet, mutta ilmeisesti jotain, jota poikaystäväsi ei voi antaa anteeksi saati unohtaa.
Itse aikanaan vuosia sitten olin liian luottavainen ja sinisilmäinen omien appivanhempieni suhteen.
He käyttäytyivät minua kohtaan siten, etten voi sitä vieläkään ymmärtää, vaikka asiasta on jo kymmeniä vuosia.
Olin jo päättänyt olla heitä koskaan enää tapaamatta, mutta myönnyin kuitenkin mieheni pyynnöstä ja ajattelin, että saakoot lapsemme sentään oppia tuntemaan isovanhempansa.
Yritin tulla heidän kanssaan toimeen kymmeniä vuosia.Puhuin lähinnä lapsista ja säästä anoppini kanssa apen kanssa en juuri keskustellut.Silti jatkuvasti sain kuulla varsinkin anopiltani, kuka ja mikä minä olen (kaikki "kauniit" sanat ja nimitykset kaameasta akasta huoraan), jos emme tehneet mieheni kanssa heidän (anopin ja apen) mielensä mukaan asioita.
Nyt olen ollut kolme vuotta olematta missään tekemisissä heidän kanssaan ja vieläkin näen heistä ajoittain todella kauheita painajaisia.
Lapsemme käyvät heitä katsomassa muutaman kerran vuodessa lähinnä kohteliaisuudesta, nuorimmainen(22v) pelkää vieläkin molempia niin paljon, että käy heitä katsomassa vain isänsä kanssa.
Ehkä olisi silloin aikanaan pitänyt noudattaa omaa vaistoaan, niin olisi ehkä säästynyt monelta murheelta anopin ja apen taholta.Olemme olleet mieheni kanssa lähes avioeron partaalla hänen vanhempiensa takia vuosien varrella.Tosin sitä iloa en heille haluaisi suoda, että he siinä saisivat tahtonsa läpi ja toki minä miehestäni pidän yhä.MIeheni on vain ollut niin vaikea nähdä, minkälaisia hänen vanhempansa oikeasti ovat.Hän yritti aina ymmärtää vanhempiaan ja olla olematta kummankaan puolella tai selitellä minulle vanhempiensa motiiveja ja saada minut hyväksymään heidän tahtonsa.Hän ei ikinä ole uskaltanut sanoa vanhemmilleen, mitä mieltä hän asioista oikeasti on.Hän ei myöskään ole uskaltanut pitää kiinni meidän yhteisistä sopimuksista vanhempiaan vastaan.
Ehkä asia helpottuu vasta kun aika heistä molemmista jättää, tuntuu vain, että mikäpä pahan tappais, anoppi on juonut jo kymmeniä vuosia todella rankasti ja appi alkaa olla dementti, mutta yhtä kaikki, ovat molemmat vielä hengissä kasikymppisinä.
kyllä tiedän, mitä vanhempani ovat pojalle sanoneet, koska olin itsekin siinä paikalla. Eivätkä ne sanomiset olleet mitään huorittelua tai homottelua vaan kahden vanhemman "opettavaista nalkutusta" kahdelle rakastuneelle nuorelle. "Olettekohan te liikaa yhdessä?" "Voiko noin elää?" jne... Poikaystäväni on tyyppi, joka ei kestä sitä, että hänen asioihinsa puututaan, ja loukkaantui vanhemmilleni, koska nämä puuttuivat meidän seurusteluumme. Vanhempani eivät ole lainkaan samanlaisia kuin sinun appivanhempasi vaikuttavat olevan, vaan rakastavia ja välittäviä, toiset huomioon ottavia ihmisiä. He ajattelivat vain meidän parastamme, mutta poikkikseni ei sitä niin nähnyt.
että "hyvää tarkoittavien" appivanhempien holhous jatkuu vuodesta toiseen, ellei aikuinen "holhokki" uskalla pitää puoliaan.
Kuulostaa siltä, että sinunkin vanhempasi suhtautuvat teihin kuin pikkulapsiin.
Terve aikuinen osaa pitää puolensa.
Nostan hattua poikakaverillesi. Vanhempasi ovat anteeksipyynnön velkaa. Ja ovat taatusti oppineet, että sinun aikuista kaveriasi kuuluu kohdella aikuisena.
Vieraitten ihmisten holhous tuntuu kaikista aikuisista nöyryyttävältä!
On turha yrittää olla rauhanenkelinä siinä välissä.
Kunnioita poikaystäväsi mielipidettä.
Älä puhu, älä painosta.
Vanhempasi osoittavat omalla asiallisuudellaan ja kohteliaisuudellaan arvostavansa poikaystävääsi, ja hän voi ajan kanssa oppia käsittämään, että vanhempiesi puheet olivat välittämistä ja rakkautta, eikä hyökkäys.
Poika ymmärtää sen itse, ei sinun määräyksistäsi.
Joten anna olla.
Usein paras tapa hoitaa asiat on antaa aikaa.
Ei ole turhaa puhetta sanonta: Aika parantaa haavat.
Itse olen yli kolmenkymmenen ja oman elämän hallinta vakavasti hakusessa, koska sekä omista että toisen vanhemmista löytyy aivan helvetin hyviä neuvojia silloinkin (ja etenkin silloin) kun mielipiteitään ei ole edes kysytty. Mitkään määrät nätisti selittelyä tai edes kunnon riita ei saa tilannetta muuttumaan yhtään miksikään ja viimeinen keino on yleensä tuo "parastasihan tässä vain ajatellaan." Sepä tukkii niskuroivan jälkikasvun turvan tehokkaasti.
Että tältä pohjalta, fiilikset vaihtelevat tällaisten asioiden jälkeen huonosta hirveään sekä jopa katoamisajatuksiin mutta kyllähän se lämmittää kovasti että ajattelevat parastani. Sillä kuvittele miltä tuntuisikaan jos ihmiset oikeasti yrittäisivät huonontaa elämääni kun kerran PARHAAN toivominen aiheuttaa tällaista?
Sano minun sanoneen, jokin päivä se napanuoran katkaisu on sinullakin edessä. Ei ehkä vielä, mutta ennenpitkää. Muuten ei tule mistään mitään.
Tuo on valitettavasti aika vaikee tilanne. olen itse kokenut saman:( Tapasin tyttöystäväni yli vuosi sitten, minullakaan ei ollut aikaisempia suhteita.
Olen aina tullut hyvin toimeen tyttöystäväni isän kanssa, mutta hänen äidistään en valitettavasti voi sanoa samaa. Aluksi hän kohteli minua hyvin. Hän oppi tuntemaan minut melko nopeasti, sillä olen erittäin puhelias ja halusin, että hänellä olisi hyvä olo siitä, että heidän ainoa tyttärensä on aikuistumassa. Tästä meidän tai siis minun ongelmat sitten alkoivatkin. Anoppikokelaani tykkää ja on aina tykännyt minusta erittäin paljon, välillä tunnen itseni joksikin pokaaliksi kun minua esitellään sukulaisille ja työkävereille. Hän tykkää kertoa kaikille urheilusaavutuksistani ja kaikesta mitä olen tyttöystäväni eteen tehnyt.
Hän kohtelee lapsiaan ja aviomiestään lähes aina erittäin huonosti ja hän kohtelee myös minua huonosti, koska olen "osa kalustoa". Jän oikeuttaa pahantuulisuutensa ja oikkuilunsa sillä, että on "tunneihminen".
Olen viimeisen neljän kuukauden ajan käynyt yhä harvemmin heillä ja yleensä pysytttelen tyttöystäväni huoneessa. Tilanne karjistyi kun pariviikkoa sitten hän käski suutuspäissään tyttärensä muuttaa pois kotoa. Selityksenä tähän oli tyttärensä aikuistumisn aiheuttama ahdistus. Tyttöystäväni sai sovittua riitansa, mutta minua ei enää huvittaisi yrittää tulla toimeen hänen äitinsä kanssa. olen kymmeniä kertoja sanonut, että yritän vielä kerran tullä hänen kanssaan toimeen, mutta uudelleen yrittämisen kynnys nousee koko ajan.
Pahasti tulehtuneita suhteita on vaikea korjata, riitojen sopiminen ei aina auta. Ongelma on siinä, että minä tiedän, että siitä ei ole pitkällä tähtäimellä ole mitään hyötyä, jos toinen tai kumpikin riidan osapuoli ei opi mitään.Riitojen sopiminenkin voi joskus olla huono asia, anteeksi pyytäminen tai sen kuuleminen voi olla vaikeaa ja erittäin kiusallista.
Itse ajattelin sanoa tyttöystävälleni, että hän pyytää äitiään käyttäytym kuin mitään ei olisi tapahtunut ja koitan itse tehdä samoin. Jos anoppikokelaan käytöksessä on tapahtunut jotain muutosta olen varma, että opin antamaan hänelle anteeksi ja, etä pääsemme taas hyviin väleihin. Olen huomannut, että mitä pidempään tämmöisten ongelmien ratkomista viivyttää niin sen vaikeammaksi se tulee.
Tämä voisi ehkä toimia teilläkin, jos poikaystäväsi yrittäisi vaikka pari viikkoa olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, niin hän voisi tuntea olonsa paljon paremmaksi. Poikaystäväsi ja vanhempasi parantuneet välit vaikuttaisivat varmasti positiivisesti myös sinuun ja jos hän todellä välittää sinusta nii hän ei muuta motivaatiota tarvitse:)Yritä puhua vanhemmillesi ja poikaystävällesi siitä kuinka paljon tämä asia häiritsee sinua ja kuinka tärkeää tämä on sinulle.
Olisi kiva kuulla miten teillä onnistuu suhteiden jälleenrakennus:) Jos haluut ni voit saada vaikka mun e-mail osoitteen ni voidaan ehkä oppia toistemme onnistumiosista, tai jos huonosti käy ni epäonnistumisista.
ap:lle
Turha vedota tyhjänpäiväisiin syihin, että miksi vanhempasi eivät ole pyytäneet anteeksi.
Jos vanhempasi ovat poikaystävääsi loukanneet, niin on heidän vastuullaan esittää anteeksipyyntö.
Sem että sysäät vastuun anteeksypyynnöstä poikaystävällesi, tuntuu jopa minusta pahalta.
ei sitä tarvitsisi poikaystävän hernettä nenäänsä vetää, jos (varsinkin ainoan lapsen) vanhemmat hiukan peräävät tarkoitusperiä. Ehkäpä tuo vähäinen elämänkokemus ei vielä ole ennättänyt opettaa tiettyä kurinalaisuutta ja vähän valikoimaan kuulemaansa. Mutta ei vanhempienkaan tarvitse käydä liian huolehtivaisiksi, varsinkaan jos lapsi on jo aikuisiällä, koska sehän vain kertoo siitä, etteivät ole vielä valmiita päästämään jälkikasvuaan maailmalle, vaikka olisi jo korkea aika irrottautua "rintaruokinnasta".
Ehkäpä kannattaisi pyytää molempien osapuolien tulemaan vastaan asiassa, jos olet sitä mieltä, että poikakaverisi on sinulle se oikea. Omiin poteroihin hautautuminen vaan pahentaa asioita ja tekevät pitkittyessään vain kipeämpää sekä vaikeampaa.
Minä en ole ainakaan kiinnostunut tippaakaan minkään sortin sukuloinnista. Täysin turhia ihmisiä.