Tänne kirjoittaminen on yksipuolista, minun näkökulmani, mutta jotain haluan tehdä sen, olen umpisolmussa.
Ennen niin hyvä suhteemme on ollut kriisissä jo pitkään, pettämistä eikä muuta suhteessamme esiinny, yksinäisyyttä kylläkin. Uusioperheemme ei selvästikkään ole hitsautunut yhteen vaan pursuu liitoksistaan.
Riitamme ovat hyvin vähäpätöisiä, mutta ei merkityksettömiä kärpäsiä, kuten hän asian ilmaisee, silti riitamme kestävät nykyään päiviä ja näkemyksemme riidoista ja miten tilanteeseen jouduttiin, ovat aivan erilaisia, pelottavaa !
Esimekiksi viimeisimmät riitamme ovat koskeneet lasten kasvattamista, miten asiat puhutaan lasten kuullen. Edellinen riita tuli siitä kun olin laittamassa venettä talviteloille hänen tyttärensä keikkui veneen reunalla, sanoin vain, että muistakaa ettette kiipeile veneen päälle talvella, johon sain tylyn kommentin saman tien takaisin "eihän hän, sano sille pojallesi" sanoin vain, että niin olen sanomassakin, mutta kun hän on sisällä sanoin tytölle tässä, siitä alkoi paasaaminen että ihan turhaa sille on sanoa, kun ei se kuitenkaan niin tee, perustelin vain että eikö ole parempi varoittaa etukäteen kun joukossa tyhmyys tiivistyy, minä koin tilanteen niin, kun tytär oli kuulemassa, että kun äiti alkaa "puolustelemaan" häntä ja antaa hänelle sellaisen kuvan, että tuon miehen suusta tulevia varoituksia ei kannata ottaa tosissaan, äitisihän tietää ettet tee sitä kuitenkaan ? kuitenkin vene saattaa kaatua pukeiltaan ja seuraukset voivat olla tuhoisat...
No nyt maanantaina, siis hyvä, että ollaan juuri edellisistä toivuttu, hänen tytär lähtee omille teilleen ja kun palaa kotiin äiti kysyy tyttäreltään, että oliko lupa lähteä, johon tytär myöntää, että ei ollut ja siirtyy seuraavaan lauseeseen, että hän syö nopeasti ja rientää sitten kaverilleen, johon sanoin ,että ei nyt käy tänään ei mennä enää ulos, kun nyt ei toteltu(siis en karjunut, en huutanut vaan sanoin normaalisti ei tänään), sitten syödessä huomataan, että tyttären avaimet ovat kadonneet, joita etsimään he lähtevät ruoan jälkeen, minä taas menen muita asioita hoitamaan ja kun palaan tytär marssii pihalla vastaani kaverilleen, kysyn, että mihis menet, sanoo äidin sanoneen, että voi mennä kaverilleen, hämmästyn suunnattomasti kun olen jotain sanonut ja hetken päästä äiti päättääkin toista ! hän sanoo että kuulemma minä olin sanonut, että voi mennä, vaikka tasan tiedän etten ole mieltäni muuttanut, väittää vaan että olen sanonut ! hänen mielestään tällaiset asiat eivät muuta minun arvovaltaani kotona mitenkään, minusta on hämmästyttävää, että asioideni ja ajatusteni yli voidaan kävellä ! ja kun sitten sanoin, että kyllä tiedän perimmiltään mikä tähän hänen päätökseen on johtanut, väittää että et tiedä, sinähän itse sanoit että voi mennä ? sanoin, että ei todellaakaan ole niin ja pienen keskustelun jälkeen hän sanoo ,että hänestä tytär oli jo rangaistuksensa kärsinyt, kun oli hukannut avaimensa ja siitä seurannut pahaa mieltä, sekä joutunut järjestämään huoneensa, joka on muuten aina kuin kaatopaikka... tämän jälkeen sanoin että minähän sanoin, että sinä pidit rangaistustani liian kovana, siksi päästit hänet menemään, mikä nyt ei mielestäni ollut kohtuuton, jos ei sinä iltana pääse klo 18 jälkeen ulos. Tämän jälkeen olen kuullut myös syyksi että lapsien pitää olla paljon ulkona, että rangaistukseni piti siksi mitätöidä, ja että kun oli järjestänyt huoneensa, niin se olisi sotkeentunut uudelleen... Ja eikös tuo asioiden järjestäminenkin ole sitä elämään harjoittelemista, ei rangaistusta, kuten valitettavasti tyttäremme ottaa, häneltä valitettavasti tipahtaa vaatteet ja leulut kädestä ja ne jäävät siihen kunnes seuraavan kerran kehotetaan järjestämään...
Tarinaan minun kulmastani tulisi vaikka kuinka paljon, mutta säästän teitä nyt... mitä mieltä olette, onko parempi antaa asioiden olla, ei arvovaltani tästä mihinkään romahda, vai olenko eikeassa kun haluan asiasta puhua ! hänestä nämä asiat ovat kärpäsiä, minusta ei ! hän toruu minua lasten kuulleen, olen itsekkin sitä tehnyt pyytänyt anteeksi kun hän on asiaa selvittänyt ja yritän näin olla toimimatta, mutta hänellä tuntuu olevan oikeus tähän.
Pihallako vai turhan herkkä ?
Ennen niin hyvä suhteemme on ollut kriisissä jo pitkään, pettämistä eikä muuta suhteessamme esiinny, yksinäisyyttä kylläkin. Uusioperheemme ei selvästikkään ole hitsautunut yhteen vaan pursuu liitoksistaan.
Riitamme ovat hyvin vähäpätöisiä, mutta ei merkityksettömiä kärpäsiä, kuten hän asian ilmaisee, silti riitamme kestävät nykyään päiviä ja näkemyksemme riidoista ja miten tilanteeseen jouduttiin, ovat aivan erilaisia, pelottavaa !
Esimekiksi viimeisimmät riitamme ovat koskeneet lasten kasvattamista, miten asiat puhutaan lasten kuullen. Edellinen riita tuli siitä kun olin laittamassa venettä talviteloille hänen tyttärensä keikkui veneen reunalla, sanoin vain, että muistakaa ettette kiipeile veneen päälle talvella, johon sain tylyn kommentin saman tien takaisin "eihän hän, sano sille pojallesi" sanoin vain, että niin olen sanomassakin, mutta kun hän on sisällä sanoin tytölle tässä, siitä alkoi paasaaminen että ihan turhaa sille on sanoa, kun ei se kuitenkaan niin tee, perustelin vain että eikö ole parempi varoittaa etukäteen kun joukossa tyhmyys tiivistyy, minä koin tilanteen niin, kun tytär oli kuulemassa, että kun äiti alkaa "puolustelemaan" häntä ja antaa hänelle sellaisen kuvan, että tuon miehen suusta tulevia varoituksia ei kannata ottaa tosissaan, äitisihän tietää ettet tee sitä kuitenkaan ? kuitenkin vene saattaa kaatua pukeiltaan ja seuraukset voivat olla tuhoisat...
No nyt maanantaina, siis hyvä, että ollaan juuri edellisistä toivuttu, hänen tytär lähtee omille teilleen ja kun palaa kotiin äiti kysyy tyttäreltään, että oliko lupa lähteä, johon tytär myöntää, että ei ollut ja siirtyy seuraavaan lauseeseen, että hän syö nopeasti ja rientää sitten kaverilleen, johon sanoin ,että ei nyt käy tänään ei mennä enää ulos, kun nyt ei toteltu(siis en karjunut, en huutanut vaan sanoin normaalisti ei tänään), sitten syödessä huomataan, että tyttären avaimet ovat kadonneet, joita etsimään he lähtevät ruoan jälkeen, minä taas menen muita asioita hoitamaan ja kun palaan tytär marssii pihalla vastaani kaverilleen, kysyn, että mihis menet, sanoo äidin sanoneen, että voi mennä kaverilleen, hämmästyn suunnattomasti kun olen jotain sanonut ja hetken päästä äiti päättääkin toista ! hän sanoo että kuulemma minä olin sanonut, että voi mennä, vaikka tasan tiedän etten ole mieltäni muuttanut, väittää vaan että olen sanonut ! hänen mielestään tällaiset asiat eivät muuta minun arvovaltaani kotona mitenkään, minusta on hämmästyttävää, että asioideni ja ajatusteni yli voidaan kävellä ! ja kun sitten sanoin, että kyllä tiedän perimmiltään mikä tähän hänen päätökseen on johtanut, väittää että et tiedä, sinähän itse sanoit että voi mennä ? sanoin, että ei todellaakaan ole niin ja pienen keskustelun jälkeen hän sanoo ,että hänestä tytär oli jo rangaistuksensa kärsinyt, kun oli hukannut avaimensa ja siitä seurannut pahaa mieltä, sekä joutunut järjestämään huoneensa, joka on muuten aina kuin kaatopaikka... tämän jälkeen sanoin että minähän sanoin, että sinä pidit rangaistustani liian kovana, siksi päästit hänet menemään, mikä nyt ei mielestäni ollut kohtuuton, jos ei sinä iltana pääse klo 18 jälkeen ulos. Tämän jälkeen olen kuullut myös syyksi että lapsien pitää olla paljon ulkona, että rangaistukseni piti siksi mitätöidä, ja että kun oli järjestänyt huoneensa, niin se olisi sotkeentunut uudelleen... Ja eikös tuo asioiden järjestäminenkin ole sitä elämään harjoittelemista, ei rangaistusta, kuten valitettavasti tyttäremme ottaa, häneltä valitettavasti tipahtaa vaatteet ja leulut kädestä ja ne jäävät siihen kunnes seuraavan kerran kehotetaan järjestämään...
Tarinaan minun kulmastani tulisi vaikka kuinka paljon, mutta säästän teitä nyt... mitä mieltä olette, onko parempi antaa asioiden olla, ei arvovaltani tästä mihinkään romahda, vai olenko eikeassa kun haluan asiasta puhua ! hänestä nämä asiat ovat kärpäsiä, minusta ei ! hän toruu minua lasten kuulleen, olen itsekkin sitä tehnyt pyytänyt anteeksi kun hän on asiaa selvittänyt ja yritän näin olla toimimatta, mutta hänellä tuntuu olevan oikeus tähän.
Pihallako vai turhan herkkä ?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sun täytyy vaan asiasta puhua.Oli isä sitten isäpuoli tai oikea isä mutta jos äidin kanssa eletään yhessä,niin kyllä molemmilla täytyy olla yhtenäinen linja kasvatukses! Naisesi ei valitettavasti ole näköjään tajunnu kuinka se tekee hallaa näillä sioilla pitkällä juoksulla.Kyllä tytär tulee vielä olemaan vaikea!Ja käyttää tilannetta hyväkseen jo näköjään nyt.Kyllä molempien täytyy sen verran kunnioittaa jos yhteistä arkea ja perhettä eletään että ne päätökset on yhteisiä ja toisen täytyy tukea sitä.Meillä on kyllä paljon ongelmia kaikenlaisia mutta onneksi lasten kanssa on sama linja.Jos toinen jonkin asian kieltää,niin ei toinen voi kieltoa polkea kuin olisi itse lapsi.Siinähän näyttää esimerkkiä ettei toista tartte kunnioittaa.
Naisesi ei sun auktoriteettia ja näkemyksiä selvästikään kunnioita ja se on kyllä selvä keskustelun paikka.Yritä hänet saada tajuamaan että kuinka vähän se tulee myöhemmin vanhempiaan kunnioittamaan,kun jo nyt opetatte että ei aikuisetkaan toisiaan kunnioita ja ole yhtämieltä asioista.Jos päätöksiä toinenkin tukisi ja olisi samoilla linjoilla niin lapsella on paljon turvallisempi olo.